Kuvataiteilija Jukka Lehtinen haluaa töillään ohittaa järjen. Siitä huolimatta osa-aikaisesti nykyisin Perniössä asuva Lehtinen inspiroituu nimen omaan luonnontieteistä. Ristiriitaista, kenties, mutta ristiriidat herättävät tunteita.
– Voimallinen kokemus ennen ajattelua. Sitä tavoittelen teoksillani, jotka eivät vaadi käyttöohjeita ja joissa kaikki tulkinnat ovat sallittuja, Lehtinen sanoo.
Paitsi on yksi poikkeus, josta Lehtinen toteaa, että se vaatii taustatarinan tuntemista avautuakseen. Kyseinen teos on nimeltään Alkemistin kädet, ja sen tarina kerrotaan kyllä Veturitallissa.
– Taustatarina on 1700-luvulta, mutta se istuu erittäin hyvin tähänkin päivään, Lehtinen sanoo.
Miten Lehtinen kuvailee tunteen, omakohtaisen kokemisen, realismin ja luonnontieteiden yhdistymistä teoksissaan?
– Teoksia pitää tehdä fyysiset rajoitteet huomioiden, ja realismi sekä faktat kiinnostavat jo työn tekemisenkin kautta. Samalla yritän tuoda esiin, ettei tarvitse olla realismin vanki, vaan voi haaveilla ja ajatella mahdottomia, Lehtinen muotoilee.
– Kenties järjen tuolle puolen pyrkiminen on vapaudenkaipuuta. Kuva ei puhu kielellisesti eikä rationaalisesti. Veistoksetkin ovat kuvia. Kuvat puhuvat irrationaalisesti ja päästävät irti realismista.
Salon taidemuseo Veturitalli tarjoaa Olipa kerran. -näyttelyssä tarinoita, jotka vievät järjen ja arjen tuolle puolen. Mitä esimerkiksi kuvan nimiteoksessa Olipa kerran tapahtuu? Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo
Jukka Lehtinen ja lähes orgaaninen teos Iso paha susi (2025). Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo
Salon taidemuseo Veturitallin Olipa kerran. -näyttelyssään Lehtisen teokset valtaavat tilan lattiasta kattoon. Kävijä saa tai joutuu kohtaamaan, väistämään ja alittamaan Lehtisen suurikokoisia teoksia. Lehtinen sanoo rakentavansa näyttelynsä tilan ehdoilla.
– Näyttelyä rakennettaessa ajattelin, että miten tämä ikinä valmistuu. On ollut aika rutistusta: vastoinkäymisten määrä on vakio, ja tuuria sekä onneakin on ollut mukana, Lehtinen sanoo näyttelystä, jonka alkupiste juontaa kolmen vuoden taakse.
Salon taidemuseo Veturitallin museonjohtaja Susanna Luojus iloitsi näyttelyn lehdistötilaisuudessa syyskauden avautumisesta ja Lehtisen uuden näyttelyn saamisesta Saloon.
– Taidemuseotyössä on kivaa se, että pitää uusiutua kolmasti vuodessa. Samalla on haaste lähteä aina nollasta. Tilanne on sama kuin esittävissä taiteissa yleensäkin: ei tiedä mitä tulee ennen kuin kaikki on valmista, Luojus sanoi.
Veturitallin näyttelyssä on pääasiassa Lehtisen uusia, juuri Veturitalliin suunniteltuja teoksia, ja ne pari vanhaakin on Salon näyttelyä varten uudistettu.
Näyttelyn Olipa kerran. -nimi viittaa satujen ja tarinoiden alkuun, mutta nyt sanaparin perässä on piste.
– Näyttelyn nimessä viitataan alkuun ja pisteen takia myös loppuun. Nimi sisältää koko tarinan, jonka tulkinnan jätän ilomielin katselijoille, Lehtinen sanoo.
Monissa teoksissa viitataan vanhoihin satuihin, jotka Lehtisen mukaan hiipivät töihin tekemisen myötä, usein selittämättömästi ja pyytämättä. Samalla Lehtinen kuvaa ajankohtaisia maailmantapahtumia ja ilmiöitä yksilön kokemuksina.
Teoksissa isot pahat sudet puhkuvat talon seiniä kumoon ja alkemistit kajoavat atomien rakenteisiin kullankiilto silmissään. Tekniikka ja tiede yhdistyvät teoksissa tunteisiin, kun teokset heräävät eloon katsojan astuessa tilaan.
Materiaalinsa Lehtinen kertoo valitsevansa työn ehdoilla – ja joskus sattumalta.
– Pohdin, miten teoksen voi toteuttaa niin, että lopputulos olisi looginen. Joten materiaalivalinta tapahtuu osittain realismin kautta.
