Stefan Bremer heräsi keskellä yötä ja tajusi, ettei hän nähnyt toisella silmällä mitään: vasen, hänen kuvaussilmänsä. Sokea kuin musta aukko.
Voiko valokuvaajalle tapahtua mitään pahempaa kuin hänelle kolme vuotta sitten? Verkkokalvon alla, silmän pohjaosassa, verisuoni oli yllättäen katkennut.
– Sairaalassa silmäkirurgi sanoi, että sori, ei voidakaan leikata, koska suoni vuotaa. Että nyt sinun pitää tottua. Tästä lähtien olet yksisilmäinen valokuvaaja, Bremer muistelee.
Silmästä meni näkö, mutta se ei vienyt hänen kykyään nähdä.
– Juuri niin siinä kävi.
Avaa kuvien katselu
Todennäköisyys, että toinenkin silmä sokeutuu, on lääkärin mukaan pieni. Kuva: Antti Haanpää / Yle
Kaikki alkoi Rautatieaseman nurkilta
Stefan Bremer kävelee Ylen kuvaajan osoittamaan suuntaan ja nostaa pyynnöstä katseensa kohti katuvaloa. Tilanne on hieman outo. Valokuvaajana hän on tottunut itse olemaan kameran toisella puolella.
– Löysin tämän meksikolaisen lierihattuni Fidan kirpputorilta. Pitää hyvin vettä. Sano vaan, missä seison.
Sataa kaatamalla ja lätäköiden pinnasta heijastuvat valot. Tällaisina öinä Bremer on kulkenut kameralaukkuaan kantaen lukemattomia kertoja.
– Olen luonteeltani yön vaeltaja, hän toteaa.
Nyt hän seisoo Helsingin Rautatieaseman pääoven edessä valurautaisella katukaivon kannella. Tämä on se kohta, josta kaikki alkoi pian 50 vuotta sitten.
Avaa kuvien katselu
Stefan Bremerin mukaan hänen valokuvansa perustuivat uteliaisuuteen, joka piti sammuttaa. Kuva: Antti Haanpää / Yle
Bremerin huomio kiinnittyi ”nuorisolössiin”
Stefan Bremer oli 24-vuotias Taideteollisen korkeakoulun opiskelija. Päästäkseen kotoa Lauttasaaresta kavereidensa luokse Itä-Helsinkiin hänen piti vaihtaa linja-autoa Rautatientorilla.
Varsinkin viikonloppuiltaisin asemanseutu oli täynnä nuorisoa. Hän muistaa, että joukon ohittaminen tuntui jopa uhkaavalta.
– 1970-luvun lopussa Helsinki oli hiton tylsä, harmaa ja luotaantyöntävä. Ihmettelin, mikä on tämä nuorisolössi, joka kokoontuu aina samassa paikassa pääovien luona.
Rockabilly-musiikkia kuuntelevat diinarit olivat nahkatakeissaan ja kellohameissaan kuin suoraan 50-luvulta.
– Mä sain siitä heti kiinni. Se oli kiinnostavaa. Funtsin, voisinko tehdä kuvasarjan Helsingin yöstä.
Avaa kuvien katselu
Bremer kiinnittää valokuvaajana huomiota ihmisiin, joissa on karismaa. Joskus se on ulkonäkö, mutta myös tapa olla. Kuva: Antti Haanpää / Yle
Bremer-hämy hankki nahkatakin ja alkoi kuvata
Nuoret kysyivät epäillen, ottaako hän valokuvia poliisin pyynnöstä tai Hymy-lehdelle.
Bremer oli itse vain muutamaa vuotta kuvattaviaan vanhempi, omien sanojensa mukaan ”hämy” taideopiskelija. Hän ymmärsi, että pitää soluttautua porukkaan ja lunastaa nuorten luottamus.
– Tulin varovasti. Ostin nahkatakin ja kampasin pitkän tukkani taaksepäin.
Valokuvaaja saapui samaan paikkaan ilta toisensa jälkeen. Mukanaan hänellä oli edellisellä kerralla ottamansa valokuvat, jotka hän halusi näyttää.
Tällaisilta Stefan Bremerin ottamat valokuvat näyttivät. Klikkaa kuvia, niin näet ne suurempina:
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Turpaan tuli, mutta kuvaaminen jatkui
– Valokuvaukseen liittyy vastavuoroisuus. Se on kuin vuoropuhelua ennen kuvan ottamista: epäilys karisee, ja sitten rakentuu yhteisymmärrys.
Mutta ei kaikki silti sujunut täysin ongelmitta.
– Siinä steissin kulmilla tapahtui jo silloin paljon kaikkea hämärää, oli päihteiden käyttäjiä ja muuta. Kaksi kertaa sain pahasti turpiini. Hakattiin päin naamaa niin, että veri valui.
Valokuvaaja keräsi uskallusta muutaman viikon ja lähti uudestaan kuvaamaan.
Avaa kuvien katselu
Bremeriä ovat aina kiinnostaneet alakulttuurit, ”joissa ihmiset osoittavat olevansa osa pulppuavaa trendiä”. Kuva: Antti Haanpää / Yle
Silmä seurasi, mitä yössä tapahtui
Stefan Bremer valokuvasi öistä Helsinkiä ja sen nuoria vuosina 1978–1986, yhteensä kahdeksan vuotta. Syntyi kuuluisa kuvasarja Helsinki by Night.
