Kuva: © 2025 Disney Enterprises, Inc.
Tron: Ares unohtaa elokuvasarjan juuret siirtämällä kerronnan todelliseen maailmaan, eikä sen onttoa käsikirjoitusta tai hahmoa onnistu pelastamaan edes Nine Inch Nails.
TRON: ARES
Ensi-ilta: 10.10.2025
Alkuperäisnimi: Tron: Ares
Ohjaus: Joachim Rønning
Käsikirjoitus: Jesse Wigutow
Pääosissa: Jared Leto, Greta Lee, Evan Peters, Hasan Minhaj & Jodie Turner-Smith
Pituus: 119 minuuttia
Ikäraja: K12
Tieteiselokuvien klassikoihin lukeutuva Tron vei katsojat tietokoneen sisäiseen maailmaan. Vuonna 1982 julkaistu elokuva oli samalla yksi ensimmäisistä tietokonetehosteita laajalti hyödyntäneistä tuotannoista, kun kuvitteellinen bittimaailma täytyi luoda valkokankaalla näyttävämpään muotoon. Tronin omaleimainen visuaalinen ilme on sittemmin syöpynyt yhdessä Wendy Carlosin synteettisen äänimaailman kanssa elokuvan nähneiden mieliin pysyvästi.
Tron ei kuitenkaan kohtalaisesta menestyksestä huolimatta saanut jatkoa liki 30 vuoteen, ennen kuin sen kasvava kulttistatus herätti Walt Disney Picturesin harkitsemaan seuraajaa. Joseph Kosinskin vuonna 2010 ilmestynyt Tron: Legacy oli edeltäjänsä lailla kaupallisesti vain kohtalainen menestys, joka seurasi esikuvaansa tarjoamalla visuaalisesti näyttävän maailman ja tällä kertaa elektroduo Daft Punkin huikean soundtrackin.
Ilkeimmät voisivat jopa sanoa, että Tron: Legacyn ainoa ansio oli sen kyljessä saatu ranskalaisduon loistava uusi albumi. Vuonna 2025 historia toistaa tosin itseään, sillä uudessa Tron: Aresissa parasta on elokuvan soundtrackista vastanneen konemetallin ykkösnimi Nine Inch Nailsin tuliterä albumi.
Kuva: © 2025 Disney Enterprises, Inc.
Bittiavaruudesta oikeaan maailmaan
Vietettyään viimeiset neljä vuosikymmentä tietokonemaailmojen syvyyksissä Tron-elokuvasarja kääntää asetelman viimein – ja valitettavasti – päälaelleen. Joachim Rønningin ohjaama Tron: Ares ei ole enää niin kiinnostunut kuvittelemaan ohjelmien sisäistä sielunelämää, vaan tuo bitit oikeaan maailmaan osana teknologiakorporaatioiden välistä valtataistelua.
Jesse Wigutowin käsikirjoitus rohkeneekin vastata monia askarruttaneeseen kysymykseen, miltä Adam Sandlerin vuoden 2015 Pixels-elokuva olisi näyttänyt vakavasti otettavana. Tekoälypelkoihin nojaava ja sitten ne pikimmiten unohtava Tron: Ares on vertaisensa lailla sieluton ja bititön sekamelska, joka ei itsekään tiedä, mitä se haluaa sanoa tai antaa katsojalleen. Samalla se unohtaa oman elokuvasarjansa juuret.
Juoni seuraa tarkemmin ottaen aiemmista osista tuttujen ENCOM- ja Dillinger Systems -yritysten välistä kilpajuoksua tuoda virtuaalimaailmassa luodut asiat pysyvästi osaksi todellisuutta. Läpimurron todellinen este on ollut koodin pysymättömyys, sillä kaikki bittiluomukset hajoavat 29 minuutin oleskelun jälkeen tosimaailmassa. Kriittisen koodinpätkän perässä ovat omilla tahoillaan Eve Kim (Greta Lee), Julian Dillinger (Evan Peters) sekä jälkimmäisen luoma älykäs ohjelma Ares (Jared Leto), joiden yhteinen tavoite johtaa toistuviin yhteentörmäyksiin.
Kuva: © 2025 Disney Enterprises, Inc.
