Suomen yleisurheilulla on isoja rakenteellisia ongelmia, kirjoittaa Joonas Kuisma.
Tokio
Nolla. 0. Ei yhtään.
Japaniksi rei.
Siinä Suomen yleisurheilumaajoukkueen mitalisaldo Tokion MM-kisoista.
Onko tulos surkea? Onko Suomi ihan perseestä? Toki. Ehdottomasti.
Onko kyseessä kaikkien aikojen suurfarssi?
Ei tietenkään.
Ennen kiekonheiton myöhästynyttä finaalia Ruotsi oli saanut vahvasti amerikkalaistaustaisen Mondo Duplantisin lisäksi yhden mitalin: Andreas Almgrenin pronssin.
Muut Pohjoismaat eivät olleet saaneet yhtään. Koko Baltiaan oli mennyt yksi MM-hopea.
Yleisurheilun globaalit kisat ovat raakaa peliä. Näistä meidän pikkumaistamme ei mitaleille ponnisteta, jos ei kuulu koko sukupolvensa parhaisiin koko maailmassa.
Vaatimus on kohtuuton, mutta onneksi Suomella on tarjota pari yleisurheilijaa siihenkin kategoriaan: moukarinheittäjä Silja Kosonen ja seitsenottelija Saga Vanninen.
Nämä kaksi ovat kärkipäässä kesällä 2028, kun olympialaiset kisataan Los Angelesissa.
Silja Kosonen voittaa vielä mitaleja. Kuva: Adam Warzawa
Oliko Suomen mitalittomuus yllätys?
Ei tietenkään. Viime vuonna EM-Roomasta saatiin Oliver Helanderin pronssi. Pariisin olympialaiset olivat historiallinen pannukakku kaikille lajeille.
Minä luulin, että Kosonen, 22, ja Vanninen, 22, olisivat olleet jo mitaleilla. Niin luuli Athletics Weekly -yleisurheiluraamattukin. Kumpikaan ei tällä kertaa venynyt omien kykyjensä rajoille. Ilman sitä ei vielä ollut mitalille asiaa.
Suomalaisista vain Alisa Vainio teki jotain poikkeuksellista juoksemalla sairastelun jälkeen MM-vitoseksi. Ilona Monen paransi Suomen ennätystä estejuoksussa melkein kahdella sekunnilla, mutta hän on niin umpilahjakas juoksija, ettei hän vielä kolkutellut kykyjensä ääriä.
Yllä oleva nelikko paukuttelee ensi kesänä Birminghamista neljä EM-mitalia Suomeen. Siinä on Juhani Tammisen sanoin sitä reseptiä. Tämä teksti on ensi kesänä huomattavasti positiivisempi.
Muille Suomen joukkueen 24 urheilijasta ei jäänyt kummempaa kotiin kirjoitettavaa.
Pahimmin kyykkäsivät keihäsmiehet, joista yksikään ei päässyt loppukilpailuun. Siinä tehtiin surkeaa suomalaista MM-historiaa, vaikkei sekään oikein ketään yllättänyt.
Emilia Kankaan 18-metrinen kannattaa tosin painaa kuulassa mieleen. Työntäjä on kiinnostava tapaus.
Emilia Kangas pukkasi 18 metriä. Kuva: Ben Stansall / AFP
Tokion MM-kisat alleviivasivat jälleen kerran tiettyjä rakenteellisia ongelmia kotimaisessa yleisurheilussa.
Ensimmäisen näkee ihan joukkueen nimilistaa silmäilemällä. 28 urheilijasta vain seitsemän oli miehiä. Miehistä kolme heitti keihästä ja kaksi käveli. Yksi ei ollut lähelläkään tuloksen saamista seiväshypystä. Toinen kiroili suorituksen jälkeen kuin merimies, täditteli Ylen toimittajaa ja muijitteli kollegoitaan. Kukaan miehistä ei juossut.
