Perheessä sattuneilla kuolemantapauksilla oli kauaskantoiset seuraukset Niko Saarisen elämässä. Saarinen kertoo oman teoriansa enojensa väkivaltaisista kuolemista tuoreessa elämäkerrassaan.
Niko Saarinen kertoo Mari Koppisen kirjoittamassa tuoreessa elämäkertakirjassaan Niko – Kaikki mitä en ole kertonut (Otava) perheessään tapahtuneesta tragediasta. Kun Saarinen oli pieni, hänen molemmat enonsa saivat hämärissä olosuhteissa surmansa. Enot olivat hänelle läheisiä.
”En muista, että kukaan olisi edes yrittänyt selittää minulle Kapen ja Laten murhia. Kuulin sanat ”tapettu” ja ”murhattu”, jotka tarttuivat korviin kuin ärsyttävä askarteluliima sormiin”, kirjassa kerrotaan.
Saarinen kertoo kirjassa, että kuolleiden veljesten omaisten tulkinta tapahtumista poikkeaa siitä, mitä virallisiin dokumentteihin on kirjattu.
Late löytyi auton sisältä kuolleena Kemijärven keskustasta marraskuussa 1989, ase kädessään. Samasta autosta löytyi kuolleena myös Laten entinen tyttöystävä Petra. Kirjassa referoidaan tapauksista aikanaan kirjoitettuja lehtijuttuja. Alibissa kirjoitettiin kirjan mukaan, että Late olisi ampunut ensin Petran ja sitten itsensä.
Kaikkien osapuolten nimet on muutettu kirjaa varten.
Kirjassa kerrotaan, että Alibin haastattelemat ystävät ja omaiset esittivät epäilyksiä poliisien tulkintaa kohtaan. He miettivät esimerkiksi, miten Uudessakaupungissa asunut Late oli päätynyt ilman ajokorttia pohjoiseen ja miksi ase oli vasenkätisen miehen oikeassa kädessä.
Saarinen oli tuolloin kolmevuotias. Meni vain pari vuotta, kun tuli uusi tragedia ja Saarisen äidin toinenkin isoveli sai surmansa.
Uutisissa kerrottiin, että 30-vuotias mies oli kuollut puukkotappelussa Helsingissä. Tilanteessa haavoittui toinen mies.
Ilta-Sanomat 9.8.1991 Kuva: Sanoman arkisto
Pieni Saarinen aisti perheeseen pesiytyneen ahdistuksen ilmapiirin. Hänen äitinsä ja isänsä alkoivat riidellä.
”Kerran äidin ja isän tappelun jälkeen kuulin, kuinka isä huusi itkien äidille: ’Minua pelottaa joka päivä tulla töistä kotiin, koska pelkään, että löydän sinut ja Nikon täältä tapettuina!’ Mitä isä tarkoitti? Löytää tapettuina? Minut ja äidin? Voidaanko meidät tappaa? Pelko tarttui.”
Saarinen muistelee kirjassa nähneensä noihin aikoihin sattumalta valokuva-albumista pudonneita irtokuvia Latesta ja Kapesta. Hän kauhistui kuvia, jotka oli otettu kuolleista veljeksistä.
”Jokainen Kapen tatuointi oli kuvattu. Tatuointeihin oli isketty puukko. Yhdessä kuvassa oli arkussa makaava Late, joka oli ihan valkoinen. Päätä oli putsattu, mutta silti hänet tappaneen laukauksen jäljet näkyivät. Kasvoissa oli kuivunutta verta.”
Saarinen kuvailee, että hirmuiset tapahtumat rikkoivat hänen lapsuutensa sekä vanhempiensa ja isovanhempiensa elämän. Aiheen ympäriltä hän muistaa salamyhkäisyyden.
Kuolemantapauksista seurasi pelkotiloja, jotka vaikuttavat Niko Saarisen elämään edelleen. Kuva: Terhi Ylimäinen
”Tapahtumat olivat niin karmeita, ettei niistä pystynyt puhumaan. Eikä oikein saanutkaan puhua. Ne olivat vaiettu salaisuus, joista tihkui tietoa pikkuhiljaa. Sain lisätietoa, kun kuulin jonkin puhelun tai jonkun sanovan jollekin jotakin. Solmin tiedonpätkät yhteen ja päättelin, mitä oikeasti oli käynyt ja miksi.”
Vasta täysi-ikäisenä hän sai tietää kuolemiin liittyvästä vyyhdistä enemmän. Hän tajusi, että asioista ei haluttu puhua, koska ”todellisista tapahtumista ei ole mustaa valkoisella”.
”Kape yritti myöhemmin selvittää Laten ja tyttöystävän kuolemia, ja silloin hänetkin tapettiin. Perheemme joutui vaikeaan välikäteen. Tiesimme, mitä oli tapahtunut ja olimme sen takia vaarassa. Emme uskaltaneet tehdä mitään.”
Saarinen kertoo kirjassa, että virallisesti hänen enojaan ei pidetty henkirikoksen uhreina.
