Rikoskirjailijana tunnetun Olivier Norekin (s. 1975) romaani Suomen talvisodasta valloitti viime vuonna ranskalaiset lukijat ja kriitikot.
Talven soturien suosio on helppo ymmärtää, sillä se on taitavasti rakennettu ja vetävästi kirjoitettu. Kerronta etenee lyhyinä tiheätunnelmaisina lukuina, jotka muistuttavat elokuvan kohtauksia. Ei ihme, että romaani on päätymässä valkokankaalle.
Tarinana talvisota tarjoaa klassisen aiheen hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Ylimielinen suurvalta hyökkää pienen rauhaa tahtovan maan kimppuun ja kuvittelee nujertavansa sen parissa viikossa. Pieni maa kuitenkin taistelee sitkeästi ja aiheuttaa hyökkääjälle massiivisia tappioita.
Norek ottaa Daavid vastaan Goljat -asetelmasta irti kaiken draamallisen tehon eikä peittele sitä, että pitää suomalaisia sotilaita sankareina. Monet Norekin paatosta tihkuvista virkkeistä sopisivat sataaviittä kunnian päivää ylistäviin juhlapuheisiin.
Romaanin lopussa Norek miettii, miten Euroopan olisi käynyt, jos Suomi ei olisi vastarinnallaan paljastanut puna-armeijan heikkoutta. Ehkä Hitler ei olisi uskaltanut hyökätä Neuvostoliittoon, vaan olisi keskittänyt voimansa länsirintaman murtamiseen.
Talven soturien kansiteksti luonnehtii sitä romaaniksi Simo Häyhästä. Itse kuvailisin sitä leveillä pensselinvedoilla tehdyksi historian kuvitukseksi.
Romaani seuraa enimmäkseen Aarne Juutilaisen Kollaan rintamalla johtamaa komppaniaa, joka joutui torjumaan kalustoltaan ja miesvahvuudeltaan ylivoimaista vihollista. Kuten tiedämme, Kollaa kesti kerta toisensa jälkeen, mikä esti puolustuslinjojen romahtamisen ja puna-armeijan marssin kohti Helsinkiä.
Valkoiseksi kuolemaksi nimetty, yli viisisataa neuvostosotilasta tappanut Häyhä palveli Juutilaisen yksikössä. Jälkipolvet ovat tehneet hänestä myyttisen sankarin. Talven soturit toistaa ja vahvistaa Häyhän sankaritarinaa:
”Kukaan ei osaa kuvitella, kuka tänä päivänä olisi vallassa ja millainen Eurooppa tai maailma olisi ilman Simon rohkeutta, ilman sisua, ilman tuota tulesta ja jäästä valettua sielua.”
Häyhä ei lausu romaanissa montakaan sanaa mutta lataa, tähtää ja laukaisee sitäkin ahkerammin. Vähäpuheisuus syventää Häyhän arvoituksellisuutta ja lisää hänen kiehtovuuttaan romaanihenkilönä.
Norekin tulkinta Häyhän sisäisestä maailmasta ei ole järin omaperäinen: Valkoinen kuolema ei nauti tappamisesta, vaan tekee sitä välttämättömyyden pakosta.
Lapsuudenystävän kaatuminen vihollisen luotiin antaa Häyhän sodalle henkilökohtaisen luonteen. Hänessä pilkahtaa nykyajan toimintasankareita muistuttava kostamisen eetos.
Kollaan rintaman lisäksi Talven soturit liikkuu laajemmilla sodan ja politiikan näyttämöillä. Henkilögalleria ulottuu Carl Gustaf Mannerheimista ja Aksel Airosta Kremlin johtomiehiin Staliniin ja Molotoviin sekä puna-armeijan upseereihin.
Vilahtaapa romaanissa myös Nobel-palkittu ranskalaisrunoilija Saint-John Perse, joka siviilissä toimi ulkoasiainhallinnon johtotehtävissä. Hän arvostelee pääministeri Daladierin epämääräisiä lupauksia lähettää kymmenientuhansien suuruisia joukkoja Suomen avuksi.
Suomi sai länsimailta tukea ja sympatiaa mutta joutui käymään taistelunsa pitkälti omin voimin. Talven soturit kuvailee Ranskan ja Englannin toimintaa lähestulkoon petturuudeksi.
Norek on tehnyt taustatyöt huolellisesti. Romaanin jälkisanoissa kirjailija korostaa pyrkimystään totuudenmukaisuuteen: yhtään taistelukohtausta tai anekdoottia ei ole keksitty eikä yhtään urheaa tekoa paisuteltu.
Suomennokseen tuovat autenttisuuden tuntua murteelliset repliikit, joiden soinnikkuudesta on kiittäminen Susanna Tuomi-Giddingsiä.
Talven soturit on perinteinen, suuria joukkoja ja yksittäisiä ihmiskohtaloita yhteen nivova romaani. Sotaa ihannoivaksi saati militaristiseksi sitä ei voi moittia, sillä sen humaani pohjavire korostaa sodan perimmäistä traagisuutta.
Olivier Norek: Talven soturit. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 413 sivua. Otava, 2025.
