”Älä kiitä ruuasta.”
Sukulaisen sanat pysäyttivät Antonia Atarahin, joka kiitteli vuolaasti tarjoilua suomalaiseen tapaan vieraillessaan Ghanassa.
– Hän kertoi, että meillä on tämä sanonta, älä kiitä ruuasta. Ruoka on ruokaa: välttämättömyys, kaikkienhan pitää syödä.
Pohjoisghanalainen sanonta jäi kummittelemaan Atarahin mieleen. Myös taiteen kuten ruuan pitäisi olla kaikkien saatavilla.
Atarah oli havahtunut Teatterikorkeakoulussa opiskellessaan siihen, miten valkoisia kulttuuritilat, teokset ja tekijät Suomessa perinteisesti ovat.
Atarah halusi luoda turvallisen ja kutsuvan tilan kaltaisilleen, ehkä ulkopuolisuutta kokeneille ei-valkoisille henkilöille. Syntyi teos Don’t Thank for the Food.
Teatterikorkeakoulusta valmistuttuaan Atarah on loistanut Ronja Ryövärintyttären roolissa Svenska Teaternin päälavalla. Hän on myös tehnyt poikkitaiteellisia projekteja ja esiintynyt Kansallisteatterissa.
Silti hän on kokenut jatkuvaa tarvetta suorittaa ja sopeutua, osoittaa olevansa riittävän hyvä.
Avaa kuvien katselu
Antonia Atarah sanoo, että rodullistetut henkilöt kokevat usein saavuttamisen ja näyttämisen painetta. Kuva: Sari Casal / Yle
”Koulussa annettiin ymmärtää, että olin ongelma”
Jo hyvin pienenä Antonia Atarah tuntui olevan liikaa. 3-vuotias energinen ja tunteikas lapsi sai päiväkodin hoitajat tolaltaan.
– Äitini totesi heille, että Antonia on vain Antonia, hänessä ei ole vikaa, nyt 29-vuotias Antonia Atarah kertoo.
Kotona Atarah sai vapauden olla juuri sellainen kuin oli: energinen, innostunut ja äänekäs. Koti oli turvapaikka ja perheessä oli Atarahin mukaan muutenkin paljon tunnetta ja ääntä. Ruokapöydän ääressä saatettiin puhua neljää eri kieltä suloisesti sekaisin.
– Illallispöytämme oli melkoista kaaosta. En tiedä, miten se toimi, mutta jotenkin se vain toimi.
Mutta koulussa oli vaikeaa. Atarah oli vauhdikas ja äänekäs eikä malttanut istua hiljaa paikoillaan. Keskittyminen oli hankalaa.
– Koulussa annettiin ymmärtää, että olin ongelma. Koin yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Atarahin äiti tuli ajatelleeksi teatterikerhoa. Ehkä se toimisi tiuhaan harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita vaihtavalle lapselle. Hän oli oikeassa, teatteriharrastus sopi täydellisesti Atarahille.
– Kaikki mikä oli väärin koulussa olikin oikein lavalla. Ominaisuuteni kuten energisyyteni olivatkin hyviä juttuja. Huomasin nauttivani teatterista ja ymmärsin sen pelisäännöt.
Silti teatteriharrastuskin loppui, koska ”ei hänestä, ruskeasta suomenruotsalaisesta tytöstä voisi tulla ammattilaista”. Tällaista esikuvaa ei yksinkertaisesti ollut olemassa.
Teatterimaailma unohtui vuosiksi.
Ainoa ruskea ”valkoisessa instituutiossa”
Lukion jälkeen Atarah ei tiennyt, mitä haluaisi tehdä ja tuskasteli opettajalleen, eikö olisi olemassa mitään jatko-opintomahdollisuuksia, mihin ei tarvitsisi lukea hirvittävää määrää kirjoja yksin.
– Opettaja totesi, että voithan kokeilla Teatterikorkeakoulua.
Pääsykokeet pelottivat Atarahia. Mallien puute sai hänet epävarmaksi, ehkä hänestä ei olisi näyttelijäksi. Hän pelkäsi nolaavansa itsensä. Mutta Atarah pääsi ensiyrittämällä viimeiseen vaiheeseen ja toisella kerralla sisään.
