Mitä ihmettä jänikset ja noidat tekevät raiskaustarinassa? Yritän ymmärtää, kunnes sivulla 82 kertoja kysyy: ”Odotatko raiskaustarinan jo alkavan?” Sadan sivun jälkeen tajuan, että Lihakirja on niitä kirjoja, joihin täytyy vain heittäytyä, joihin on tartuttava avoimena, niitä, jotka eivät vastaa odotuksiin.
Lukukokemuksen kannalta on olemassa kolmenlaisia romaaneja. Esimerkiksi dekkarin tarinan tarkoitus on ilmiselvä: ratkaistaan murha.
Tavallista mutta edellistä ilahduttavampaa on lukea proosaa, jossa pääsee eteenpäin suhtautumalla tekstiin odotuksenmukaisena lajityypin edustajana mutta jossa kirjailija onnistuu yllättämään arvaamattomalla käänteellä, omaperäisellä kielellä tai uudenlaisella näkökulmalla.
Kolmatta tyyppiä edustavat romaanit ovat piikkejä lihassa. Niiden kanssa ei tiedä, miten päin olla. Saa suorastaan opetella lukemaan uudestaan. Ne voivat kekseliäisyydessään olla sekä suurta nautintoa että ärtymyksen ja tuskan sekaista taistelua, samaankin aikaan. Ja juuri siksi ne jäävät mieleen.
Lihakirja edustaa viimeksi kuvailtua tyyppiä. Laura Gustafsson on ennenkin onnistunut tunkemaan häiritseviä kuvia lukijoiden alitajuntaan, viimeksi eläinteollisuus- ja aktivismiaiheisella romaanillaan Mikään ei todella katoa (Like, 2023).
Tuotantoeläinten julma kuvasto kulkee mukana Lihakirjassakin. Lehmän keinohedelmöitys rinnastuu tarinan päälinjaan, jossa nainen yrittää saada selville, onko hänet raiskattu vai ei. Nainen on kutsunut miehen hotellihuoneeseensa, pyytänyt silittämään illan päätteeksi, mutta mitä nukahtamisen jälkeen tapahtui – sitä nainen jää pohtimaan ja tunnustelemaan vuosiksi.
Vastausta haetaan romaanin keinoin raiskauskäsitteen historiasta, noitavainoista, Jumalaisesta näytelmästä, jäniksen näkökulmasta, miehen kanssa keskustelemalla ja lopulta lukijalta kysymällä. Ruotiminen kestää kauan ja alkaa pistäytyä ironian puolella. Sanan voima ja tarinan kertomisen oikeus nousevat keskeisiksi teemoiksi.
Gustafsson tavoittaa häpeän ja hallinnan menettämisen tunteet tarkasti. Hän rakentaa niistä historian läpäiseviä, naiseutta määrittäviä tunteita.
Romaanin ainesten keskinäiset yhteydet ovat pikemminkin alitajuisen pohjavirran yhteistä sakkaa kuin suoraviivaisesti ymmärrettäviä symboleita. Eläinteollisuuden ja naisen raiskaamisen yhteinen tekijä kuitenkin löytyy. Lihakirjan maailmankuvassa ihmiskunta on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki: raiskaaja. Eläimen tai ihmisen.
Laura Gustafsson: Lihakirja. 346 sivua. WSOY, 2025.
