Näyttelijä Robert Redford kuoli 89-vuotiaana 16. syyskuuta 2025. Hänet tunnetaan lukuisista klassikoista ja elokuvantekijää voi perustellusti pitää yhtenä ikonisimmista Hollywood-tähdistä.
Redfordin suuri läpimurto oli Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (1969), joka kertoo lainsuojattomista Butch Cassidy (Paul Newman) ja Sundance-Kid (Redford). Elokuva ei saanut kovin hyvää aikalaisvastaanottoa, mutta jälkeenpäin sitä pidetään yhtenä koko 1960-lukua määrittäneistä elokuvista.
Myöhemmin Redford nähtiin veijarielokuvassa Puhallus (1973) ja romanttisten elokuvien klassikossa Minun Afrikkani (1985), jotka molemmat palkittiin vuoden parhaan elokuvan Oscarilla.
Muistetaanpa hänet näyttelijänä myös kovan luokan klassikoista Presidentin miehet ja Voittajan paluu.
Olen toimittajana ja kriitikkona kirjoittanut elokuvista pitkään, mutta katsonut niitä vielä kauemmin. Väitän itseasiassa, että Redford saattoi olla parempi ohjaaja kuin näyttelijä.
Hänen esikoisohjauksensa Tavallisia ihmisiä (1980) palkittiin myös muun muassa vuoden parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-palkinnolla. Ysärillä Redford keskittyi pääasiassa ohjaamiseen ja teki yksinomaan hienoja elokuvia: Ja keskellä virtaa joki, Quiz Show – Tupla tai kuitti ja Hevoskuiskaaja.
Näistä ei kuitenkaan kuultu mitään, kun Ylen Jälkinäytös kävi läpi Redfordin poikkeuksellista uraa.
”Olen nähnyt ehkä kaksi elokuvaa”
Jälkinäytöksen vaihtuvina panelisteina istuivat tällä kertaa toimittaja ja kriitikko Oskari Onninen, 34, koreografi Sonya Lindfors, 40, ja käsikirjoittaja Anna Brotkin, 38.
Millainen teidän mielestänne on Redfordin jättämä perintö, panelisteilta kysyttiin.
”Päädyin ihan katsomaan ja pohtimaan, mitä Redfordin elokuvia olen eläessäni nähnyt. Olen nähnyt Puhalluksen, ehkä Kaikki presidentin miehet”, Onninen kertoo.
Hän sanoo kuitenkin muistavansa miehen parhaiten Sundancen elokuvajuhlista.
”New York Timesin muistokirjoituksessakin mainittiin, että tämä on se juttu.”
Hänen mielestään Sundance on kiinnostavampaa Redfordin perintöä hänelle henkilökohtaisesti, koska Sundancessa näytettyjä elokuvia on valittu myöhemmin Rakkautta ja anarkiaa -festivaalille.
Konkreettinen, joskin vähän kaukaa haettu perustelu, joka on vahvasti liitoksissa omaan elinpiiriin.
Robert Redford, mummolasta tuttu
Sonya Lindfors puolestaan on sitä mieltä, että koska Redfordin kulta-aika näyttelijänä oli 60–70-luvuilla ja ohjaajana 1980-luvulla, hän on ollut liian nuori katsomaan kyseisiä elokuvia. Tähän Onninen yhtyy: ei ole tullut lapsena katsottua.
Mielestäni panelistien katsontakanta elokuvaan lajina on kapea. Itse en voisi henkilökohtaisesti kuvitella maailmaa, jossa en katsoisi elokuvia tai kuuntelisi esimerkiksi musiikkia, joka on tehty ennen omaa elinaikaani.
Kun Robert De Nirosta aika jättää, peilataanko hänen uraansa Perhe on painajaiseen? Onko Paholainen pukeutuu Pradaan Meryl Streepin perintö? Toivottavasti Paul McCartney ei kuole kenenkään alle 60-vuotiaan panelistin vahtivuorolla!
Lindfors ottaa puheeksi Sundancen kautta menestyksen ja vallan. Redford on hänestä hyvä esimerkki siitä, kuinka hän on käyttänyt saamaansa etuoikeutta koko alan hyväksi.
Hän ylistää Redfordia edelläkävijäksi, koska tämä ymmärsi jo varhain moninaisuuden edistämisen hyödyn elokuva-alalle.
Käsikirjoittaja-Brotkin komppaa. Tässä kohtaa katsojalla herää toive siitä, että ehkä vihdoin alan ammattilaisella on jotain sanottavaa Redfordin urasta.
”Ajattelen, että me kaikki olemme nähneet hänen elokuviaan. Emme vain muista niitä, koska ne ovat pyörineet jossakin mummolan telkkarissa.”
Sellainen perintö.
”Sekoitetaan Ressu Redfordiin”
Brotkin myöntää, että ainakin itselleen Redford on tunnetumpi persoonana kuin rooliensa kautta.
Onninen veistelee, että Redford sekoitetaan Suomessa Ressu Redfordiin.
Brotkin kertoo, että statuksestaan huolimatta Redfordilla oli viimeisinä vuosinaan rahavaikeuksia ja nostaa esiin yleisesti taiteilijoiden huonon toimeentulon.
Tähän alle neliminuuttiseen summattiin Redfordin mittava ura Ylen Jälkinäytöksessä.
Vaikka itse olen jokaista panelistia nuorempi, näin jo lapsena Redfordin elokuvia. Toki, olen aina ollut erityisen kiinnostunut elokuvista, mutta mielestäni muutama niistä kuuluu ”kulttuurin moniottelijan” yleissivistykseen.
Iän taakse on turha piiloutua, koska kiinnostuneille elokuvat ovat nähtävillä ja vieläpä tänä päivänä hyvin helposti.
Panelistit olisivat voineet suoraan myöntää sen, minkä monet katsojat rivien välistä kyllä huomasivat: vanhapatu-Redfordin elokuvat eivät ole koskaan kiinnostaneet pätkääkään.
Tuntevatko kulttuurin äänitorvet historiaa?
En halua sortua osoitteluun ja ymmärrän Jälkinäytöksen haasteet. Laadukasta puhetta saa kuitenkin vaatia.
Panelistit kiertävät ja lähetyspäivät sovitaan etukäteen. Tällöin ei voi olla varmoja, että ajankohtaisesta aiheesta olisi varmasti puhumassa joku, joka tietää mistä puhuu.
Yle Areenan sivuilla kerrotaan, että panelistit ovat ”kulttuurin moniottelijoita”, jotka arvioivat, mikä innostaa juuri nyt musiikissa, elokuvissa, kuvataiteissa ja näyttämöillä.
Paino ilmeisesti sanaparille ”juuri nyt”, koska ainakin elokuvatietämys oli tällä kertaa historiatonta ja suorastaan noloa.
Panelistin työ on yhtä vaikea kuin toimittajan, koska asioita pitää ottaa haltuun nopeasti ja osata käsitellä aiheita asiantuntevasti. Aina ei voi onnistua, ja itsekin olen tehnyt ties kuinka paljon virheitä.
Herää kysymys, että eikö televisiokameroiden eteen istuessa tarvitse valmistautua juuri ollenkaan? Aiheet panelistit kyllä saavat etukäteen, eikä ketään heitetä kylmään veteen.
Panelistit ovat osanneet googlata mutta hyvin pintapuolisesti. Se on vähintä, mitä nämä kulttuurin äänitorviksi valitut voivat tehdä luodakseen ”sisältöä” meille katsojille.
Jälkinäytöksessä kirkastui yksi aikamme suurimmista ongelmista. Mielipiteitä pidetään arvokkaampana kuin tietoa.