Kahdeksankymmentäluvun alkupuolella Suomen teatterimaailmaa hallitsi hahmo, joka tuntui valtaavan koko ilmatilan.
Hän oli ohjaaja Jouko Turkka, joka johti tuolloin teatterikorkeakoulua Helsingissä.
Turkka oli ehtinyt toimia ohjaajana useissa maakuntateattereissa sekä Helsingin kaupunginteatterissa. Joka paikkakunnalla häntä seurasivat kohut ja kärhämät. Sen sijaan hänen luomansa teatteritaide oli joka kaikkialla pääosin kiinnostavaa.
Avaa kuvien katselu
Jouko Turkka oli myös taitava näyttelijä. Tässä Eeva-Liisa Haimelinin esittämän Julian kanssa Romeona vuonna 1968 Seinäjoella. Kuva: Siltala Kustannus
Tämä yhtälö osoittautui ainakin julkisuuden kannalta hedelmälliseksi. Turkka pysyi otsikoissa koko aktiivisen aikansa ja vielä senkin jälkeen, kun oli vetäytynyt viettämään eläkepäiviä kotitaloonsa Pirkanmaalle.
Tänä syksynä Turkasta ilmestyy peräti kolme kirjaa. Hannu Harjun Jouko Turkka – narri, nero, nöyryyttäjä, Kai Häggmanin Pahansisuinen – Jouko Turkan elämä sekä Tiina Raudaskosken autofiktio Ilmiantaja.
Avaa kuvien katselu
Elämäkerran kirjoittaja Hannu Harju seurasi Turkan uraa teatterikriitikkona ja toimittajana. Kuva: Jussi Koivunoro / Yle
Harva teatteriohjaaja herättää sellaisia intohimoja kuin Jouko Turkka, jonka kuolemasta on nyt kulunut liki kymmenen ja viimeisestä teatterin ensi-illasta jo parikymmentä vuotta.
Jouko Turkasta elämäkerran kirjoittanut Hannu Harju sanoo, että kiivas ohjaaja ei halunnut töittensä jäävän teatteritalon seinien sisään.
– Esityksen pitää aiheuttaa pörinää, keskustelua ja parhaimmillaan skandaali. Parasta olisi, jos se pääsisi iltapäivälehden lööppiin, Harju pohtii Turkan aivoituksia.
Turkkaa kutsuttiin neroksi, narriksi, valtakunnansaatanaksi ja nöyryyttäjäksi.Veikko Sinisalon oppiin
Nyt julkaistut elämäkerrat piirtävät esiin kuvan ihmisestä, joka oli ehdoton alusta asti. Jouko Veli Turkka suhtautui torjuvasti, jopa vihamielisesti omiin vanhempiinsa, mutta heittäytyi täysillä omien kiinnostuksenkohteittensa vietäväksi.
Turkan isä oli lentokonetehtaan työnjohtaja ja äiti konttoristi. Perhe asui omakotitalossa Pirkkalassa lähellä Tamperetta, jonne Jouko haki oppikouluun, Klassilliseen lyseoon. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1963.
Turkka ryhtyi harrastamaan lausuntaa. Tuon ajan Tampereella se oli suosittu ja maskuliininenkin harrastus. Elettiinhän Väinö Linnan ja Lauri Viidan kaupungissa.
Avaa kuvien katselu
Tamperelainen Hannu Salama oli Turkan luottokirjoittajia. Tässä näyttämöllä Siinä näkijä, missä tekijä vuonna 1976 Helsingin kaupunginteatterissa. Kuva: Siltala Kustannus
Turkka piti yllä vahvaa tampereen murretta ja jätkämäistä asennetta koko elämänsä, vaikka työskenteli ja asui pitkään Helsingissä.
Tamperelaisen teatterivaikuttajan Veikko Sinisalon lausuntaopit lennättivät Jouko Turkan ensiyrittämällä teatterikoulun ohjaajalinjalle.
