Emma Thompson ei säästele ylisanoja.
– Suomi on niin upea. Teidän kaikkien pitää mennä sinne, hän sanoo.
– Se on hämmästyttävä maa, jossa on ihania ihmisiä, mutta kesti pitkään tottua kylmyyteen. Se ei ollut vain kylmä – se oli KYLMÄ. Se tarttuu sinuun kuin metalli.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Thompson hehkuttaa Suomea – kuvausten jälkeen hän jo ylisti suomalaista työryhmää avoimessa kirjeessään alalle. ”Rohkaisisin kollegoitani koko sydämestäni sijoittamaan tuotantoja tänne – jos tarvitsette dramaattista maisemaa, se löytyy täältä, jos tarvitsette rohkeaa, herkkää ja lannistumatonta työryhmää, he ovat täällä, jos tarvitsette mukavuutta ja kodikkuutta, sitäkin löytyy täältä”, hän kirjoitti.
Viisaus on vanhoissa naisissa
Hauskaa kyllä, elokuvassa Dead of Winter, jonka hän täällä teki, hänen hahmollaan ei juuri ole kodikasta elämää. Ja mukavuudesta ei kannata edes puhua.
Brian Kirkin Minnesotaan sijoittuvassa trillerissä hän näyttelee yrmyä vanhaa rouvaa, joka haluaisi vain kalastaa keskellä ankaraa talvea (muistatteko ne kaksi Jack Lemmonin ja Walter Matthaun elokuvaa?). Sen sijaan hän joutuu sekaantumaan hyvin kummalliseen nuoren tytön sieppausjuttuun.
– Miksi aloittaa tällainen toimintasirkus, kun on 66-vuotias?! Sehän on ihan typerää, hän sanoo.
– Pidin siitä, että hahmolla ei ollut mitään supervoimia. Hän oli yksin ja täysin kokemuspiirinsä ulkopuolella, mutta hän ei koskaan antanut periksi. Mielestäni se on paljon syvällisempi sankaruuden määritelmä kuin se, mihin olemme yleensä tottuneet valkokankaalla.
– Tiedättekö, olen niin kyllästynyt siihen, että nykyään ”feministiseksi toiminnaksi” kutsutaan lähinnä vain sitä, että naiset tekevät samoja asioita kuin miehet. Tämä nainen on oikea sankaritar, koska hän ei väitä, että muiden pitäisi pelätä, koska ”Minulla on tiettyjä taitoja”. Onhan hänellä toki – hän osaa ommella! Mutta jotkin hänen tekonsa ovat todella yllättäviä. Hänet on sään ja läheisen luontosuhteen muokkaama. Hän tietää, että voi tehdä ihmisille todellista harmia jäädyttämällä heidän tavaransa.
Thompsonin mukaan hahmo oli ”upean inspiroiva” juuri siksi, että hän oli täysin tavallinen nainen.
– Luulen, että useimmat naiset ovat oikeasti sellaisia. Me kaikki olemme suuria, rohkeita sankarittaria, koska meidän on pakko olla. Meillä ei ole vaihtoehtoa – elämme patriarkaatissa. En halua politisoida liikaa, mutta useimmat tuntemani naiset ovat juuri sellaisia. Heidän tarinoitaan vain ei usein näytetä.
Hänen hahmonsa, leski, suree yhä miestään ja heidän yhteistä elämäänsä – kaiken keskellä, myös sieppausjuonen aikana.
Muisti on kummallinen asia.
– Ajattelen häntä ihmisenä, joka on elänyt täyden ja onnellisen elämän. Kerromme nykyään erittäin paljon tarinoita superrikkaista tai ihmismielen pimeästä puolesta, ja tämän naisen elämä – tavallinen, vaatimaton elämä – on niin kaunis ja rikas. Hän pystyy sanomaan: ”Voin päästää irti, jotta joku toinen voi löytää itsensä.” Se on hänen rakkautensa tarina.
Suomalaisuuden ytimessä
Suomessa he kuvasivat 60 kilometrin päässä Venäjän rajasta.
– Kuten tiedätte, suomalaiset eivät ole erityisen ihastuneita venäläisiin, sillä Venäjä on hyökännyt Suomeen monta, monta kertaa. Siellä on jatkuvasti tämä uhkan tunne, välittömän uhkan, ja suomalaiset ovat hyvin käytännöllisiä ihmisiä. He pitivät meistä huolta keskellä ei-mitään, ja se järvi – se oli yksi kauneimmista paikoista, joissa olen koskaan kuvannut.
Koska Minnesotassa, jonne Dead of Winter sijoittuu, ei ollut lunta, ulkokohtaukset kuvattiin Suomessa Kolin maisemissa.
– Vaikka ryömin sen jäällä, kuvasin tappelukohtauksia ja polveni vuotivat verta, pysähdyin silti aina katsomaan jäätynyttä vettä ja ajattelin: ”Olen niin onnekas, että saan olla täällä”.
Hänen ja ohjaajan mielestä kyse ei ollut vain kuvauskokemuksesta, vaan myös elämästä.
– Me todella laitoimme itsemme likoon: menimme suomalaiseen saunaan – kaikki siellä käyvät saunassa – ja kuumennuttuamme kävelimme jään yli ja pulahdimme järveen. Ajattelin: ”Nyt kuolen. Kirjaimellisesti nyt minä kuolen.” Sitten minun piti opetella pidättämään hengitystä vedenalaisia kohtauksia varten.
– Useimmiten vain kelluimme pinnalla kuin suuret ruskeat saaret. Sukeltajat olivat allamme ja yrittivät epätoivoisesti vetää meitä alas. Valmisteluissamme oli paljon koomisia piirteitä, mutta ainoa asia, joka oikeasti pelotti minua – vaikka reväytinkin jokaisen lihakseni – oli hengityksen pidättäminen veden alla. Onneksi harjoittelimme sitä miehen kanssa, jonka nimi oli, uskokaa tai älkää, Kirk Crack.”
Hän kääntyi käsikirjoittajan tädin puoleen hallitakseen aksentin.
– Vietin tuntikausia puhumalla kaikkien kanssa siellä. Mutta tämän elokuvan tekeminen liittyi eniten käsineisiin. Tarvitsimme kolmet. Yhdissä hän ampuu, toisissa hän tappelee. Käsineitä oli kaikkialla! Minnesotalaiset sanoivat, että niitä tarvitaan, sillä jos kädet palelevat, elämä on ohi.
Kuulostaa tutulta.
– Minnesota ja Suomi ovat samalla leveysasteella ja suomalaisissa on itse asiassa hyvin samanlaisia piirteitä. Jos menisitte Suomeen, löytäisitte heti hänen kaltaisiaan naisia. Kun kävimme ensimmäistä kertaa Minnesotassa katsomassa kuvauspaikkoja, ajoimme kyltin ohi, jossa luki: ”Finland”. Pohjois-Minnesotassa on Finland!
Kaksi Suomea?! Jos olisin Locarno, olisin nyt todella kateellinen.
Teksti: Marta Bałaga, Locarno