Kolumni|Läheisen loistosta innostuminen vaatii suurta itsevarmuutta.
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien vakituinen kolumnisti.
Monella naisella ympäri maailman on uusi lempipoikaystävä: Travis Kelce.
Amerikkalaista jalkapalloa NFL-liigassa pelaava Kelce meni hiljattain kihloihin musiikin supertähden Taylor Swiftin kanssa. Uutista edelsi yhteinen esiintyminen Kelcen ja tämän veljen podcastissa, jossa pariskunnan vuorovaikutus herätti valtavasti ihastusta.
Swiftin rakkauselämää vuosia myötäeläneet fanit eivät saaneet tarpeekseen kaksikosta, ja kommenttikentät täyttyivät kollektiivisesta helpotuksesta – vihdoin Swift oli löytänyt arvoisensa kumppanin.
Syy fanien riemuun oli kuitenkin yllättävä. He eivät huokailleet Kelcen ja Swiftin rakkaustarinan satumaisuutta (futariprinssi hurmaa popprinsessan), Kelcen raamikkuutta (hän on 196 senttiä pitkä), nettovarallisuutta (Forbesin arvion mukaan 70 miljoonaa dollaria) tai huumorintajua (makuasia).
Ihastus tiivistyi pohjimmiltaan yhteen asiaan: Kelce ei häpeä kumppaninsa menestystä.
Swiftin suhteet ennen Kelceä ovat olleet täynnä myrskyjä, joita hän on dokumentoinut musiikissaan. Hän on deittaillut samalla alalla työskenteleviä taiteilijamiehiä, ja fanien tulkinnan mukaan useampi suhde on kariutunut tavalla tai toisella siihen, ettei kumppani ole kestänyt Swiftin suosiota.
Moni mies julistaa viehättyvänsä vahvoista naisista, mutta läheskään yhtä moni ei pysty suhteeseen käytännössä. Uranainen on kuin peilipallo: sen kimmellys vetää aluksi puoleensa, mutta ajan kuluessa siitä alkaa heijastua omia vajavaisuuksia.
Dynamiikka on tuttu monelle fiksulle, kunnianhimoiselle ja omillaan pärjäävälle naiselle. Sen huomaa siitä, miten yhtenäisiä reaktioita tämä yksittäinen suhde on herättänyt niin suuressa joukossa ihmisiä.
Naiset ovat yllättyneitä siitä, että Kelce ei esimerkiksi piilottele kumppaniaan, nälvi tämän kiinnostuksen kohteista, vähättele tämän saavutuksia tai mökötä, kun tämä tietää jostain asiasta enemmän kuin hän. Kelceä kehutaan siitä, että hän uskaltaa rakastaa ääneen, love out loud.
Julkiseen keskusteluun nousee tasaisin väliajoin heterorakkauden kohtaanto-ongelma: nyky-yhteiskunnassamme on paljon koulutettuja skarppeja naisia, jotka eivät löydä kumppania, ja tyytymättömiä miehiä, jotka syyttävät vastakkaista sukupuolta nirsoudesta.
Kelceä ja Swiftiä seuratessani ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että rimahan on aika matalalla. Naiset toivovat puolisoa, jonka seurassa heidän ei tarvitse pienentää itseään sen pelossa, että kumppani tuntee olonsa uhatuksi.
”
Travis Kelce uskaltaa rakastaa ääneen.
Miksi sellainen sitten on niin vaikea löytää? Siksi, että läheisen loistosta innostuminen vaatii suurta itsevarmuutta.
Feministiteoreetikko bell hooksin mielestä syy ei ole ainoastaan miehissä itsessään vaan siinä, miten yhteiskuntana kasvatamme ja kohtelemme heitä. Jos haluamme maailman, jossa miehet voivat rakastaa ja naiset elää täysillä, meidän täytyy määritellä maskuliinisuus uudelleen.
Hooks kirjoitti kirjassaan The Will to Change, että meidän tulisi opettaa pojille tunteiden ja herkkyyden kuuluvan myös heille. Huolenpidon pitäisi olla osa maskuliinisuutta ja haavoittuvuuden osa vahvuutta. Jos mies voi olla sekä herkkä ja välittävä että kunnianhimoinen ja voimakas, hänen on helpompi iloita myös naisten menestyksestä. Hänen itsetuntonsa ei riipu siitä, ovatko muut häntä heikompia.
Hooksin kirjan julkaisusta on jo yli 20 vuotta, mutta ehkä alamme vihdoin oppia – ainakin jos Travis Kelceä on uskominen. Hän antoi hiljattain GQ-lehdelle haastattelun, jossa hän poseeraa paidatta krokotiili sylissään mutta puhuu samalla rakkaudesta.
Jutussa kuvaillaan tapaa, jolla Kelce kertoo Swiftistä: ”Kelce huokuu ylpeyttä. Ei machoilevaa ylpeyttä siitä, että on saavuttanut näennäisesti saavuttamattoman, eikä ylisuojelevaa omistushalua, joka niin usein sekoitetaan ritarillisuuteen. Kelce uhkuu pyyteetöntä ylpeyttä. Puhdasta, viatonta ylpeyttä.”
Sellaisen lähimmäisen ansaitsisi meistä jokainen.
Kirjoittaja on johtaja sijoitusyhtiö Illusianissa.