Jouko Turkka (1942–2016) esiintyy kirjasyksyn kolmessa teoksessa. Todenmakuinen romaani ohjaajasta täydentää kahta elämäkertaa. Äkkiväärää tekijää tarkastellaan ”jälkiturkkalaisesta” turvallisemman tilan perspektiivistä. Kirjoittajien ei siis ole tarvinnut pelätä Turkan reaktioita.

Aiemmat Turkasta kertovat kirjat kuvaavat yleensä 1980-luvun Teatterikorkeakoulua. Voimistelusalilla jyrisseen kulttuurivalmentajan jättämiä jälkiä on käsitelty vuodesta toiseen. Turkan kausi koulun rehtorina ja professorina oli kuitenkin vain lyhyehkö jakso ohjaaja-kirjailijan uralla.

Kai Häggmanin Pahansisuinen – Jouko Turkan elämä on ensimmäinen kokonaisesitys Turkan vaiheista. Kompakti kirja käy tuotannon läpi ja kulkee kriisistä kriisiin. Konfliktit Joen­suun ja Helsingin kaupunginteattereissa on kuvattu jäntevästi. Valtataistelut, joissa vanhoilliset päättäjät vastustivat ja kulttuuripiirit tukivat radikaalia ohjaajaa, alkoivat 1970-luvulla. Yleisön kannatus vaihteli, mutta monet esitykset olivat suosittuja ja kiitettyjä.

Teatterikoululaiset hahmotetaan kirjassa moniäänisenä ryhmänä, joka ei ollut ankarasta opetuksesta mitenkään yhtä mieltä.

Takavuosien lehdistömateriaaliin luottavan elämäkerran yhteys­ teatteriin jää etäiseksi. Häggman arvottaa ohjaustöitä, mutta tekstistä ei selviä, mitkä hän on nähnyt.

Pahansisuisen luonnehdinnoissa monet teokset ovat yhtä kuin niiden kohutut piirteet. Monisäikeinen sivistys menee ohi, kun raflaavuutta korostetaan vaikkapa laskemalla kirosanojen määrää.

Draamakuninkaasta toiseen. Hannu Harjun Jouko Turkka – Narri, nero, nöyryyttäjä on eräänlainen rinnakkais­teos Harjun tekemälle Jukka Kajavan elämäkerralle. Tähtikriitikon tavoin Turkka oli teattereissa pelätty katsoja.

Perusteellinen teos alkaa työkeskeisen taiteilijan hautajaisseremoniasta. Uurnaa eivät kantaneet omaiset eivätkä ystävät vaan tv-sarjan Seitsemän veljestä näyttelijät.

Harju on haastatellut runsaasti Turkan työtovereita. Selviää, että ohjaaja toivoi Antti Virmavirran tai Erik Söderblomin kirjoittavan elämäkertansa. Nyt hänestä on syntynyt antoisa keskitien teos. Uskomattomia anekdootteja voisi olla enemmänkin.

Harju tajuaa Turkan julkisen kuvan monitasoisuutta. Itseironisen alfauroksen tunnustusromaaneja ei lueta tositarinoina.

Turkan oikuttelua on toisinaan tulkittu vakavana henkisenä sairautena. Elämäkerrat eivät tarjoa varsinaisia diagnooseja, vaikka Harju mainitsee Turkan kärsineen vanhoilla päivillään otsalohkodementiasta.

Eläköitynyt Turkka piti asuinalueensa kiviä muinaisena taiteena. Omassa sfäärissä luonnon, kulttuurin ja aikakausien rajat hävisivät. Näkemys pysyi kokonaisvaltaisena, vaikka kukaan ei enää ymmärtänyt sitä.

Todistusvoimaisin Turkka-teos ei ole tietokirja vaan romaani. Tiina Raudaskoski toimi assistenttina, kun Turkka vuosituhannen vaihteessa teki Kom-teatterille näytelmää Osta pientä ihmistä. Ohjaajan yritys palata Helsingin näyttämöille Jorma Ollila -aiheisella tragikomedialla meni katastrofaalisesti mönkään.

Ilmiantaja on karhean työkumppanuuden tarina, joka keskittyy Turkan karuun asuntoon Kalliossa. Kaikkea alati seksualisoiva ohjaaja kuulostaa Sigmund Freudin manselaisversiolta. Provokaatiot alkavat olla väsyneitä.

Raudaskoski osaa Turkan tavoin yhdistää havainnon ja analyysin yhteen iskuun. Fyysisiä reaktioi­ta kuvataan pikkutarkasti, tunteita ja sisäisiä jännitteitä harkitun niukasti.

Kulttuurin valta-asetelmista kertojan elämään leikkaava kirja on paljon muutakin kuin vanhan Turkan lähikuva. Ilmiantaja ei etene vauhdikkaasti, mutta hiljainen intensiteetti pakottaa lukemaan eteenpäin. 

Hannu Harju: Jouko Turkka – Narri, nero, nöyryyttäjä. 244 sivua. Siltala, 2025

Kai Häggman: Pahansisuinen – Jouko Turkan elämä. 282 sivua. Tammi, 2025

Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja. 429 sivua. WSOY, 2025.