Sotahistorioitsija Lasse Laaksonen on aikaisemminkin kuvaillut ylimpien ailahtelevaisuutta. Jollei alkoholi estänyt velvollisuuksien hoitamista, pikkusieluisuus pilasi yhteistyötä kollegoitten kesken.
Nyt Laaksonen käy lävitse hävettävää aikuisten miesten välistä eripuraa punakapinan kukistamisesta aina jatkosodan loppudraamaan saakka. Luonnehdinnat eivät ole kuvitelmia, vaan perustuvat todistettaviin lähteisiin – päiväkirjoihin, kirjeenvaihtoon, kokousten pöytäkirjoihin jne.
Suomalaisten tuntemia ja kunnioittamia sotaherroja on vaikeata hetkittäin hyväksyä ja ymmärtää. Kynnys oli matalalla suuttua, osoittaa se työtovereille, alaisille tai jopa C.G.E. Mannerheimille. Laaksonen kuvaa kymmeniä, jotka eivät tulleet kaikkien kanssa toimeen, eivät kyenneet hillitsemään itseään. Kun epäonnistumisia sattui, oli helppo syyttää jopa päämajaa.
Joukkoon mahtuu merkillisiä itsensä kohottajia. Kenraalit Hjalmar Siilasvuo ja Paavo Talvela ovat rumasti sanottuna suoranaisia jakomielisiä: onnistuneita sotasankareita mutta herkkähipiäisiä. Molemmat ”syyllistyivät” – hyvässä ja pahassa – omapäisyyteen. Varsinkin Talvela tuntui syyllistyvän jatkosodan loppukesänä marisemaan ja kantelemaan Mannerheimille asiasta jos toisesta.
”Kovakalloiset komentajat”
Oli joukossa myös suoranaisia viilipyttyjä. Jääkärikenraali Viljo Tuompo, kunnostautunut sisällissodassa, palveli talvisodassa Pohjois-Suomen komentajana suoraan Mannerheimin alaisuudessa. Hän viihtyi etäällä Päämajasta, mutta joutui pian sen komento-osaston päälliköksi.
Tuompo oli tyyni mutta joutui ikävään välikäteen, maalitauluksi Mannerheimin ja tämän alaisten ristituleen. Hän säilytti itsehillinnän siinä, missä rintamakomentajat esittivät vaatimuksiaan ja kritiikkiä Päämajaa kohtaan. Ylipäällikön olisi pitänyt ottaa kantaa aina ja sekunnilleen ja marisevan tahdon mukaisesti. Tyyni oli myös kenraali, Mannerheimin uskottu Erik Heinrichs.
Kun tilanne – varsinkin kesällä 1944 – riistäytyi hetkittäin käsistä, vanha Mannerheim oli kovilla, ja silti piti itsekin pikkumaisesti kiinni protokollasta. Väliin hän luotti komentajiinsa, välillä joutui pettymään, kun aikuiset miehet riitelivät keskenään. Laaksonen siteeraa lähteitään:
”Päämajoitusmestarin (kenrl. Aksel Airo) mukaan Talvela ja (Aarne) Blick soittelivat tiheään Mikkeliin ja haukkuivat vuoroin toisiaan. Ylipäällikkö sai tästä pian tarpeekseen. Yksityisessä kirjeessään Airo mainitsee Mannerheimin uhanneen ammuttaa molemmat, jotka olivat luvanneet vaihtaa maisemia, ellei toinen lähde. Vaikka ylipäällikkö oli raivoissaan, ei hän olisi kummankaan kohdalla näin äärimmäisiin toimenpiteisiin ryhtynyt. Mannerheimilla ei ollut siihen varaa, hän oli riippuvainen kovakalloisista komentajistaan”.
Kenraalit toisistaan, Pajari vastaan Talvela
Talvela käski Aaro Pajarin takaa-ajoon tämän vastustuksesta huolimatta. Jos joku oli väsynyt, niin se oli Talvelan mielestä Pajari itse:
”Hän väsyy rintamaoloissa toisinaan pohjattomasti ja kuvittelee tällöin, että joukot ovat yhtä väsyneitä.”
Miesten tunteet olivat pinnassa ja pinna kireällä. Talvela kävi kovilla kierroksilla eikä pysynyt esikuntapäällikkönsä mukaan hetkeäkään paikallaan. Pajari:
”Esimieheni Paavo T. on häikäilemätön, hirveän tarmokas ja äärimm. aktiivinen. Oikea mies selvittämään tämän pelin. Mutta hän vaikuttaa äärimmäisen hermostuneelta. Ei tahdo pysyä omissa housuissaan. Tuskin malttaa hetken istua tuolillaan. Esikunnan työn hän kyllä terrorisoi”.
Joskus oltiin jopa liian nokkelia
Suurten herrojen edesottamuksista on väliin hupaisaakin luettavaa, kun nämä silmätysten tai selän takana kommentoivat toisiaan. Päämajan koettiin elävän vieraantuneena todellisuudesta. Kun Mannerheim ei heti vastaa hälytyksiin, hänen epäiltiin istuvan pitkällä lounaalla. Välillä ylipäällikkö raivostuu ja välillä tämä on hyvällä tuulella (konjakki?).
Saksan Lapin komentajaksi nimitetty kenraali Eduard Dietl oli Hjalmar Siilasvuolle mieluisa, tahdikas ja rauhallinen. Siilasvuon 50-vuotisillalliset sujuivat hauskan kommelluksen merkeissä. Kenraalin huoltopäällikkönä toiminut everstiluutnantti Wolf Halsti kirjoitti muistelmissaan Dietlin tokaisseen konjakkipullot nähtyään. ”No vihdoinkin, herra Halsti, tiedän missä Hennessyni ovat.”
Saksalaiset olivat kyselleet aiemminkin niiden perään. Kun lasti oli saapunut Ouluun, oli kuormakirjaan merkitty laatikkojen sisällöksi ainoastaan rommiviinaa ja leikattua konjakkia. Suomalaisten huomattua todellisuuden Halsti oli määrännyt ottamaan Hennessyt ja pistämään tilalle kuormakirjan mukaiset halvemmat juomat.
Siilasvuo oli hyväksynyt jälkikäteen moisen ”viinanhajuisen operaation” ja ehätti puolustamaan huoltopäällikköään: ”Herra kenraali [Dietl], nämä pullot olen tänään saanut lahjaksi ylipäälliköltäni, ja ajattelin tarjota niistä vierailleni erityisenä kunnianosoitukseni ja arvonantoni osoituksena.”
Piti vielä paikkansa, tosin Mannerheimin Hennessyt olivat kaapatusta kuormasta: Halsti oli lahjoittanut salaa kymmenen laatikkoa ylipäällikölle päämajaan. Tuo jos mikään on suhdetoimintaa.
Lasse Laaksonen: Temperamenttia! Sotilasjohdon tunnehistoria. Docendo 2025.
Poimintoja videosisällöistämme