Missä ovat miehet? Palloilemassa. Pelaamassa jalkapalloa, jääkiekkoa, koripalloa ja sählypallopeliä. Tai pelaamassa kokis kädessä konsolia.
Oliver Helander kiteytti keihäskarsinnan jälkeen asiantilan hyvin. Parikymmentä vuotta sitten Suomella oli kymmenisen kaveria, jotka heittivät päälle 80 metrin. Niistä oli sitten mistä valita arvokisoihin.
Nyt särkymävaraa ei ole.
Eikä parempaa ole luvassa. Helander sanoi, ettei juniorikisoja pystytä usein järjestämään, kun ei ole osallistujia.
Isoin ongelma on rahan puute.
Pikajuoksija Emma Tainio sanoi aiemmin Ilta-Sanomille, että yleisurheilija valitsee vapaaehtoisesti köyhyyden.
Entinen keskimatkojen juoksija Sara Lappalainen linjasi Urheilulehdelle antamassa ”testamentissaan”, että hän ei yhtään ihmettele, miksei Suomessa ole paljoa miesyleisurheilijoita.
– Jos olisin mies, olisin varmaan valinnut helpomman urheiluammatin, jossa tulee kuukausiliksa jo suhteellisen alhaisella tasolla. Polku on silloin paljon helpompi, Lappalainen sanoi.
Kärjistäen. Jos pelaa Lapualla huonoa liigakoripalloa, saa kuukausiliksan, jolla jotenkin pärjää. Jos miehenä juoksee 1 500 metrin Suomen ennätyksen, ei saa.
Oliver Helander latasi tylyn totuuden. Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva
Raha määrittää myös niiden urheilijoiden elämää, jotka valitsivat yleisurheilun.
Yleisurheilu ei tuota rahaa. Yksilön harjoittelu pyörii apurahojen varassa.
Jos apurahoja onnistuu saamaan, sanoisi Alisa Vainio.
Tavallaan suomalaisen yleisurheilun tila on kaunis ja romanttinen. Siinä on jäljellä vielä kaikuja vanhasta olympia- ja urheiluliikkeestä.
Maajoukkue on varmasti Suomen fiksuin, koska valtaosa opiskelee tai on opiskellut. Ollaan vähän niin kuin jaloja amatöörejä tai puoliammattilaisia. Reippaita ja tervehenkisiä nuoria.
Hilla Uusimäki juoksi melkein MM-välierään, lensi Japanista takaisin Suomeen ja jatkaa hommia apteekissa. Kankaan valmentajaisä Hannu lensi Tokioon yhdeksi viikonlopuksi ja palasi saman tien jatkamaan opettajan töitään peruskoulussa Pohjanmaalla.
Harmillista kyllä muut maat eivät ole hoksanneet, miten romanttista on olla köyhä opiskelija tai uupuva farmaseutti, joka on samalla tosi nopea juoksemaan ja treenaa ihan sairaasti.
Muissa maissa, otetaan nyt esimerkkeinä vaikkapa Hollanti ja Norja, yleisurheilua voi tehdä ammattimaisesti. USA:n college-järjestelmästä puhumattakaan.
Siinä kun takasuoralla näiden maiden urheilijat painelevat ohi väsyneestä suomalaisesta, voi reippauden ja tervehenkisyyden työntää ahteriinsa.
Tokion tulokseen kannattaa siis tottua.
Jos Suomi jatkossa voittaa globaaleista kisoista mitaleja, ne tulevat yksittäisille poikkeustapauksille ja todennäköisesti lajeissa, joissa on vähemmän kilpailua kuin juoksumatkoilla.
Niihin lajeihin kuuluvat esimerkiksi naisten moukarinheitto ja seiväshyppy.
Jos tässä halutaan kansallista häpeäpilkkua etsiä, ei kannata siis sättiä yksittäisiä urheilijoita.
Kansallinen häpeä on se, mikä on perinnelaji yleisurheilun asema ja tila 2020-lukulaisessa huomiotaloudessa.
Se on säälittävä.