Pakurikäävän koivun kylkeen kehittämä tumma möykky on ollut vuosisatoja tärkeä osa monien kulttuurien kansanlääkintää ja perinteitä.
Pakurikääpä elää rihmastona puun rungossa. Sienen kiinnostavin osa on koivun pinnalle muodostuva reaktiokasvannainen, pakuri. Sen kerääminen ei kuulu jokaisenoikeuksiin, vaan vaatii luvan metsänomistajalta. Kuva: Johannes Wiehn
Pakurikääpä on elävissä koivuissa esiintyvä kääpälaji. Käävän itiöt kulkeutuvat tuulen mukana ja tarttuvat puuhun erilaisten pintavaurioiden, kuten pakkashalkeamien tai metsäkoneen aiheuttamien ruhjeiden kautta.
Pakurikääpä elää muiden kääpien tapaan rihmastona puun rungossa. Sienen kiinnostavin osa on koivun pinnalle muodostuva reaktiokasvannainen, pakuri.
”Pakuri ei ole käävän itiöemä, vaan puolustusreaktion tulos, joka muodostuu puun taistellessa sienirihmastoa vastaan”, muistuttaa Pro Pakuri ry:n puheenjohtaja Hannu Piispanen.
Pakuria hyödynnetään erityisesti lisäravinteiden valmistuksessa, uutteena, jauheena ja teenä. Suomalaisesta pakurista valmistettu Tikkatee on puhdas luonnontuote, jolle on haettu EU:n nimisuoja.
”Nimisuoja tarkoittaa, että tuotteiden nimeä saavat käyttää vain tietyllä alueella ja tietyllä tavalla valmistettu tuote”, Piispanen kertoo.
Viime vuosien terveystrendit ovat avanneet uusia ovia pakurituotteille, mutta taustalla on vuosikymmenien, tai -satojen perinne paikallismarkkinoilla Aasiassa ja Itä-Euroopassa.
Pakuria on kerätty juoma-ainekseksi jo satoja vuosia. Kuva: Sanne Katainen
Pakurikääpä tunnettiin juoma-aineksena jo 1100-luvulla Venäjällä. Suomen kansallisromaanissa, vuonna 1870 julkaistussa Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, kerrotaan ”Taula-Matin” pakurin keruusta.
”On hyvä kuitenkin pitää mielessä, että nykyisin pakurin kerääminen ei kuulu jokaisenoikeuksiin vaan on luvanvaraista”, Piispanen huomauttaa.
Suomessa on kehitetty viljelymenetelmä, joka mahdollistaa pakurin istutukset muutoin heikompituottoisiin koivikoihin. Viljelymenetelmät ja ohjeistus ovat kehittyneet vuosien myötä.
”Viljely mahdollistaa lisätulon lähteen esimerkiksi hieskoivurääseiköstä, joka muuten olisi taloudellisesti vähäarvoinen”, Piispanen kertoo.
”Pakuri kasvaa hitaasti, istutuksen jälkeen ensimmäiseen sadonkorjuuseen ennustetaan kuluvan 10 vuotta, ja seuraava sato valmistuisi noin 6 vuoden kuluttua siitä, kolmas sato jälleen 6 vuoden kuluttua.”
Tutkimusten mukaan luonnonvaraisen pakurin määrä on vähenemässä, ja nykyisellä keräystahdilla lajin luonnonpopulaatio on vaarassa hävitä. Viljelyllä voidaan turvata suomalaisen pakurin säilyminen ja saatavuus myös tulevaisuudessa.
”Pakurin viljelyllä on myös positiivinen vaikutus luontoarvoihin kääpäkannan säilymisen ja lahopuun lisääntymisen myötä”, Piispanen kertoo.
”Pakurikäävän pehmentämistä koivuista esimerkiksi tikat saavat erinomaisia pesäpuita.”