Teatterikorkeakoulussa Atarah pyrki jatkuvasti osoittamaan olevansa tarpeeksi hyvä ja ansainneensa paikkansa ainoana ruskeana opiskelijana hyvin ”eurosentrisessä ja valkoisessa” opinahjossa.
Ainoa ilmaisu, jonka hän tiesi, oli valkoisesta länsimaisesta teatteriperinteestä ammentava ja sitä hän myös pyrki kopioimaan. Hän koki, että vain sellaiselle ilmaisulle oli tilaa.
Tätä hän alkoi kyseenalaistaa opintojensa maisterivaiheessa. Tuntui, että kaikki osaset hänestä eivät päässeet mukaan ilmaisuun. Hän oli tottunut toimimaan eri paikoissa eri tavoilla, sulautui siihen, miten muutkin tilanteessa toimivat.
Avaa kuvien katselu
Antonia Atarah on ruskea suomenruotsalainen queer. Pitkään hän koki, että hänen erilaiset puolensa olivat erillään palasina eri tilanteissa. Kesti kauan, että nämä palaset loksahtivat yhteen ja hän ymmärsi olevansa ehjä kokonaisuus. Kuva: Sari Casal / Yle
Hänen ajatuksissaan alkoi muotoutua teos, jossa hän toisi myös moninaiset juurensa esiin. Atarah halusi rakentaa jotain itsensä näköistä, jonka keskiössä olisi ilo, hoiva ja turva. Paikan, jossa kaiken hektisyyden keskellä voisi myös levätä. Syntyi installaatio Don’t Thank for the Food.
Teos oli keskustelunavaus siitä, millaisia tarinoita taidetiloissa kerrotaan, kuka niitä kertoo ja kenelle. Installaatio oli suunnattu ennen kaikkea bipoc-yleisölle, mutta kaikki toki olivat tervetulleita esitykseen.
Ensimmäisen kerran installaatio rakennettiin ”valkoisen instituution”, Teatterikorkeakoulun tiloihin. Tilanne muistutti jopa talonvaltausta, Atarah kuvailee.
– Näen teoksen ikään kuin parasiittina. Otan sen tilan ja minulla on vapaus tehdä siitä juuri sellainen kuin haluan. Ja käytän siihen myös resursseja, jotta bipoc-yhteisö voi levätä tai pitää hauskaa.
Kaikki tapahtui paikassa, jossa he eivät ole tottuneet olemaan tai näkemään juurikaan itsensä kaltaisia.
Ronja Ryövärintytär oli unelmarooli
Representaatiosta Atarah puhuu paljon. On tärkeää, että näkee itsensä kaltaisia monenlaisissa paikoissa ja asemissa, se lisää mahdollisuuksien horisonttia.
Atarah pääsi näyttelemään Ronja Ryövärintyttären roolin Svenska Teaternin isolle näyttämölle heti Teakista valmistumisensa jälkeen syksyllä 2023.
Se oli monella tavalla tärkeää.
Ensinnäkin kyseessä oli unelmarooli, jollaista hän ei kuunaan olisi uskonut mahdolliseksi saada itselleen. Ronja Ryövärintytär oli hänelle tuttu ja rakas hahmo lapsuuden leikeistä.
Hän oli jo lapsena esittänyt Ronja Ryövärintytärtä isovanhemmilleen mökkimetsässä Tenholassa Raaseporissa, jonka hän kuvitteli olevan tarinasta tuttu Matiaksenmetsä, tai Ronjametsä, kuten Atarah sitä kutsuu.
Se oli kollektiivinen ilo. Me saimme tämän roolin!
Toiseksi Ronja oli hahmona kuten Atarah itse lapsena.
– Ronja on temperamenttinen ja kovaääninen, ehkä myös jääräpäinen, mutta samalla lempeä ja tarkoittaa hyvää. Samastuin häneen lapsena todella paljon.
Ja representaatio. Tuntui myös tärkeältä, että viimein esityksen päähenkilö lavalla on ruskea.
