Torpedovene S2:n tuho sata vuotta sitten oli Merivoimien pahin rauhan ajan onnettomuus.
Vaasan maa-asema vastaanotti torpedovene S2:n viimeisen radioviestin maanantaina, 4. lokakuuta 1925 kello 13.23.
”Ei voi työskennellä nyt”, morsetti torpedoveneen radiosähköttäjä.
S2 oli rajussa syysmyrskyssä Pohjanlahdella. Hetkeä myöhemmin se pyörähti ympäri ristiaallokossa ja upposi.
Viestin lähetti toinen S2:n radisteista, joko kersantti Aarne Koivisto tai ylimatruusi Hakon Sundström. Emme tiedä kumpi, sillä yksikään S2:n miehistön jäsenistä ei selvinnyt hengissä haverista. Tässä Merivoimien pahimmassa rauhan ajan onnettomuudessa hukkui 53 sotilasta.
Venäjän Itämeren-laivaston torpedohävittäjä Prozorlivyi jäi saaliiksi Suomeen vuonna 1918. Suomen Merivoimissa se palveli nimellä torpedovene S2. Kuva: Ville Vänskän kokoelma
Merisodankäynnin ja sen historian asiantuntija Ville Vänskä kirjoitti sadan vuoden takaisesta katastrofista tietokirjan Torpedovene S2 tsaarin ja Suomen palveluksessa (Otava). Teos julkaistiin torstaina.
Vänskälle tuli S2:n viimeisestä viestistä vahva mielleyhtymä m/s Estonian tuhoon Utön eteläpuolella 28. syyskuuta 1994.
”Estonian kolmannen perämiehen Andres Tammeksen viimeiseksi jäänyt viesti ’todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä’ muistuttaa epätoivossaan S2:n radistin viimeisiä viestejä synkkänä lokakuun 4. päivänä”, Vänskä kirjoittaa teoksessaan.
Molempien alusten viesteistä voi Vänskän mukaan aistia, kuinka miehistöt yrittivät hoitaa tehtäviään loppuun saakka, ehkä jo kohtaloonsa alistuneina.
Torpedovene S2:n komentosilta oli rakenteeltaan avoin. Kuva vuodelta 1925. Kirjan kuvitusta. Kuva: Petri Loikas
Vänskä kertoo IS:lle kotonaan Turussa, että kirjan tutkimus- ja kirjoitustyöt veivät hänet mukaan S2:n viimeiselle matkalle. Teoksen valmistuminen viime kesänä nosti merisodan historian tutkijan tunteet pintaan.
– Minulla oli tosi haikea olo, vaikka tapahtumasta on kulunut aikaa eikä kukaan [hukkuneista] ole sukulainen tai muuta, Vänskä sanoo.
– Menin niin sisälle tähän traagiseen kohtaloon. Miten he ovatkaan kamppailleet melkein vuorokauden täysin epäinhimillisissä olosuhteissa.
S2:n päällikkö, kapteeniluutnantti Thorolf Sjöman. Kirjan kuvitusta. Kuva: Meriupseeriyhdistys
Kapteeniluutnantti Thorolf Sjömanin komentama S2 oli lokakuun alussa 1925 syyspurjehduksella Rannikkolaivueen osastossa, matkalla kohti Vaasaa. Osastoon kuuluivat S2:n lisäksi sen sisaralus S1 sekä tykkiveneet Klas Horn ja Hämeenmaa.
Osastoa komensi jääräpäisenä ja voimakastahtoisena tunnettu komentaja Yrjö Roos, jonka päällikkyysviiri liehui Klas Hornin mastossa. Roos tunnettiin mieltymyksestään viedä laivue harjoittelemaan haastaviin oloihin, ”Roosin säähän”.
Lokakuun alussa 1925 sää oli jopa Roosille liian raju. Tuuli yltyi hirmumyrskyksi, ja alukset joutuivat erilleen toisistaan. S2 pyrki avomereltä suojaan Porin Mäntyluotoon, mutta se ei päässyt koskaan perille.
Vänskä on koostanut teokseensa elävän kertomuksen aluksesta ja sen viimeisestä matkasta, vaikka yksikään miehistön jäsenistä ei jäänyt kertomaan tapahtumista.
Komentaja, tietokirjailija Ville Vänskä kotonaan Turussa. Kuva: Jouko Juonala
Aikalaiskuvauksista värikkäimpiä on tykkivene Klas Hornin miehistössä olleen Aarno Liuksialan kertomus. Hakkapeliitta-lehti julkaisi vuonna 1937 Liuksialan artikkelin, jonka otsikko oli: Kuolemanlaiva S2:n kumppanina Pohjanlahdella. Vänskä siteeraa artikkelia kirjassaan.
”Myrskyä kesti läpi yön ja aamulla se kiihtyi vallan tavattomaksi. Oli kuin kaikki hornan henget olisivat päässeet valloilleen. Alituiseen vaipui laivamme vuorenkorkuisissa aalloissa hirveällä voimalla kohti syvyyttä. Joka kerta tuntui laivan vaipuessa kovalla ryskeellä hyökyaaltojen pohjalle, ettei se enää kykene sieltä ylöspäin nousemaan”, Liuksiala kertoi.
”Keulaosastossa painuivat seinämät vesimassojen puristuksesta kokoon, niitä yhdistävät rautatangot taipuivat kaarelle, koko runko vapisi ja paukkui.”
Klas Horn pääsi turvallisesti hätäsatamaan Ruotsiin. Tykkivene Hämeenmaa pääsi Ouluun ja torpedovene S1 Mäntyluotoon.