”Poliisitutkinnan ja oikeuslääkärilausunnon mukaan Laten ja Petran tapauksessa oli kyse taposta ja itsemurhasta. Late ampui ensin tyttöystävänsä ja teki sitten itsemurhan. Kapen puukottajaa vastaan nostettu syyte taposta hylättiin raastuvanoikeudessa. Oikeuden mukaan vastapuolen oli ollut välttämätöntä lyödä puukolla suojellakseen itseään Kapen hyökkäykseltä.”
IS on nähnyt puukotustapauksen oikeuden paperit. Puukottaja kertoi poliisille toimineensa hätävarjelutilanteessa jouduttuaan ensin Kapen puukkohyökkäyksen kohteeksi tämän asunnossa. Syyttäjä vaati puukottajalle rangaistusta taposta, mutta lopulta syyte hylättiin oikeudessa.
Saarinen puhuu kirjassa tapauksista murhina, mutta kuten kirjasta käy ilmi, kyseisissä kuolemantapauksissa ei ole käytetty tätä nimikettä. Murhassa on kyse tahallisesta henkirikoksesta, joka on tappoa vakavampi ja törkeämpi. Murhasta voidaan tuomita, jos henkirikos on tehty vakaasti harkiten ja erityisen raa’alla tai julmalla tavalla ja rikos on kokonaisuutena arvioituna törkeä, kertoo Minilex.
Ilta-Sanomat 24.11.1989 Kuva: Sanoman arkisto
Omaisten mukaan Late, Petra ja Kape tapettiin ja kuolemat linkittyivät yhteen. Tapaukseen liittyi myös tunnettu rikollinen Ilpo Larha.
Vankilasta karannut elinkautisvanki Larha asettui pakokumppaninsa kanssa lahtelaiseen kerrostaloasuntoon maaliskuussa 1994. Alkoi 55 tuntia kestänyt piiritys. Tämän yhteydessä Larha tunnusti poliisille aiempia rikoksiaan, muun muassa Laten ja Petran surmat Kemijärvellä. Piiritys päättyi, kun Larha tappoi itsensä.
Helsingin Sanomat kirjoitti myöhemmin samana vuonna, että poliisi oli tutkinut tunnustuksia. Keskusrikospoliisin tutkimusten perusteella Larhan osuutta ei pystytty varmistamaan muttei myöskään sulkemaan pois. Poliisi epäili, että kyse on saattanut olla rikollisen ”itsetehostuksesta” ja että Larha kenties halusi tekaistuilla tunnustuksilla näyttää kovemmalta kuin olikaan.
Saarisen perhe puolestaan ei uskonut, että Larha olisi hakenut tunnustuksella vain julkisuutta, elämäkerrassa kerrotaan.
Yhtä kaikki, kuolemat jättivät omaisiin voimakkaan jäljen. Saarisen isoäiti halusi elämänsä loppuun asti, että tapausta pengotaan ja totuus selvitettäisiin. Kun isoäiti kuoli, vastuu kuolemien selvittämisestä siirtyi Saarisen äidille. Tämä ei halunnut kuluttaa energiaansa tutkintoihin ja tyytyi siihen, mitä poliisien papereissa lukee.
Tapaukset jättivät synkän varjon Saarisen elämään.
”Muutuin katkeraksi ja vihaiseksi. Olin pettynyt, että olin menettänyt ihmiset, jotka välittivät minusta ja joista olisi voinut tulla kuin isoveljiäni.”
Pelko on seurannut häntä tähän päivään saakka.
”Kun muutin ensimmäistä kertaa omaan asuntoon kaksikymmentäyksivuotiaana, nukuin puukko tyynyn alla. Piti opetella nukkumaan niin, etten laittaisi käsiä tyynyn alle. Olin tottunut olemaan äitini kanssa samassa asunnossa, mutta enää hän ei ollut luonani. Itkin ensimmäisen viikon joka ikinen yö, kunnes nukahdin. Yhä edelleen, kun tulee pimeä ja käyn nukkumaan, pelkään, että joku tunkeutuu asuntooni. Joka ilta. Vaikka vaihtaisin asuntoa tai paikkakuntaa, pelko seuraa kintereilläni.”
Kun Saarinen meni Big Brother -taloon vuonna 2008, hänen perhetaustansa takia sovittiin erityisjärjestelystä. Hän sopi tuotannon kanssa, että jos hän alkaisi avautua kuolemantapauksista BB-talossa humalassa, sitä ei näytettäisi tv:ssä, edes 24/7-lähetyksessä.
Perhetragedian muistelu elämäkertakirjaa varten oli raskasta. Kuva: Terhi Ylimäinen
Saarinen kertoo IS:n haastattelussa, että enojen kohtalon muistelu oli kirjaa tehtäessä raskasta ja herätti hänessä voimakkaita tunnereaktioita.
– Yllätyin, miten hyvin muistan ne tilanteet, vaikka olen ollut tosi nuori, hän sanoo.
Saarinen ja kirjan kirjoittanut Mari Koppinen hakivat pitkään oikeaa tapaa kirjoittaa teemasta.
– Haimme kauan tapaa, millä kerromme sen. Miten emme mässäile sillä liikaa. Sen taustalla on paljon asioita, joita emme halua tuoda julki.
Kursivoidut lainaukset ovat kirjasta Niko – Kaikki mitä en ole kertonut (Otava). Kirja on julkaistu 13. elokuuta 2025.