Uuden kirjan mukaan marsalkka Mannerheim oli ”itsetietoinen ja vallanhaluinen”. Hänen kenraaleillaan ei ollut helppoa, ei edes talvisodan sankareilla Talvelalla ja Siilasvuolla.
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Sotahistorioitsija Lasse Laaksonen kuvaa uudessa kirjassaan marsalkka Mannerheimin vaikeaa johtamistyyliä ja kenraalien välisiä suhteita.
Mannerheim kuvataan itsetietoisena ja vallanhaluisena johtajana, joka riiteli joskus alaistensa kanssa.
Kirja käsittelee erityisesti kenraalien Paavo Talvelan, Hjalmar Siilasvuon ja Lauri Malmbergin uraa ja suhdetta Mannerheimiin.
Vaikea johtaja ja vaikeita alaisia.
”Mannerheimin luonne ja piirteet eivät palvelleet yhteiskunnallista johtamista. Hän oli itsetietoinen ja vallanhaluinen. Mannerheim inhosi kollegiaalista päätöksentekoa, ja hän halusi pitää kaikki langat käsissään”, Lasse Laaksonen kirjoittaa uudessa teoksessaan Temperamentti – sotilasylijohdon tunnehistoria (Docendo).
”Sotilasjohdon tunnehistoria ei ole vain kertomus yksilöiden reaktioista sodan tai siihen valmistautumisen koetukseen, vaan myös siitä, miten nämä kokemukset muovautuvat osaksi laajempaa historian kehitystä”, Laaksonen selvittää tavoitteitaan.
Jos Suomen marsalkka Carl Gustaf Mannerheim (1867–1951) oli hankala ihminen, olivat sitä myös hänen alaisensa. Uutuuskirja avaa muun muassa sitä, miten Mannerheimilla oli erikoinen suhde jalkaväenkenraali Paavo Talvelaan (1897–1973).
Talvela pääsi Mannerheimin lähipiiriin maailmansotien välillä. Talvela oli tuolloin jättänyt sotilasviran ja työskenteli mm. Suomi-Filmi Oy:ssa ja Alkossa. Talvela oli läheisissä väleissä kenraalin, tehtailijan ja poliitikon Rudof Waldenin kanssa, joka taas oli Mannerheimin ystävä.
Talvelakin alkoi saada kutsuja Mannerheimin kotiin Kaivopuistoon, jossa tämä mielellään kertoili juttuja Aasian-ajoiltaan. Alkon apulaisjohtajan Talvelan kautta Mannerheim saattoi tilata viinejä. Suurin tilaus käsitti 200 pulloa vuosikerran 1929 Premier Grand Cru St. Emilion -viiniä.
Mannerheim siviilissä 1920-luvulla. Paavo Talvela tutustui paremmin Mannerheimiin, kun alkoi saada kutsuja tämän kotiin. Mannerheim kertoi mielellään sotamuistojaan ja tarinoita suuresta Aasian matkastaan Venäjän vakoojana. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Paavo Talvela ja Aunuksen lippu vuonna 1919. Sisällissodan jälkeen Talvela osallistui heimosotaretkiin. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Mannerheim keskustelee upseerin ja teollisuusmiehen Rudol Waldenin kanssa. Walden oli hyvissä väleissä sekä Mannerheimin että Talvelan kanssa. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Talvisodan alussa Talvela palasi rytinällä sotatantereelle. Eversti Talvelan ja everstiluutnantti Aarno Pajarin johdolla otettiin ensimmäinen merkittävä voitto puna-armeijasta joulukuussa 1939 Tolvajärvellä. Talvela nousi maineeseen ja kenraalikuntaan.
Jatkosodan alussa Talvela sai kokea, että Mannerheim saattoi suuttua suosikeilleenkin. Riita koski divisioonan komentajan nimitystä. Talvela halusi alaisekseen tehtävään eversti Ruben Laguksen ja Mannerheim eversti Ilmari Karhun.
Talvela intti, että Lagus oli hänelle ”hyödyllinen ja välttämätön”. Mannerheimin kasvojen ”väri vaihtui”.
Lagus kuitenkin ehti olla tehtävässä ja menestyä ennen kuin divisioonan komentaja vaihtui. Mannerheim nimitti hänet ensimmäiseksi Mannerheim-ristin ritariksi. Aiemmin hän oli luvannut kunnian Talvelalle.
