Porilaisen äidinkielenopettajan runokokoelma voitti perinteikkään runokilpailun.
Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto. Kaarinan kaupungin runokirjat 34/2025. 65 s.
Annimaria Laukola-Lehtonen. Kuva: Nyblin Studiot
Kuninkaanhaan yläkoulun äidinkielen lehtori Annimaria Laukola-Lehtonen voitti kesän alussa perinteikkään Runo-Kaarina-runokilpailun. Pöytälaatikkorunoista ja päiväkirjoista alkanut kirjoittamisharrastus konkretisoitui esikoisrunokokoelman julkaisuun.
Laukola-Lehtonen kirjoitti teoksestaan monia versioita. Lopputulema oli pitkän prosessin tulos. Kokoelma Juurakko, jonkun katto julkaistiin Turun kirjamessuilla 3.10. Kustantajana on Kaarinan kaupunki.
Runo-Kaarina-kirjojen kansien kuvituksena on käytetty Kaarinan kaupungin taidekokoelman teoskuvia. Kirjailija valitsi kansikuvaksi taidemaalari Ari Laitisen Allegretto grazioson (1990), voimakkaan sinisen kansikuvan. Valintaa voi pitää tyylillisesti onnistuneena.
Laukola-Lehtosen runoteksti kulkee urbaanin ja luonnonvaraisen rajapinnoissa. Runopuhuja asuu kerrostalossa ja tarkkailee luontoa ikkunasta. Hän näkee ulkona lintuja, puurunkoja, toistuvaa liikettä ja muita luonnonoikkuja. Vähitellen katse nousee ylemmäs taivasta kohti:
”Ylimpänä, pisteenä, siipien yläpuolella, maailmankaikkeuden laella,/ taivaanlaajuinen kuu / loistaa / avaruuksien valoja // kuin sähkövarausta, eteneviä poreita mannerlaattojen pinnoille.”
Runoilija onnistuu hienosti havainnollistamaan urbaanin maailman ja villin luonnon välisiä eroja. Kauttaaltaan valaistussa talossa ei asukkaalle tulee uni, vaikka hän haluaisi nukkua. Koneellinen ilmastointi puhaltaa hiekkaa seisovaan sisäilmaan, jota on vaikeata hengittää.
Kerrostalo on täynnä hienovaraista tekniikkaa, joka odottaa aikaansa mennä epäkuntoon. Asunto näyttäytyy varastona huonekaluja ja vaatteita sekä kaupunki-ihmisen normaalia tarpeistoa: sähköjohtoja, pistorasioita, it-kytkentöjä, hajulukkoja jne.
Asukas pohtii tavaroidensa keskellä elämää itseänsä eikä tahdo uskoa niihin rajattomiin mahdollisuuksiin, joita median mainospuheet mielellään tarjoilevat.
Välillä asukas erottaa sälekaihtimien läpi suuren ihmeen, hehkuvan auringon. Hänelle aukeaa kuva maailmasta, joka on suurempi urbaania todellisuutta ja esinelistoja. Välillä puhuja menee todella pieneen kiinni, elämän ydinmuotoihin solutasolle.
Laukola-Lehtosen vähäeleinen runokerronta kätkee sisäänsä komean tarinan ja ison määrän kuvauskohteita. Vähäsanainen, minimalistinen tyyli on muodostunut kypsäksi, elinvoimaiseksi ja vertailukelpoiseksi. Se on esikoisrunoilijalla enemmän kuin tavatonta.