Koska elokuvan tapahtumat sijoittuvat pitkälti todelliseen maailmaan, luo 29 minuutin aikaraja kerrontaan hektisen etenemistahdin. Käytännössä Tron: Ares typistyy siihen, että Leen esittämä päähenkilö pyrkii karkaamaan Dillingerin lähettämiltä bittisotilailta toimintakohtaus toisensa perään, minkä myötä käsikirjoitus ei missään vaiheessa ennätä muuttua kovin syvälliseksi. Toisaalta elokuvalla ei ole mitään sanottavaa, joten punaisen langan puute ei ole juurikaan hidaste.
Se saa elokuvan tuntumaan kuitenkin tylsältä.
Aiemmat Tron-elokuvat ovat sentään leikkineet fantasialla tietokoneiden sisäisestä elämästä, mutta Tron: Aresissa bitit ovat vain tylsiä ja persoonattomia kloonisotilaita oikeassa maailmassa. Käsikirjoitus leikittelee vain harvakseltaan näiden sielunelämästä ja potentiaalisesta inhimillisyydestä, mutta pääosin näiden funktio on vauhdittaa raina kohti seuraavaa toimintakohtausta. Elokuvan ihmiskatras ei ole kuitenkaan sen mielenkiintoisempi tuttavuus, vaan näiden yksiulotteiset hahmot jäävät yhtälailla unohdettaviksi karikatyyreiksi.
Tämä johtaa lopulta siihen, ettei millään valkokankaalla nähdyllä tunnu olevan merkitystä saati hahmojen teoilla panosta. Jännitteen uupuessa kärsii myös viihde.
Kuva: © 2025 Disney Enterprises, Inc.
Nine Inch Nails: The Movie
Tron: Aresin siirtymä tosimaailmaan tuo oman vaikutuksensa myös elokuvasarjalle ominaiseen visuaaliseen ilmeeseen. Vaikutus olisi tosin suurempi, jos reaalimaailman logiikalla olisi elokuvantekijöiden mielestä merkitystä, mutta katsojan onneksi näin ei ole.
Tronin ikoninen neonmaailma ja lainalaisuudet ovat siten tiukasti läsnä Aresissa, jossa piipahdetaan kyllä hetkellisesti bittiavaruudessa, mutta joka sijoittuu pääasiallisesti fyysiseen, kosketeltavissa olevaan maailmaan. Siirtymän seurauksena elokuvan visuaalinen ilme ei ole aivan niin omaperäinen kuin edeltäjissä, sillä efektit kamppailevat nyt käytännössä jokaisen tehoste- ja supersankarielokuvan kanssa samasta tilasta.
Katsojan kannalta muutos herättää luonnollisesti lisäkysymyksiä, kuinka aseiden ja ajoneuvojen jättämän valovanat ovat reaalimaailmassa edes mahdollisia. Puhtaassa viihde-elokuvassa logiikalle harvoin on kuitenkaan sijaa, minkä myös Tron: Aresissa huomaa pian unohtavansa.
Kuva: © 2025 Disney Enterprises, Inc.
Elokuvan toimintakohtaukset eivät tosin nouse missään vaiheessa järin mieleenpainuviksi, sillä niistä uupuu jo aiemmin mainittu jännite. Kohtaukset sentään näyttävät upeilta, mutta eivät juuri sitten sen enempää. Osaltaan ne tuntuvat lisäksi enemmän musiikkivideolta, mistä voidaan kiittää tekijöiden painotusta korostaa Nine Inch Nailsin sävellyksiä jopa visuaalisuutta enemmän.
Trent Reznorin ja Atticus Rossin muhkea konemusiikki nousee monissa kohtauksissa määräävään asemaan peittäen jopa elokuvan omat äänitehosteet kokonaan. Musiikin ja kuvallisuuden symbioosi on Tron-sarjassa ollut aina keskeisessä asemassa, mutta Aresissa tämä korostuu entistä enemmän ja se tuntuu melkein enemmän visuaaliselta albumilta kuin elokuvalta. Tosin NIN-fanina tästä on mahdoton olla pettynyt.
Tron: Ares on edeltäjiensä lailla audiovisuaalinen ilotulitus, joka karkaa kuitenkin yhä kauemmaksi elokuvasarjan alkuperäisestä omaleimaisuudesta. Tylsä käsikirjoitus ja persoonattomat hahmot eivät onnistu täysin tuhoamaan elokuvan viihdyttävyyttä, mutta suurimman ilon rainasta saavat Nine Inch Nails -fanit, jotka pääsevät nauttimaan bändin uudesta liki kaksituntisesta musiikkivideosta.
