Jos ajatellaan nykytaiteen popularisointia koululaisten parissa, Helsinki Biennaali onnistui siinä tänä vuonna mainiosti, Yle Helsingin kulttuuritoimittaja Jussi Mankkinen kirjoittaa.
Avaa kuvien katselu
Nomeda & Gediminas Urbonasin Futurity island -teoksen päällä voi kävellä. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle
Vihdoinkin jotakin uutta ja erilaista. Kun Helsinki Biennaali järjestettiin vuonna 2021 ensimmäisen kerran, moni kiljahti riemusta. Helsinkiin saatiin nykytaidetapahtuma, joka lisäksi rakentui pitkään suljettuna olleelle saarelle, rehevän luonnon keskelle.
Ensimmäinen biennaali olikin menestys. Siitä löytyi sopivalla tavalla särmää ja se tarjosi monipuolisen katsauksen nykytaiteeseen. Pasi Aution hauskasta Lintudiscosta oli mahdollista hypätä Tuomas A. Laitisen tekoälyä hyödyntäneen ΨZone (Psi Zone) -teoksen kosmisiin maailmoihin.
Museoiden vitivalkoisten seinien syleily tarjoaa taiteelle turvallisen näyttelytilan, mutta kun taidetta viedään ulos, syntyy haasteita. Taiteilija joutuu pohtimaan teoksensa suhdetta paitsi ympäristöön, myös selättämään sääolosuhteita. Vuoden 2021 Helsinki Biennaali onnistui tässäkin: Alicja Kwaden rantakalliolle sijoitetut, planeettoja muistuttavat pyöreät jättikivet olivat tästä hyvä esimerkki.
Vuonna 2023 järjestetty toinen Helsinki Biennaali ei ollut yhtä vakuuttava tai inspiroiva kokonaisuus. Syitä tähän oli monia. Ensinnäkään uutuuden viehätystä ei enää ollut, koska Vallisaari ja sen tarjoamat mahdollisuudet oli jo kertaalleen koettu.
Monissa teoksissa oli myös enemmän käsitteellisyyttä kuin elämyksellisyyttä. Jos saateteksti ei vastaa lainkaan sitä, mitä katsoja edessään näkee, ollaan hakoteillä. Esimerkiksi Danielle Brathwaite-Shirleyn Thou Shall Not Assumen kohdalla kerrottiin, että taiteilija ”kietoo eletyt kokemukset fiktioon kertoakseen uudelleen mustien transihmisten tarinoita”. Teoksessa oli vain pari viritelmää, jotka – anteeksi vaan – muistuttivat perinteisiä suomalaisia variksenpelättimiä.
Muistan myös, kuinka yleisöä ihmetytti PHOSfate-ryhmän paikkasidonnainen installaatio: laatikoita, joissa kasvoi muutama kasvi. Taustalla kylläkin oli lounaisalgerialaisten sahrawien perinteinen viljelymenetelmä, mutta visuaalisesti teos ei tarjonnut mitään kiinnostavaa.
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Tämän vuoden Helsinki Biennaali sen sijaan panosti audiovisuaalisiin elämyksiin ja toiminnallisuuteen. Hyvänä esimerkkinä tästä oli brasilialaistaiteilija Ernesto Neton suurikokoinen Saarilintu-teos, jonka orgaaniset muodot sulautuivat maisemaan ja jonka sisuksissa saattoi myös musisoida. Nomeda & Gediminas Urbonasin Futurity island -teoksen päällä taas saattoi kävellä ja ihmetellä sinisinä hohkaavien jättiputkien tarjoamia näkymiä.
Arvatenkin tällainen taide viehättää myös koululaisia, ja tänä vuonna Helsinki Biennaali teki edellisiin kertoihin verrattuna yllättävän ennätyksen. Vallisaaressa vieraili yli 8 000 viidesluokkalaista, joiden lauttamatkan oli kustantanut Helsingin kaupunki.
Viime viikolla tutkailin saaressa taidetta samaan aikaan useamman koululuokan kanssa. Alakouluikäisistä oli selvästikin hauskaa samoilla vehreällä saarella, hyppehtiä rantakallioilla ja bongailla metallisia vedeneläviä sekä kokeilla, millaisia ääniä lähtee vaikkapa Tania Candianin Sonic Seeds -teoksesta. Viidesluokkalaiset eivät toki jaksaneet syventyä kaikkien teosten sanomaan, mutta sellaiseen eivät aina pysty aikuisetkaan.
Jos ajatellaan nykytaiteen popularisointia lasten ja nuorten parissa, Helsinki Biennaali onnistui siinä tänä vuonna mainiosti. Kuten viidesluokkalainen Erik Halli summasi paluumatkalla Vallisaaresta Helsingin Kauppatorille:
– Olihan se tosi hienoa että se taide oli luonnon keskellä, koska yleensä se on aina museossa. Piristävä uutuus.