Taivas putoaa (2025) -teoksessa on tarvittu muun muassa ohjelmointitaitoja, joita Lehtinen ei omien sanojensa mukaan kovinkaan hyvin hallitse. Astuminen pois omalta osaamis- ja sitä kautta mukavuusalueelta on kuitenkin myös palkitsevaa.
– Kun tekee asioita, joita ei osaa, syntyy samalla jotain aivan uutta. Siksi ei kannata pitäytyä vain siinä, minkä tietää hallitsevansa, Lehtinen sanoo.
Salon taidemuseo Veturitallin museonjohtaja Susanna Luojus tutkii Jukka Lehtisen teosta Illuusio (2025). Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo
Toimittaja Jukka Lehtisen interaktiivisessa teoksessa Sokea piste (2025). Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo
Lehtinen on syntynyt paperikaupunki Kuusankosken Voikkaalla 62 vuotta sitten. Hän valmistuiLahden taideinstituutista vuonna 1986.Lehtisen näyttelyitä on ollut esillä muun muassaLahden taidemuseossa ja Punkaharjun Taidekeskus Retretissä. Lehtinen onosallistunutkymmeniinryhmä- ja yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla.
Lehtisen teoksia tunnetuin on vuonna 2007 valmistunut Oma maa mansikka, joka sijaitsee Pikkuparlamentin puistossa Helsingissä.
Lehtinen on taiteellisen työnsä ohessa opettanut sekä Lahden taideinstituutissa että Aalto-yliopistossa.
Nykyisin Lehtinen työskentelee Orimattilassa, entisessä kotikunnassaan, mutta asuu sekä Helsingissä että Salon Perniössä.
Asuin- ja työhuonekuvio kuulostaa työläältä, minkä Lehtinen myöntää itsekin.
– Orimattilan työtila toimi aikansa hyvin, mutta olen kyllästynyt nukkumaan työhuoneen nurkissa. Vuokrakin nousi. Nyt näyttelykiireiden hellittäessä on enemmän aikaa paneutua uuden työtilan etsimiseen Salosta, Lehtinen sanoo.
Jukka Lehtinen: Taivas putoaa (2025) Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo
Jukka Lehtinen: Vuori (1999). Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo
Olipa kerran. Jukka Lehtisen näyttely Salon taidemuseo Veturitallissa (Mariankatu 14) 20.9.2025–4.1.2026. Avoinna ti–pe klo 10–18, la–su 11–16. Samaan aikaan Galleria Sivuraiteella Anna Tahkolan näyttely Maailman alkuperä.
Elonkehä pitkä, Ihminen lyhyt – Anna Tahkola tutkii havaintoa ja ihmisen suhdetta ikiaikaiseen luontoon
Kempeleessä syntyneen ja nykyään Turussa asuvan kuvataiteilija Anna Tahkolan työt muistuttavat katsojaa ajasta ja ihmiselon lyhykäisyydestä. Maapallo on vanha, ihminen lajina nuori tulokas.
– Joitain vuosia sitten aloin tarkkailemaan yhtä graniitin palasta. Pidin kädessä 1,9 miljardia vuotta vanhaa kiveä. Se on yhtä aikaa arkinen ja ihmeellinen asia, Tahkola kertoo.
Tahkolan Maailman alkuperä -näyttelyssä muistutetaan kävijää siitä, että ainutlaatuinen planeettamme on kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen: elämä ja ekologinen elonkehä koostuu riippuvuuksista, jossa ihminen on vain yksi osa.
– Haluan rakentaa näyttelyn maapallosta, joka ei ole vain ihmistä varten.
Kuvataiteilija Anna Tahkola esittelee teostaan Mehiläispurppura (2025) Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo
Anna Tahkolalle on tärkeää pohtia havaintoa. Havainto ei ole vain näkemistä vaan kokonaisvaltaista kehollista toimintaa.
– Havainnot ovat ainoa tapa kokea todellisuutta, joskin ihmisaivot ovat konservatiivisia ja junnaavat tutuissa, turvallisissa tulkintatavoissa. Pohdin töissäni, miten päästä havainnon tuolle puolen.
Edellisestä käy ilmi, että Jukka Lehtisen ja Tahkolan näyttelyt keskustelevat: yhteisenä punaisena lankana ovat tulkinta, järki, tunne, havainnot ja pyrkimys niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
Tahkola vietti kaksi viikkoa yksin Kökarin saaren viereisen Källskärin taiteilijaresidenssissä. Siellä kuvataiteilijalla on aikaa keskittyä havaintojen olemukseen.
– Pitkäaikainen liike ja aika on yksi keino. Luonto tulee lähelle: on vain minä ja luonto, joka voimistuu ja tulee lähemmäs sitä mukaan kuin aika kuluu. Samalla raja tuntemattoman kanssa lähenee, ja tunne tuo ihmisestä jotain uutta esiin, Tahkola sanoo.