Elannon hajuvesiosastolle
Jouko Turkan mielestä Kansallisteatteri oli hienostunut kuin Stockmannin tavaratalo, kun taas Helsingin kaupunginteatteri vain Elannon hajuvesiosasto.
Turkka tuli kutsutuksi hajuvesiosaston apulaisjohtajaksi ja ohjaajaksi vuonna 1975.
Helsingissä Turkka jatkoi jo maakuntateattereista tuttua räväkkää tyyliään. Pääkaupungin kriitikot ja toimittajat olivat seuranneet kiinnostavaa hämmentäjää koko ajan. Nyt heidän ei enää tarvinnut matkustaa Turkan perässä satoja kilometrejä.
Avaa kuvien katselu
Turkka oli radikaali, mutta niin vain hän versioi Tuntemattoman sotilaan näyttämölle kaksi kertaa. Tässä kaupunginteatterin näyttelijöitä vuodelta 1979. Kuva: Siltala Kustannus
Kaupunginteatterin näyttelijöiden keskuuteen syntyi pian kahtiajako. Siellä olivat Joukon näyttelijät ja sitten muut.
Turkka halusi ajaa omat näyttelijänsä äärirajoille ja siten tikistää heistä jotain ainutlaatuista.
– Hänellä oli taito löytää näyttelijästä sellaisia puolia, joita kukaan ei ollut aikaisemmin nähnyt. Ja uhraus on se, että harjoitusprosessin aikana saattoi saada aika lailla henkisesti turpaan, jonkinlainen Faustinen sopimus siis, tuumaa Hannu Harju.
Avaa kuvien katselu
Jouko Turkka julisti 1970-luvulla pitävänsä työllään haavoja auki kansakunnan ruumiissa. Kuva: Jussi Koivunoro / Yle
Kaikille tällainen työskentelytapa ei sopinut. Aina oli myös joku, joka luuli jaksavansa, mutta lähti kuitenkin kesken harjoitusprosessin pois. Keskeytykset ruokkivat yleisön uteliaisuutta.
Harjun mukaan Turkan ohjaukset kaihtoivat kaikkea pikkusievää hienostuneisuutta.
– Turkan kohdalla usein unohtuu, että hänen esityksensä olivat usein myös helkkarin hauskoja. Hänellä oli hyvä huumori ja tarttuva nauru. Kuva hänestä on vähän turhankin tosikkomainen, Hannu Harju sanoo.
Kapinallisesta ohjaajasta pedagogiksi
Tämän päivän taideopiskelijoiden arvoissa nousevat esiin turvallisen tilan periaatteet, yhdenvertaisuus, intersektionaalinen feminismi ja sukupuolten moninaisuus. Olisi aikamoinen paukku, jos teatterikorkeakoulun rehtoriksi nimitettäisiin toisen ihmisen henkilökohtaista tilaa kunnioittamaton, räävittömyyksiä huuteleva, homofobinen messias.
1980-luvulla asiat olivat eri tavalla.
Helsingin kaupunginteatterin uusi johtaja Ralf Långbacka ei halunnut teatterille enää apulaisjohtajaa.
Jouko Turkka nieleskeli pettymystään hetken ja päätti sitten tehdä teatterikorkeakoulusta yhden maan päänäyttämöistä.
Hän siirsi opetuksen luokista suoraan näyttämölle, jossa eri vuosikurssien opiskelijat tekivät yhdessä esityksiä. Katsomot täyttyivät heti.
Avaa kuvien katselu
Turkan vauhti kiihtyi teatterikorkeakoulussa. Taneli Mäkelä fiilistelee esityksessä Tuhat ja yksi yötä 1983. Kuva: Siltala KustannusTeatterilaiset verkkareissa
Koulussa Turkalla oli käytössään materiaalia, joka oli nuorta, notkeaa ja suostuvaista. Näyttelijäopiskelijat alkoivat juosta ja punnertaa, kun Turkka halusi kokeilla, miten fyysinen rääkki nostaa esiin kiinnostavampaa ilmaisua.
