Luontokuvauksesta on tullut Auli Leivoselle rakas harrastus vuosien aikana, vaikka aluksi se oli pakopaikka loputtomaan suruun. Leivosen esikoispoika sairastui syöpään ja menehtyi nopeasti vain 19-vuotiaana. Pojan kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, mutta oman lapsensa menettäneen suru ei lakkaa koskaan.
Esikoisen elämän päätyttyä aivan liian varhain, Leivosen elämästä katosi värit.
– Elämässä vallitsi tietynlainen näköalattomuus, kaikki tuntui tyhjältä.
Pari vuotta tapahtuman jälkeen Leivonen oli mökillään ja alkoi miettiä, että haluaa nähdä pieniä hyviä asioita ympärillään. Muuhun hänelle ei ollut vielä voimia.
– Otin kameran esiin ja aloin kuvaamaan hyönteisiä. Hetken päästä siirryin hieman isompiin kohteisiin kuten lintuihin, Leivonen sanoo.
Lopulta hän alkoi kuvaamaan suurempia eläimiä ja nyt kamera on ollut yksi hänen parhaista ystävistään kahdeksan vuoden ajan.
– Värit ovat pikkuhiljaa palautuneet elämään. Aluksi kuvaaminen auttoi surun käsittelemisessä, mutta nyt se ei ole enää sitä, vaan nautin kuvaamisesta.
Leivonen on koulutukseltaan biologi, mistä on ollut hänen mukaansa apua eläinten kuvaamisessa. Koulutuksen ansiosta hän tietää, miten eläimet käyttäytyvät ja mistä mikäkin eläin todennäköisesti löytyy.
– Monesti en edes näe eläimiä metsässä ollessani, mutta luonnossa oleminen on aina ihanaa ja rauhoittaa, hän sanoo.
Luontokuvaajana Leivonen joutuu viettämään paljon aikaa tekemättä mitään.
Luonnossa oli hyvä ja helppo olla.
– Siinä ehtii ajattelemaan ja lopulta olla ajattelematta mitään. Ihminen sulautuu luontoon, kun on hiljaa paikallaan.
Surumielisen oloinen kettu on kuvattu istumassa tien laidassa. Auli Leivonen
Kun luonnossa viettää paljon aikaa, näkee siellä myös kuoleman. Leivonen sanoo nähneensä kuolleita eläimiä, reviiristään taistelevia eläimiä ja eläimen tappavan toisen eläimen. Tällöin kuolema tulee luonnolliseksi osaksi elämää.
– Surua ei voi paeta, minulle luonnossa oleminen on itseni kanssa olemista.
Vaikka luonnossa oleminen ja eläinten kuvaaminen oli Leivoselle suuri apu valtavassa surutyössään, hän ei ymmärtänyt sitä silloin niin selkeästi.
– Luonnossa oli hyvä ja helppo olla. Kuvatessa unohtuu kaikki muu. Kun tulin takaisin kotiin olin levänneempi ja rauhallisempi. Halusin mennä pian takaisin metsään, jotta saan taas tuntea nuo tunteet.
Ennen esikoisensa kuolemaa Leivonen oli kuvannut harvakseltaan. Tuolloin hän kuvasi filmikameralla tavallista perhe-elämää. Nyt hän on käynyt kaksi eri valokuvauskurssia ja ottaa ammattitasoisia luontokuvia.
Parasta luontokuvaamisessa on Leivosen mukaan juurikin se, että saa olla luonnossa.
– Ei yksittäinen otos, vaan luonnossa vietetty aika sekä se, että saa olla lähellä eläintä eikä se pelkää tai häiriinny minun läsnäolostani. Ne ovat parhaimpia hetkiä. Iloitsen toki onnistuneesta kuvasta, mutta parasta on olla lähellä eläintä. Viehätyn luonnon eläimistä, Leivonen sanoo.
Leivonen on kuvannut Nurmijärvellä enimmäkseen saukkoja Nukarinkoskella. Hän kuitenkin liikkuu eläinten perässä ympäri Suomea. Etenkin itäinen Suomi sekä Lappi ovat hänelle mieluisia kuvauspaikkoja, koska niissä luonto on parhaimmillaan.
– Suomen luonto on pirstaloitu rakentamisen myötä. Etelä-Suomessa on vaikea mennä metsään ilman, että kuuluu ihmisten tai lentokoneiden ääniä.
Leivonen on luonnon helmassa kuin kotonaan. Hän on ottanut useita kuvia lähietäisyydeltä myös suurpedoista, kuten karhuista, ahmoista ja susista. Hän ei kuitenkaan ole koskaan pelännyt.
– Eläimet pelkäävät ihmistä niin paljon enemmän. Yritän olla häiritsemättä niitä, jolloin ne eivät koe oloaan uhatuksi. Ihminen ei kuulu esimerkiksi karhujen ruokavalioon. Karhu hyökkää vaan, jos se kokee olevansa uhattu, Leivonen sanoo.
Auli Leivonen oli vain reilun kahden metrin päässä karhusta ottaessaan kuvan. Auli Leivonen
Luontokuvaaja rakastaa luonnossa olemista ja sanookin tuntevansa olonsa täysin turvalliseksi ollessaan luonnon armoilla.
– Olen ollut yötä metsässä, jossa susilauma ulvoi ympärilläni. En pelännyt yhtään, sillä luotin siihen, ettei yksikään ihminen pääse satuttamaan minua, koska sudet olivat niin lähellä.
Leivonen haluaa, että muutkin saavat kokea kohtaamisia eri eläinten kanssa. Hänen ensimmäinen valokuvanäyttelynsä on avoinna Klaukkalan kirjastossa elokuun loppuun saakka.
– Kuvat ovat intensiivisiä ja niissä saa katsekontaktin eläimen kanssa.
Hän odottaa, että kuvat tuovat kohtaamisia katsojille ja etenkin sitä, että lapset kävisivät näyttelyssä.
– Toivon, että lapset näkisivät erilaisia eläimiä ja oppisivat niistä. Toivon myös, että he haluaisivat jatkossa suojella eläimiä ja ymmärtävät luonnon arvon.
Leivosen omia suosikkikuvia on kaksi. Toinen on Nurmijärvellä kuvattu saukko, jonka kanssa hän vietti pitkiä aikoja. Toinen on kuva sudesta, joka on Leivoselle rakkain eläin, jonka hän on kohdannut.
Auli Leivosen valokuvanäyttely Metsän sylissä Klaukkalan kirjaston näyttelyseinä Tyynellä elokuun loppuun asti. Klaukkalan kirjasto sijaitsee osoitteessa Kuonomäentie 2 ja on avoinna ma-to klo 9–19 ja pe klo 9–16.