Vaikka Talvela ihaili Mannerheimia ja oli itse nostanut Lagusta, hän suuttui.
– Se ryssän perkele antoi ristin hurrin saatanalle, Talvela raivosi.
Mannerheim oli entinen Venäjän armeijan upseeri ja Lagus ruotsinkielinen.
Vuoden 1942 alussa Talvelasta tuli Suomen armeijan edustaja Saksan päämajassa, vaikka hänen mielensä paloi rintamalle.
Sinne hän pääsi vasta kesällä 1944, Aunuksen ryhmän komentajaksi. Jälleen tuli yhteenotto Mannerheimin kanssa henkilöasioista.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana Talvelan ja tämän tärkeimmän alaisen kenraalimajuri Aarne Blickin välit kiristyivät. Blick oli niin omapäinen, että Talvela ilmoitti Mannerheimille haluavansa erota tehtävästään, koska ”ei saa alaisiaan tottelemaan”. Tarkoituksena oli kuitenkin hankkia potkut Blickille.
Päämajoitusmestari A.F. Airon mukaan Mannerheim puhisi, että hänen olisi tehnyt mieli ammuttaa riitaisat kenraalit. Kun tilanne rintamalla helpottui, Talvela lähetettiin takaisin Saksaan.
Mannerheim ja Talvela syksyllä 1941. Taustalla päämajoitusmestari A.F. Airo. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Talvela vuonna 1941. Mannerheimin käsitys Talvelasta huononi jatkosodan alussa tämän riitaisan luonteen vuoksi. Talvela komennettiin Saksaan, vaikka hän olisi halunnut pysyä rintamalla. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Mannerheim teki päätöksiä kenraalien ”pärstäkertoimen” mukaan, mutta käytti heitä myös kuin shakkinappuloita.
Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo (1892–1947) kunnostautui talvisodassa Raatteen tien sankarina. Jatkosodan alussa hän johti saksalaisille alistettua III armeijakuntaa. Tappiot olivat suuria, ja Siilasvuo tuli huonosti toimeen saksalaisten esimiestensä kanssa.
Vuonna 1942 Siilasvuo siirrettiin rintamalta sotakoulujen ylitarkastajaksi. Häneltä jäi paljon hampaankoloon.
Siilasvuo palasi rintamalle vuonna 1944. Välirauhan jälkeen Siilasvuon saksalaiskaunasta tuli hyödyllistä. Mannerheim määräsi hänet karkottamaan saksalaiset Lapista.
Hjalmar Siilasvuo Kiestingissä vuonna 1941 jatkosodan alussa. Talvisodan sankarin maine himmeni tuolloin hiukan suurten tappioiden vuoksi. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Hjalmar Siilasvuo oli lahjakas sotilas, joka tottui voittamaan. Ihmisenä häntä pidettiin hankalana. Siilasvuo tarkastelee kuvassa haupitsia jatkosodan aikana. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Saksalainen kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst kättelee Siilasvuota, jonka joukot oli jatkosodassa alistettu saksalaisten alaisuuteen. Siilasvuolle yhteistyö oli hankalaa. Lapin sodassa hän pääsi maksamaan kalavelkansa saksalaisille. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Pääteemansa ohessa Lasse Laaksosen kirja on ammatillinen pienoiselämäkerta Talvelasta, Siilasvuosta ja kenraaliluutnantti Lauri Malmbergista (1888–1948).
Kaikki kolme lähtivät nuorena Saksaan jääkärioppiin sotiakseen tsaarin Venäjää vastaan, mutta päätyivät Suomen sisällissotaan. Malmbergista ei tullut jatko- ja talvisodan sankaria, sillä hän palveli suojeluskuntien päällikkönä.
Itsenäistymisen jälkeen Malmbergin ura oli lähtenyt hyvin käyntiin ja hän oli toiminut puolustusministerinäkin. Malmbergin kunnianhimo oli kuitenkin rajallinen. Hän kallisteli mielellään lasia. Asiasta suljettiin silmät vuosikymmeniä. 1920-luvun alussa Malmbergin vakituisiin ryyppykavereihin kuului runoilija Eino Leinokin.
