Kaakkois-Aasian saaristossa elävä sama-bajaukansa on vesielämää viettävistä kansoista tunnetuin. Heimoon kuuluu noin miljoona ihmistä eri puolilla Malesiaa, Indonesiaa ja Filippiinejä, ja yhteisön jäsenet elävät aina toinen jalka vedessä.
Satoja vuosia sitten sama-bajaut ovat ilmeisesti eläneet kokoaikaisesti merellä itse rakentamissaan aluksissa ja vierailleet kuivalla maalla vain kun on ollut pakko. Viime vuosikymmeninä monet heimon jäsenistä ovat kuitenkin asettuneet rantakyliin, mutta päivät he viettävät edelleen vedessä.
Henkeä pidätellen
Sama-bajaukansa hankkii proteiinin lautaselleen pääasiassa merestä ja viettävät vedessä sukellellen noin viisi tuntia päivässä. He ovat sukeltamisen mestareita, vaikka vahvistettuja tietoja heidän kyvyistään ei olekaan paljon.
Monissa lähteissä mainitaan, että sama-bajaun sukellusennätys on noin 60 metrin syvyys, mikä on täysin tavallisten ihmisten ulottumattomissa. Jo kauan ennen näitä syvyyksiä tavalliselle sukeltajalle voi kehittyä hengenvaarallinen sukeltajantauti.
Toinen usein siteerattu väite on, että sama-bajaut voivat pidättää hengitystä jopa kolmetoista minuuttia kerrallaan. Tätäkään ei ole voitu vahvistaa, mutta kolme minuuttia hengittämättä sujuu heiltä rutiininomaisesti. Tavallisesti ihminen pystyy pidättämään hengitystään vain 30–90 sekuntia kerrallaan.
Kolmen minuutin aikana sama-bajaut ehtivät sukeltaa meren pohjaan ja kerätä sieltä simpukoita, kotiloita, merisiilejä ja mitä tahansa ravintoa, mikä on pitänyt heidät hengissä jo vuosisatoja.
Hyljemäinen sisäelin
Kun ihmiset elävät sukupolvien ajan erikoisissa olosuhteissa, he sopeutuvat elinympäristöönsä geneettisesti. Tiibetiläisiltä tunnetaaan geenimutaatio, joka auttaa heitä elämään korkeassa ilmanalassa. Eskimoilla on geenimutaatio, jonka ansiosta he tulevat toimeen hyvin rasvaisella ruoalla. Tämä pätee myös sama-bajauhin.
Sama-bajauin kenties ällistyttävin sopeuma on laajentunut perna, mistä on sukeltamisessa paljon hyötyä. Perna nimittäin on elin, johon happea kuljettavat punasolut varastoidaan. Kun ihminen on hengittämättä, perna alkaa vapauttaa verenkiertoon punasoluja, jotta kudokset saavat happea.
Mitä suurempi perna, sitä kauemmin ihminen voi olla hengittämättä. Sama pätee muihinkin sukeltaviin nisäkkäisiin: esimerkiksi hylkeillä on kokoonsa nähden huomattavan kokoinen perna.
Tämä ei kuitenkaan ole sama-bajaukansan ainoa sukeltamiseen liittyvä sopeuma. Eräs geenimuunnos vaikuttaa siihen, miten elimistö reagoi sukelluksissa oloon.
Muunnoksen ansiosta elimistö ohjaa verta tehokkaasti pois raajoista ja vie sitä aivoihin, sydämeen ja keuhkoihin, mikä varmistaa tärkeiden elinten hapensaantia. Toinen muunnos taas hidastaa hiilidioksidin muodostumista verisuoniin, mikä pitää elimistön hapettuneena pidempään.
Evoluutio ei kuitenkaan ole tuonut vastausta siihen, mitä tehdä sukeltajan tärykalvolle. Syvälle sukeltaessa tärykalvo kipeytyy usein jo muutamassa metrissä, ja jos sukeltaja etenee tarpeeksi syvälle, tärykalvot repeytyvät. Siksi sama-bajaut rikkovat tärykalvonsa usein itse. Tästä syystä monet heistä ovat maalla huonokuuloisia.
Sama-bajaukansa ei ole ainoa laatuaan
Sama-bajaut eivät ole ainoita vesielämään sopeutuneita kansoja. Thaimaan länsirannalla elää mokeneita, jotka asuvat meren päälle tolppien varaan rakennetuissa taloissa. Lapset sukeltelevat mereneläviä syvältä merenpohjasta, kun taas aikuiset kalastavat perinteisemmillä tavoilla.
Mokenheimon lapset ovat kuuluisia siitä, että he näkevät veden alla yhtä terävästi kuin maalla. Periaatteessa tämä kuulostaa mahdottomalta. Valo taittuu eri tavalla veden alla kuin maalla, ja siksi maahan sopeutunut silmä ei voi tarkentaa veden alla. Ruotsalainen tutkija Anna Gisslen osoitti kuitenkin 1990-luvulla, että mokenlapset ovat toista maata.
Gisslen asetti veden alle levyn, jossa oli silmänreiät. Kun silmänrei’istä katsoi, koehenkilö näki joko pysty- tai vaakaviivoja.
Gisslen pyysi mokenlapsia sukeltamaan ja kertomaan, millaisia viivoja he näkivät. Kokeen edetessä viivat muuttuivat koko ajan ohuemmiksi, kunnes niitä ei enää voinut nähdä.
Gisslen testasi sekä mokenlapsia että länsimaisia lapsia, ja tulokset olivat selvät: mokenlapset todella näkivät veden alla yhtä terävästi, kuin jos he olisivat olleet maalla.
Salaisuus on lapsuudessa
Mikä sitten selittää mokenlasten kyvyn nähdä terävästi veden alla? Gisslen jatkoi asian tutkimista ja päätyi siihen, että lapset käyttävät kahta eri mekanismia. Ensimmäinen on pupillin pienentäminen. Gisslen havaitsi, että mokenlasten pupillit supistuvat niin pieniksi kuin se inhimillisesti katsoen oli mahdollista. Lisäksi lapset käyttivät silmien ympärillä olevaa sädelihasta muuttamaan mykiön muotoa. Yhdessä nämä kaksi tekijää takasivat terävän näön myös veden alla.
Toinen mekanismeista selittää myös sen, miksi aikuiset eivät sukeltele ruokaa. Vanhemmiten mykiö nimittäin muuttuu vähemmän joustavaksi, joten aikuiset eivät enää saa sen muotoa muutettua. Siksi mokenitkin menettävät tarkan vedenalaisen näkönsä ikääntymisen myötä.
Entä miten mokenlapset ovat voineet saada tämän kyvyn? Vastaus taitaa olla yksinkertainen: kokeilemalla. Gisslen testasi edellä mainittua viivatestiä Thaimaassa lomailevilla ruotsalaislapsilla. Ensin he eivät nähneet viivoja, mutta kun he yrittivät yhä uudelleen, heidän vedenalainen näkönsä alkoi parantua. Noin kuukaudessa ruotsalaislapset pärjäsivät testeissä yhtä hyvin kuin mokenit.
Ainoa ero oli siinä, että ruotsalaislasten silmät ärsyyntyivät suolaisesta merivedestä. Sen sijaan mokenheimon lapset voivat sukellella tuntikausia ilman minkäänlaista silmien kirvelyä tai punoitusta.