Tämä viikko on Pirkko Saision: kaksi merkittävää kirjallisuuspalkintoa, ensin maanantaina Vartio-palkinto ”merkittävistä kirjallisista saavutuksista kaunokirjallisuuden alalla”, ja keskiviikkona Runeberg-palkinto hänen uusimmasta romaanistaan Suliko. Runeberg-palkinnon monet ovat valmiit nimeämään arvostetuimmaksi suomalaiselle kaunokirjallisuudelle myönnetyistä palkinnoista. Uudistunut ja tästä eteenpäin joka toinen vuosi jaettava Vartio-palkinto korostaa Saision koko tuotantoa, jonka raati kiittää nousseen klassikon asemaan.
Kirsin Book Club lähettää lämpimät onnittelut Madeiralle!
Pirkko Saision kuva Pirjo Honkasalo/Siltala.
Missä olet, Suliko
Piikkilanka-aidan katveessa
yksi ruusu kukkii hulluna.
Vaikka pelon hevosella sydän ratsastaa,
kysyn: missä olet, Suliko?”
Suliko on georgialainen laulu, alkuaan georgialaisen runoilijan Akaki Tseretelin runo jo 1800-luvun lopulta, ja naisen nimi. Laulu oli Josif Stalinin, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin ja julmana diktaattorina maata johtaneen hirmuhallitsijan lempilaulu, hyvin tunnettu aikanaan. Stalin oli syntyään georgialainen tai gruusialainen kuten neuvostoaikaan maata ja kansaa Suomessakin kutsuttiin, kartveli kuten Stalin itse kirjassa itseään kutsuu, jos ei julkisesti niin mielessään. Georgialaisen nimensä Ioseb Besarionis dze Jughasvili (tai ehkä tutummin venäläisittäin Iosif Vissarionovitš Džugašvili) hän venäläisti ajan ja neuvostohengen mukaisesti Josif Staliniksi (Stalin = teräs, taipumaton teräs).
Sulikon päähenkilö on siis hirmuhallitsija Stalin. Miten suhtautua päähenkilöön, joka on epämiellyttävä, ilkeä ja paha, miljoonien neuvostokansalaisten murhauttaja? Tätä mietin lukijana, ja myönnettäköön, vähän häkellyinkin, kun paha ei ollutkaan pelkästään paha, ennen kuin ymmärsin että juuri näin pitää olla. Kaunokirjallisuutta ei synny, jos paha on vain ja ainoastaan paha, pahankin pintaan tarvitaan särö, jokin merkki muusta, ehkä ihmisestä, inhimillisyydestä, jopa haavoittuvuudesta.
Suliko on vanhan Stalinin särö kovassa diktaattorin pinnassa.
Biofiktiota
Sulikon tarina kulkee eri aikatasoissa. Rinnan historiasta tunnistettavien Stalinin elämänvaiheiden kanssa eletään alkuvuotta 1953, vuotta, jonka maaliskuussa Stalin kuolee. Hän on 74-vuotias, yhä vahva ja vallassa ja kaikkien pelkäämä. Mustien autojen edetessä Moskovan kadut tyhjenevät.
Mutta Stalinkin pelkää ja on epäluuloinen kaikkien suhteen. Hän kokee, että jokainen haluaa häneltä jotakin, hänelle tulvivien anomuskirjeiden pino on valtava. Vanhemmat, isovanhemmat, opettajat anovat armoa lastensa ja opiskelijoidensa puolesta. Stalin ei armahda ketään.
Lähipiirin hän pelkää vehkeilevän itseään vastaan ja tulkitsee joka eleen ja sanan takana piilevän uhkan. Tytär Svetlanankin hän kokee liittyneen vihollisiinsa.
Vain Sulikolle hän voi puhua.
En tunne tarkasti Stalinin elämänvaiheita, mutta yleistiedon pohjalta ja joitakin kohtia googlettaen ymmärrän, että Suliko seuraa päähenkilön esikuvan todellisia elämänvaiheita väkivaltaisen ja ryyppäävän suutarin pojasta Gorin kaupungissa pappiseminaariin ja kaikkiin niihin nöyryytyksiin, mitä papinpojalta perittyihin liian lyhyisiin ja paikattuihin housuihin pukeutunut lahjakas poika itseään varakkaampien joukossa joutui kokemaan. Miten hänestä tulee vallankumouksellinen, miten matka jatkuu Siperiaan vangituksi, Leninin läheiseksi apuriksi ja lopulta Neuvostoliiton yksinvaltiaaksi.
Ioseb Besarionis dze Jughasvili vuonna 1912. Kuva Wikipedia.
Historiallisten tapahtumien päälle Saisio on rakentanut psykologisesti tarkan kuvauksen siitä, miten älykkäästä ja idealistisesta nuoresta miehestä, joka näkee ympärillään köyhyyden ja epätasa-arvoisuuden, tulee mitään väkivaltaa kaihtamaton julma diktaattori. Miksi näin ja missä kohtaa muutos tapahtui, sen Saisio jättää lukijan mietittäväksi.