Hän valokuvasi diinarit, punkkarit, gootit ja modit sekä huutoon purkautuvan nuoren angstin.
Hän sukkuloi kameransa kanssa bändien keikoilla, takahuoneissa sekä klubeilla ja dokumentoi näkemäänsä.
– Koko ajan silmä oli mukana ja seurasi, mitä tapahtuu, missä on hyvä valo ja kenessä on karismaa.
Ikoniset bändikuvat päätyivät vinyylien kansiin
Monista ajan rock-tähdistä tuli hänen pitkäaikaisia ystäviään.
– Jotkut olivat koppavia ja jotkut hyvin arkoja, mutta suurin osa todella mukavia tyyppejä. Ihmisiä siinä missä kuka tahansa.
Tähtien ympärillä pörräsivät ihailijat ja innokkaimmat ryntäilivät esiintymislavalle.
– Ihme, että nuoret artistit saivat kaalinsa pidettyä kohtuullisessa balanssissa.
Bändikuvista osa päätyi äänilevyjen kansiin kuten nämä 1980-luvun otokset:
Avaa kuvien katselu
Avaa kuvien katselu
Bremer kuvasi riipaisevan rakkauden kaipuun
Pikkupoikana Stefan Bremer katseli vierestä, kun valokuvaajaisä Caj Bremer kehitti filmejä ja vedosti valokuvia kotiin tehdyssä pimiössä.
– Kuvat alkoivat tulla näkyviin kehitysaltaiden liuotteissa. Miten maagista!
Ensimmäiset valokuvansa hän otti isältään lainaamalla kameralla. Isältään hän myös peri kiinnostuksen ihmisiin.
– Ihmisen kasvot ovat ihminen pienoiskoossa. Kasvot ilmentävät niin paljon erilaisia tunteita, ja siitä sain motiivin kuvata heitä.
En halua kuvata ketään säälittävänä ja surkeana. Kunnioitan ihmisiä.
Stefan Bremer
Stefan Bremer on yksi kuuluisimmista suomalaisista valokuvaajista ja valokuvataiteilijoista.
– Minulla on ollut halu kommentoida maailmaa, jossa elämme, ja siinä valokuva on osoittautunut hyväksi välineeksi.
Samalla ilmestyy myös valokuvateos, johon hänen lisäkseen tekstejä kirjoittavat kirjailijat Rosa Liksom ja Kjell Westö.
Molemmissa on kuvia nuorista, jotka Bremer aikoinaan kohtasi Helsingin yössä.
– Kun nyt katson niitä, näen jotain riipaisevaa. Rakkauden kaipuu on niin suuri. Haluan valokuvillani sanoa, että nuoruus on suloinen aika, mutta täynnä kamppailua.
Avaa kuvien katselu
Nykyisin Stefan Bremer rakastaa kotikaupunkiaan Helsinkiä. Hänestä se on kaunis. Kuva: Antti Haanpää / Yle
72-vuotias Bremer kantaa enää harvoin mukanaan painavaa kameraa, mutta kännykkää aina.
Jos hän näkee kiinnostavan ihmisen, hän pyytää lupaa ottaa valokuvan. Usein ihmiset kieltäytyvät. Niin käy siitäkin huolimatta, että hänellä ”on aina hyvät aikeet”.
Bremer sanoo, että sosiaalinen media on tuonut mukanaan pelon: koskaan ei voi olla täysin varma, minne itsestä otetut kuvat lopulta päätyvät.
Kaikki ottavat kännykkäkuvia ja kuvien määrä on valtava, toisin kuin vielä 1970-luvulla.
– Odotan, että tulee vastareaktio ja nuoret kyllästyvät olemaan kuplansa sisällä – huomio vaihtuu sosiaalisesta mediasta sosiaaliseen elämään.
Avaa kuvien katselu
Stefan Bremer toivoo, että nuorten tulevaisuudennäkymä olisi nykyistä valoisampi. Kuva: Antti Haanpää / Yle
Yksisilmäinen voi nähdä
Stefan Bremer toteaa, että jos yhdestä aistista olisi pakko luopua, yksikään valokuvaaja ei luopuisi näköaistista.
Sen jälkeen kun silmä vaurioitui, hän siirsi kameran kasvojensa toiselle puolelle ja opetteli luottamaan oikeaan silmäänsä. Siitä tuli uusi ”kuvaussilmä”.
Jos haluaa valokuvata ihmistä, hänet pitää nähdä. Ihmisellä voi olla kaksi tervettä silmää, eikä hän silti näe.
– Olen onnellinen, että minulla on yksi silmä, ja näen.
Stefan Bremer
Valokuvaaja ja valokuvataiteilija, syntynyt 19.6.1953 Helsingissä.
Työskennellyt useissa lehdissä valokuvaajana sekä kuvannut teattereille.
Toiminut opettajana mm. Taideteollisessa korkeakoulussa.
Useita näyttelyitä ja valokuvateoksia.
Tunnetaan nuorisokulttuurin, Helsingin yöelämän ja rockmuusikkojen kuvaajana.
Saanut Taiteen valtionpalkinnon (1988), taiteilijaprofessroin arvon (1999) ja Helsingin kulttuuripalkinnon (2011).
Stefan Bremer – Helsinki by Night Hakasalmen huvilassa Helsingissä 24.10.–30.8.2026.