Piiriesikunnan lääkäri Oskari Heikinheimo, presidentti P.E. Svinhufvud ja suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg vuonna 1931. Seuraavan vuonna Svinhufvud pisti Malmbergin testiin, josta tämä ei täysin kunnialla selvinnyt. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Malmbergin kova paikka ei tullut toisen maailmansodan rintamilla vaan Mäntsälän kapinan yhteydessä vuonna 1932.
Kapinaan osallistui suojeluskuntalaisia, mikä oli Malmbergille kiusallista. Hänen kantansa Lapua liikkeeseen oli ollut häilyvä toisin kuin esimerkiksi Talvelalla, joka kuului sen puuhamiehiin. Talvelankin suhtautuminen viileni, kun liikkeen pääsihteeriksi nousi armeijasta potkittu kenraalimajuri K.M. Wallenius. Talvela ei tullut hänen kanssaan toimeen.
Kun kapina käynnistyi, presidentti P.E. Svinhufvud halusi, että suojeluskuntien päällikkö Malmberg pitäisi radiopuheen miestensä rauhoittamiseksi. Malmberg ilmoitti kurkkunsa olevan kipeä. Seuraavana päivänä Svinhufvud piti itse kuuluisan radiopuheensa, joka rauhoitti Mäntsälän kapinalliset.
Lauri Malmbergin ura suojeluskuntien johdossa päättyi välirauhaan ja niiden lakkauttamiseen. Malmberg kärsi pahasta alkoholiongelmasta, jota edes Mannerheimin määräämä ”pakkohoito” ei parantanut. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
Svinhufvud määräsi Malmbergin vangitsemaan kapinajohtajat. Malmberg lähti itse kuskaamaan hyvin tuntemaansa Walleniusta Helsinkiin. Hän oli varannut matkaeväiksi neljä puolikaspulloa viskiä.
Tunnelma oli hyvä, vaikka Wallenius uskoi, että hänet teloitettaisiin. Kun päästiin Helsinkiin Malmberg oli jo örinäkunnossa. Wallenius käski kuljettajan ajamaan Tähtitorninmäelle, koska halusi ihailla maisemia. Sitten suunnattiin Etsivään keskuspoliisin, jossa Wallenius antautui. Sitä ennen hän antoi kuskille Malmbergin kotiosoitteen, jonne tämä piti viedä.
Malmberg oli kadoksissa muutaman päivän ennen kuin uskaltautui Svinhufvudin eteen. Hän selitti ottaneensa viskipullot mukaan, koska hänen välinsä Lapuan liikkeen johtajien kanssa olivat ”kireät”.
Mäntsälän kapina oli suurin uhka Suomen demokratialle sisällissodan jälkeisinä vuosina. Kuva: HS
”
Kun päästiin Helsinkiin Malmberg oli jo örinäkunnossa.
Suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg ja Mannerheim vuonna 1935. Mannerheim suhtautui Malmbergiin varauksella. Kuva: Lasse Laaksosen kirjan kuvitusta
”Koska kenraali Wallenius eristäytymisemme jälkeen halusi kuulla uutisia ja kosketella politiikkaa, joita omasta puolestani kaikin voimin vältin, niin avasin käärön, jotta keskustelumme saataisiin keveämmälle tasolle”, Malmberg selitti.
Käärössä olivat viskipullot.
”Kun tehtäväni oli suoritettu ja jännitys laukesi, samenivat silmäni. En muista kotiintuloani, kuinka avasin oven ym.”.
Malmberg onnistui vakuuttamaan Svinhufvudin ja sai pitää virkansa. Hän menetti sen vasta vuonna 1944, kun suojeluskunnat lakkautettiin.
Hiukan aiemmin Mannerheim oli tehnyt sen, minkä Svinhufvudin olisi ehkä pitänyt tehdä 12 vuotta aiemmin. Hän oli komentanut Malmbergin sairaslomalle ja hoitoon.
”Tästä hoitopaikasta te ette saa poistua sairasloman aikana – ette tilapäisestikään”, käsky kuului.
Malmberg myönsi ongelmansa.
”Alkoholismi on pahin tauti. Se on psyykkinen ja moraalinen perikato”, hän kirjoitti muistiin.
Juomista hän ei kuitenkaan lopettanut.