”Raakaa ja runollista”
Saisio rakentaa jokaisen kohtauksen, vuoden 1953 Kremlin muurien sisältä Arbat-kadun vierailuun ja Ioseb Besarionisin poikana tuntemasta nälästä keskusteluihin Vladimir Iljitšin kanssa, niin eläviksi, että tunnen lähes fyysisesti, kuinka Hangon edustalla Suomenlahdella yhtenäisyyskongressiin Tukholmaan matkaavia tovereita sekä sirkushevosia kuljettava Oihonna-laiva karahtaa karille. Tai miten liikehtii isäntäänsä pelkäävä ja alituiseen palveleva, hermostunut Lozgatšov tomaatteja järjestellessään.
Isä Aurinkoisen kuvaa Engelsina Markizovan kanssa levitettiin ympäri Neuvostoliittoa kouluihin, pioneerileireille ja lastentarhoihin. Kuva julkaistiin Pravdan etusivulla 29.6.1936. Valokuvaaja Mikhail Kalashnikov.
Näkökulma vaihtuu luontevasti myös Stalinin ympärillä oleviin, esimerkiksi toiseen vaimoon Nadežda Sergejevnaan, joka tekee itsemurhan, tai pieneen burjattityttöön, Engelsina Markizovaan, jonka valokuva ”isä” Stalinin kanssa levisi tuhansina kappaleina, kunnes… Engelsinankin kohtalona oli jäädä orvoksi Stalinin vainoissa.
“Saisio onnistuu kuvaamaan samaan aikaan sekä ihmissielun äärimmäistä pahuutta että haavoittuvuutta taiturillisella otteella, keskitetysti ja kirkkaasti. Mestariteos.” Näin kiteytti Runeberg-raati, johon kuuluivat kirjailija Sami Hilvo, kirjallisuustoimittaja ja kriitikko Outi Hytönen ja kriitikko Freja Rudels. Väliotsikko ”Raakaa ja runollista” on myös lainaus raadin perusteluista.
Kuka on Suliko?
Viisi päivää etsin hautaasi,
sydämeni murtuu itkuksi,
ilman rakkauttasi kuolee sieluni,
missä olet, missä, Suliko …”
Pirkko Saisio on kertonut, miten hän pitkään etsi selitystä sille, mitä Suliko voisi tarkoittaa muuta kuin naisen nimeä. Hän oli jo kirjoittanut yli puolet tekstistä, kun sattumoisin löysi netistä Suliko-nimisen georgialaisen ravintolan ja hänelle selvisi, että suliko tarkoittaa sielua.
Kirjan vanha Stalin puhuu Sulikolle, joka on hänen mielessään nainen, rakastettu, ainoa luotettu. Uni ja todellisuus sekoittuvat vainoharhaisen miehen päässä. Onko Suliko muistuma jostakin tietystä naisesta, nuoresta, sillä nuoria naisia Stalin rakasti, liiankin nuoria? Onko hän 14-vuotias kasakkatyttö, jonka nuori Ioseb Besarionis tapasi siperialaisessa koivikossa vai joku muu? Vai sittenkin julmuuden ja hirmutekojen myötä aikaa sitten kadotettu sielu, joka nyt muistuttaa itsestään?
- Pirkko Saisio: Suliko
- Siltala, 2024
- 411 sivua / 10 t 46 min
- Äänikirjan lukee Pirkko Saisio
⭐⭐⭐⭐⭐
Rating: 5 out of 5.
Luin Sulikon kirjana, mutta ennen tämän jutun kirjoittamista kuuntelin myös osan, ja Pirkko Saisio lukee kirjan erinomaisesti, laulaakin.
Haavikko-säätion jakaman ja Marja-Liisa Vartion nimeä kantavan Vartio-palkinnon Saisio sai koko tuotannostaan, ja palkintoraati, toimittaja Anna-Liisa Haavikko, tietokirjailija Helena Ruuska ja kustantaja Urpu Strellman, toteaa Saision tuotannon nousseen klassikon asemaan:
”Saision teoksista monet ovat ilmestyessään uudistaneet ja haastaneet suomalaisen kirjallisuuden kenttää. Tänään ne ovat elävä kokonaisuus, joka on kestänyt aikaa ja joka puhuttelee yhä uusia lukijoita ja yhä uusia sukupolvia.”
Saision esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi 50 vuotta sitten ja Helsingin Sanomien kyselyssä kirjallisuuden asiantuntijat nostivat Saision omaelämänkerrallisen trilogian päätösosan Punainen erokirja 2000-luvun parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi. Upea jatke tuotannolle on myös uusin teos Suliko.
Aiheeseen liittyy