Uuden teoksensa Kesuuran julkaisemisen yhteydessä Marisha Rasi-Koskinen sanoi somepäivityksessään, että tämä romaani on hänelle itselleen omista tähänastisista teoksista tärkein.
En ihmettele, sillä Rasi-Koskinen on sukeltanut syvälliseen kuvaukseen elämän, ihmisyyden, tietoisuuden ja muistin olemuksesta.
Kirjailijan aiemmissakin romaaneissa on teräviä havaintoja ja avartavia ajatuksia, mutta Kesuuran laajaa kokonaisnäkemystä tavoittelevaan otteeseen verrattuna ne ovat tipoittaisia helmiä, joita lukijalle tarjoillaan juonen ja lumoavien maailmojen yhteydessä.
Kesuurassa tapahtumia on vähän, mutta pelkkä androidin ja ihmisen välisen suhteen kuvaus pysähtyneessä tilassa ja ajassa riittää ruokkimaan kerrontaa yli 400 sivun verran.
Romaanissa eletään tulevaisuudessa, jossa ihmiset ovat pakkautuneet maapallolla nykyistä kapeammille alueille.
Laajoja metsäalueita on suojeltu täysin, ja päähenkilöihminen on varttuessaan päässyt sellaiselle tutkijavanhempiensa kautta. Romaanin nykyhetkessä hän on päätynyt androidin kanssa hylätylle rautatieasemalle.
Kertojana toimii androidi nimeltä QED, jonka ihminen laittaa kirjoittamaan muistojaan. Niistä paljastuu vähitellen heidän yhteinen menneisyytensä.
Ihmisen tarkastelu androidin silmin tarjoaa havaintoja ihmisen ja koneen rajasta. Romaanin androidit voivat olla niin ihmismäisiä, ettei ihminen pysty heti erottamaan niitä (tai heitä) oikeista ihmisistä. Androideilla ei kuitenkaan ole tietoa oppimisesta, muistista eikä inhimillisistä reaktioista. Ne eivät esimerkiksi tiedä, miltä tuntuu säikähtää, jännittää tai juosta.
Varsinkin alussa Kesuura on hengästyttävä. Lukijan on yritettävä päästä kartalle kirjan maailmasta ja samalla pureksittava jatkuvalla syötöllä huomioita havaitsemisesta ja tietämisestä.
Rasi-Koskinen rinnastaa androidin ja ihmisen, mutta hänellä on vertauksia suorempi pääsy inhimillisyyden olemuksen kysymyksiin.
Esimerkiksi näin kevyesti ja ilmavasti Rasi-Koskinen voi tekstissään esittää laajoja havaintoja: ”Lukiessani kirjoitustani muistan toisin. Luultavasti olisin kertonutkin toisin, jos olisin tiennyt enemmän. Muistoni järjestäytyvät uuden tiedon ympärille ja uusi totuus pyyhkii vanhan pois.”
Esimerkki liittyy tietämisen nelikenttään.
Kentät, jotka samalla toimivat kirjan osioiden niminä, ovat: ”minkä tietää tietävänsä”, ”mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä”, ”minkä tietää tietämättään” sekä ”mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä”.
Tämän jaon perusteella Rasi-Koskinen kuljettaa takaumina paljastuvaa juonta sekä erittelee ihmisen ja androidin kokemusmaailmoja.
Ajattelu ja pohdinta jatkuvat yhtä tiiviinä kohti romaanin loppua, mutta lukeminen on helpompaa, kun maailma tulee tutummaksi.
Suomalaisessa kirjallisuudessa androidi on esiintynyt keskeisenä hahmona myös Johanna Laitilan romaanissa Kanin hetkellä (Otava, 2024). Laitila laajensi rinnakkaiseloa ja erilaisten elämänmuotojen tietoisuuden tarkastelua robotista ja ihmisestä vielä eläimen suuntaan.
Androidi on kuitenkin vielä sen verran mielikuvituksellista tulevaisuutta, että sellaisen esiintyminen romaanissa tuntuu ohjaavan teemaa aina kohti ihmisyyden rajojen pohdintaa. Androidi on siis ihmisen peili.
Rasi-Koskisen peilistä vastaan katsoo vahva, lähes kaikkivoipa hahmo. Androidin tietoisuus pystyy samaistumaan erilaisiin olomuotoihin ja liikkumaan Historiassa – jonkinlaisessa koko menneisyyden kattavassa tilassa – sekä liukenemaan yhteen toisten androidien tietoisuuden kanssa.
Androidi on horjumaton ja siksi yksinäiselle ihmiselle välttämätön. Jotain androidista puuttuu, ja sitä kautta voitaisiin päästä ihmisyyden ytimeen. Mutta mikä ydin on? Vastaus jää pohdittavaksi.
Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura. 441 sivua. S&S, 2025.