”
Oli kuin kaikki hornan henget olisivat päässeet valloilleen.
Yksi harvoista valokuvista lokakuun 4. päivän hirmumyrskystä 1925. Kuva on otettu tykkivene Klas Hornin kannella. Kirjan kuvitusta. Kuva: Sotamuseo
Muutama silminnäkijä S2:n haverilla oli. He olivat luotseja Säpin majakkasaaressa ja Reposaaren luotsiasemalla.
Luotsi Yrjö Aalto seurasi S2:n viimeisiä hetkiä kaukoputkella Reposaaresta. Torpedoveneestä näytti hieman ennen sen uppoamista nousevan jonkinlainen savu- ja höyrypatsas. Vesi oli todennäköisesti päässyt savupiipuista sisään kattilahuoneisiin.
”Heti sen jälkeen, kello oli silloin noin 1.20 päivällä, kallistui alus ja kaatui, näkyen aluksen pohja jokusen sekunnin, häviten sitten kokonaan”, raportoi Reposaaren luotsivanhin Aallon havainnosta.
Torpedovene S2:n pääaseina olivat 75 mm:n tykit. Kirjan kuvitusta. Kuva: Sotamuseo
Puolustusministerin nimittämä komitea teki S2:n haverista tutkinnan. Kattavimmin onnettomuuteen johtaneiden tapahtumien kulku on kirjattu sotaylioikeuden sotaviskaalin Arvi Pohjanpään laatimaan syytekirjelmään, joka tuli Vänskälle tutuksi kirjoitustyön aikana. Tässä asiakirjassa on noin 300 sivua kuulustelupöytäkirjoineen ja asiantuntijalausuntoineen.
Sotaviskaali syytti Rannikkolaivueen komentajaa Yrjö Roosia varomattomuudesta ja taitamattomuudesta viranhoidossa. Hän oli syytteen mukaan vienyt osaston merelle myrskyvaroituksista huolimatta ja antanut hätään joutuneille aluksille epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia käskyjä.
Syytteet kiivaasti kiistänyt Roos kuoli kesken oikeusprosessin häkämyrkytykseen vartiomoottoriveneessä elokuussa 1926. Roos oli vasta 35-vuotias.
Hyvin ei käynyt myöskään Suomen laivastoa S2:n turman aikaan komentaneelle kommodori Gustaf von Schoultzille. Hän joutui eroamaan painostuksen alla tammikuussa 1926. Muodollisena syynä oli von Schoultzin heikko suomen kielen taito.
”
Viimeinen näytös S2:n kuolinkamppailussa kesti vain 20–30 sekuntia.
Tykkivene Hämeenmaa samassa myrskyssä, jossa torpedovene S2 upposi. Tuulen nopeudeksi arvioitiin 12 boforia eli yli 33 metriä sekunnissa. Kirjan kuvitusta. Kuva: Ville Vänskän kokoelma
Onnettomuuteen johtivat Suomen oloissa poikkeuksellinen hirmumyrsky ja aluksen päällikön, kapteeniluutnantti Sjömanin tekemät virheet.
– Raskain virhe oli kääntyä Reposaareen menevälle väylälle pohjoiseen kulkusuuntaan. Alus joutui sivuaallokkoon, jota sen rakenne ei kestänyt, Vänskä kertoo.
Sivuaallokko johtui merenpohjan profiilin muuttumisesta. Aallokko kallisteli alusta niin rajusti, että vettä pääsi savupiipuista sisään höyrykattiloihin. Kun alus ei oiennut riittävän nopeasti jopa 45 asteen kallistuksesta, ehti uusi aalto vyöryä aluksen yli ja kaataa sen.
Oikenemista hidasti rungossa vellonut merivesi – ylimääräinen painolasti. Vettä oli kerääntynyt niin paljon, etteivät irtonaisesta tavarasta jatkuvasti tukkeutuneet pumput pystyneet tyhjentämään rungon osastoja.
Viimeinen näytös S2:n kuolinkamppailussa kesti vain 20–30 sekuntia.
Torpedovene S2:n mukana sotalippu löytyi aluksen nosto-operaation aikana. Kirjan kuvitusta. Kuva: Petri Loikas
Vänskä pitää onnettomuuden jälkeen tehtyä selvitystä pätevänä, vaikka se ei vastaa nykyaikaista, teknisesti pikkutarkkaa onnettomuustutkintaa.
– Ei ole mitään syytä kyseenalaistaa tutkinnan tulosta, Vänskä sanoo.
Torpedovene S2:n haverin jälkeen löydetyt 24 vainajaa on haudattu yhteishautaan Reposaaren kirkon hautausmaalle. Uhreista 20 voitiin tunnistaa melko luotettavasti. Kadoksiin jäi 29 merisotilasta.
Meritaiteilija Adolf Bockin näkemys torpedovene S2:n kaatumisesta. Kuva: Ville Vänskän kokoelma
-
Entinen Venäjän Itämeren-laivaston torpedohävittäjä Prozorlivyi. Valmistui Pietarissa vuonna 1901.
-
Valkoiset kaappasivat aluksen Suomen laivastolle sisällissodan loppuvaiheessa Helsingissä 1918.
-
Uppouma 260 tonnia, pituus 58 metriä, leveys 5,6 metriä. Kaksi höyrykonetta, neljä kattilaa, yhteisteho 3 800 hevosvoimaa. Suurin nopeus 25 solmua.
-
Aseistus: 75 millimetrin keula- ja perätykit, torpedoheittimet.
-
S2:n hylky löytyi kesäkuussa 1926 noin 15 metrin syvyydestä. Nosto-operaation jälkeen hylky romutettiin.