– Se oli kollektiivinen ilo. Ei niin, että minä sain tämän roolin, vaan me saimme tämän roolin!
Avaa kuvien katselu
Svenska Teaternin Ronja Ryövärintytär sai viisi tähteä Helsingin sanomien kritiikissä. Kriitikko kuvaili Atarahin tulkintaa nappisuoritukseksi, jossa “Atarahilla on raikkaat selkeät ilmeet ja liikkeet täynnä Ronjan pongahtelevaa energiaa ja itsepäisyyttä”. Kuva: Cata Portin
Atarah voi vain kuvitella, miltä hänestä olisi tuntunut nähdä vastaavassa pääroolissa itsensä näköinen nuori henkilö lapsena.
– Varmasti minulla olisi mennyt pasmat aivan sekaisin ja olisin aloittanut teatteriharrastuksen paljon nopeammin.
Siksi hän halusi myös yleisöön mahdollisimman paljon bipoc-perheitä ja kutsui heitä esityksiin. Ehkä paikalla olleista lapsista joku valitsee näyttelijän ammatin myöhemmin, tai ainakin kokee sen mahdollisuutena muiden joukossa.
Irti saavuttamisen paineesta
Tänä syksynä Atarah on palannut Ronja Ryövärintyttären rooliin Svenska Teaternin uusintakierroksella.
Don’t Thank for the Food -teos on puolestaan uutena versiona mukana Moving November -festivaalilla marraskuussa.
Atarahista tuntuu, että viimeiset kymmenen vuotta ovat menneet nopealla tempolla omaa osaamista todistaen.
– Olen käyttänyt paljon energiaa siihen, että osoitan olevani tarpeeksi hyvä: teen tarpeeksi töitä, sopeudun kaikkeen, olen moninainen ja silti taitava. Minulla on temperamentti joka puskee.
Atarah haluaa irtautua saavuttamisen paineesta. Hän ajattelee, että nyt olisi viimein mahdollisuus myös hengähtää ja miettiä rauhassa, mistä hän unelmoi. Mitä hän haluaa tehdä, kenen kanssa ja kenelle.
”Teen välillä listaa asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja mitä haluaisin tehdä näyttämölle.”
”Samalla mietin, mitä haluaisin nähdä näyttämöllä. Ne osuvat usein yhteen ja se kannustaa jatkamaan.”
Rakkauskirje ruskeille tytöille
Atarah on iloinen, jos voi olla esikuva. Mutta hän ei halua olla täydellinen esikuva, joka onnistuu aina kaikessa. Siksi hän on pyrkinyt eroon täydellisyyden tavoittelusta. Viime aikoina hän on tuonut esille itsestään myös rosoa ja epäonnistumisia, joista hän kertoi esimerkiksi Sommarprat-puheessaan kesällä.
– Se on rakkauskirje ruskeille tytöille, jotka vielä etsivät tietään ja ovat vähän kujalla, kuten itsekin olen ja olen ollut.
Atarah oli esimerkiksi suuna päänä menossa teatterikoulun pääsykokeisiin Malmöhön Ruotsiin. Vasta Tukholman laivaterminaalissa hän tajusi, ettei pääsykoepaikka olekaan lähellä eikä hänellä olisi mitään mahdollisuuksia ehtiä ajoissa perille.
Tai hän osti itsenäistymisvimmassa nettikirppikseltä itselleen täydellisen sängyn ja tajusi vasta jälkeenpäin, että mitat olisi kannattanut tarkistaa. Kyseessä olikin vauvan sänky.
– Haluan näyttää, että ei tarvitse olla virheetön ja pystyä kaikkeen. Voi myös mokata, muuttaa mieltään, olla huono, tylsä, hauska, iloinen, surullinen. Haluan, että ihmiset näkevät, että mukaan voi tulla ja olla ihan mitä vaan.
Avaa kuvien katselu
Antonia Atarah haluaa luoda taiteilijana sellaista todellisuutta, jota tarvitaan juuri nyt. Hän miettii aktiivisesti kuka kertoo, kenen tarinaa ja mistä näkökulmasta. Kuva: Sari Casal / Yle