Turkkalaisuudesta tuli pian nuorten teatterintekijöiden normi. Jopa ylioppilasteatterilaiset ympäri maata alkoivat kulkea verkkareissa. Räkä, hiki ja kyyneleet roiskuivat näyttämöillä.
– Jouko Turkka oli kuin kulttijohtaja. Monet halusivat kuulua siihen kulttiin, mutta kaikki eivät päässeet, Hannu Harju sanoo.
Harjun mielestä Turkka oli niin näkemyksellinen ja taitava ohjaaja, että hän oli lunastanut vähän pidemmän liekanarun kuin muut. Kunnes hänen oppilaansa menivät liian pitkälle.
Turkan kausi teatterikorkeakoulussa päättyi Jumalan teatteriin.
Neljän teatterikoululaisen tempaus oli ylilyönti, jota ei enää annettu anteeksi, vaikka oppi-isällä ei ollut lopulta osaa eikä arpaa koko jupakassa. Sen hyväksyminen riitti. Kiinnostus Turkkaa kohtaan silti ei laantunut.
Veljekset, jotka eivät unohdu
Jouko Turkka ehti uransa aikana myös kirjoittaa kirjoja, ohjata kuunnelmia ja lopulta myös tv-draamaa.
Harju kysyy kirjassaan, mitä suomalainen teatteriohjaaja tekee, jos hän haluaa jättää mahdollisimman suuren puumerkin kansalliseen kulttuurihistoriaan. Vastaus tähän on ottaa ohjattavakseen suomalaiskansallisen klassikon mahdollisimman suurelle yleisölle.
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli Turkalle tuttu jo aiemmista ohjaustyöstä. Televisiolle hän halusi toteuttaa sen omaa estetiikkaansa noudattaen ja omien oppilaidensa esittämänä. Yleisradio otti teoksen tuottaakseen 1980-luvun lopulla.
Avaa kuvien katselu
1980-luvun tv-tuotannon seitsemän veljestä olivat kaikki Turkan omia kasvatteja. Turkka ohjaa Kai Lehtistä. Nuoret näyttelijät olivat kuukausikaupalla hyvin niukalla ravinnolla talossa, johon tuli vain kylmää vettä.
Turkka tavoitteli jälleen ulkoisen kiihkon kautta sisäisen elämän aitoutta.
Hannu Harju jututti kirjaansa veljesten näyttelijöitä:
– Kerran Kai Lehtisen mitta täyttyi kuvauksissa, ja hän tarttui Turkkaa rinnuksista ja uhkasi tappaa. Ja ohjaaja hoki vain, että näin, näin! Pidä tämä, näin, kattokaa!
Kuolaavat, lespaavat, klenkkaavat ja mölisevät veljekset eivät suoranaisesti valloittaneet suomalaisten sydämiä. Harjun mielestä Turkka ei ollut siitä moksiskaan. Hänhän teki tarkoituksella kaiken vastakarvaan. Ja kansalla riitti puhuttavaa.
Guru hiipuu
Hannu Harju summaa Jouko Turkan persoonan näin: hän oli hämmästyttävän luova ja kekseliäs, mutta tavoitteissaan häikäilemätön, eikä osoittanut juurikaan taipumusta empatiaan. Hän myös toteutti yleisön toivetta: lisää provokaatioita, kiitos!
Vuonna 2009 Jouko Turkasta tehtiin Teatterikorkeakoulun kunniatohtori. Viimeisinä vuosinaan hän erakoitui kotitaloonsa Pirkkalaan ja kuoli vuonna 2016 kotinsa lähellä sijaitsevassa hoivakodissa.
Vieläkin mietimme, mikä mies hän oikein oli.
