Jyväskylän seudulla toiminut vakoilurengas välitti uutuuskirjan mukaan Neuvostoliittoon vuosien ajan sotilastietoja ja raportteja teollisuudesta.

  • Yhdeksän vuotta toiminut Jyväskylän vakoilurengas toimitti uutuuskirjan mukaan paljon ja laajasti sotilaallista tietoa Neuvostoliittoon. Lisäksi kaksi Ilmavoimien upseeria vei sotilastiedustelulle elintärkeitä ilmakuvia Ilmavoimien lentokoneilla Ruotsiin.
  • Vakoilu kohdistui ennen kaikkea Puolustusvoimiin. Sotilashenkilöiden välittämät tiedot olivat pääosin peräisin Ilmavoimista. Toinen päätekijä toimi Ilmavoimien kuvakeskuksen päällikkönä.
  • Suojelupoliisi onnistui pääsemään Jyväskylän vakoiluketjun jäljille Porkkalan ja Vaalimaan välillä liikkuneiden Neuvostoliiton ajoneuvojen tiukalla seurannalla.
  • Näkyvästi julkisuudessa seuratun tapauksen asiakirjat julistettiin aikanaan ikuisesti salaisiksi.

Suomen kenties suurimman vakoilurenkaan toiminnasta ei ole 1950-luvun jälkeen kerrottu juurikaan mitään, ja laajasti julkisuudessa tuolloin olleiden oikeudenkäyntien asiakirjat julistettiin aikanaan ikuisesti salaisiksi, kerrotaan tiistaina julkaistussa uutuuskirjassa Suuri suomalainen vakoilutapaus (Docendo, 2025).

Tapahtumia tarkasti ensimmäistä kertaa läpikäyvän teoksen mukaan kyse oli Neuvostoliiton rahapalkkiolla värväämistä suomalaisista, joista ensimmäiset koulutettiin toimintaan jo jatkosodan lopussa sotavangeiksi otetuista suomalaisista.

Kahdeksan hengen vakoilurenkaan paljasti syksyllä 1953 ensimmäisiä vuosiaan toiminut Suojelupoliisi (Supo), joka sai nopeasti selville kuusi Neuvostoliitolle tietoja välittänyttä vakoojaa. Heistä kaksi oli Puolustusvoimien upseereita.

Vakoojien nopeiden pidätysten ja kuulustelujen myötä paljastui vielä kaksi upseeria lisää, jotka olivat välittäneet sotilastiedustelun tietoja länteen Ruotsiin. Lopulta kaikki kahdeksan tuomittiin ankarasti maanpetoksesta.

Vakoilukoplan paljastuttua selvisi, että se oli miltei kymmenen vuoden ajan vuotanut Neuvostoliittoon salaisia sotilastietoja ja raportteja teollisuudesta. Supon kanssa Jyväskylän vakoilurengasta selvittivät Puolustusvoimat ja rikospoliisi.

Kirjan mukaan tapauksesta haluttiin Suomessa vaieta sen poliittisen arkaluontoisuuden vuoksi, mutta vuonna 2000 korkein oikeus vapautti kaikki oikeudenkäyntien ja poliisitutkinnan asiakirjat.

Mahdollista nykyäänkin

Suuresta vakoilurenkaasta kirjan tehneet Kari Junkkala ja Erkki Hujanen muistuttavat, miten Suomi oli sotien jälkeen tärkeässä roolissa suurvaltojen vakoilutoiminnassa kylmän sodan aikana. Vakoilusta kehittyi toisen maailmansodan jälkeen suurvaltojen keskeinen ase taistelussa maailman etupiireistä. Suomi oli Neuvostoliiton rajanaapurina otollinen väylä hankkia tietoja vastapuolesta.

– Neuvostovakoilua kiinnostivat sotilaallisesti tärkeät kohteet Jyväskylässä. Seudulla on edelleen paljon puolustustarviketeollisuutta, joten samantapaista vakoilua voisi tapahtua tänäänkin. Keinot vain ovat 70 vuoden takaisesta huomattavasti muuttuneet, he toteavat kirjan esipuheessa.

Tekijöistä Junkkala on yksityisetsivä ja liikkeenjohdon konsultti. Hän on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa vakoilurenkaan päätekijän naapurissa Jyväskylässä. Hujanen on journalisti ja useita teoksia julkaissut tietokirjailija.

Junkkala ja Hujanen esittelevät teoksessa, miten jatkosodan lopussa 1944 Neuvostoliitto värväsi vakoilijoita suomalaisista sotavangeista, eikä toiminnasta ole aikaisemmin juurikaan kerrottu. Myös Jyväskylän vakoilujutun päätekijä koulutettiin sotavankeudessa Neuvostoliiton tiedustelun palvelukseen. Hän aloitti toimintansa heti sodan jälkeen Suomeen palattuaan ja sai vuosien aikana värvättyä useita tiedottajia vakoiluketjuunsa.

Salainen postilaatikko

Suojelupoliisi alkoi 1950-luvun alussa tarkkailla neuvostoliittolaisten autojen liikkumista Vaalimaan ja Porkkalan välisellä maantiellä. Tiivis seuranta johti Jyväskylän vakoilurenkaan paljastumiseen lokakuussa 1953. Suojelupoliisi / Suuri suomalainen vakoilutapaus

Suojelupoliisi pääsi vakoilurenkaan jäljille ryhdyttyään valvomaan Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan ja Vaalimaan välisellä maantiellä kulkevia, neuvostoliittolaisin rekisterikilvin varustettuja autoja. Niillä oli esteetön läpikulkuoikeus, sillä suomalaisviranomaiset eivät saaneet tarkistaa autoja niiden kauttakulkuväylällä Suomen maaperällä.

Neuvostoliitto hoiti Porkkalaan sijoitettujen joukko-osastojensa huoltoa junilla, laivoilla ja lentokoneilla. Tämän myötä Supossa voitiin olettaa, että henkilö-, kuorma- ja maastoautoissa kulkevat henkilöt toimivat Neuvostoliiton tiedusteluelimissä ja läpikulkuliikenne palveli miltei yksinomaan maan salaista tiedustelua.

Kun keväällä perustettu liikenteen valvonta muutettiin kesällä autojen suoraksi varjostukseksi, tuotti se syksyllä läpimurron, ja metsästä Pyhtäältä löytyi maahan kätketty vihreä metallilieriö. Tämä paljastui vakoojien postilaatikoksi.

– Seuraavana aamuna kello kahdeksalta Supon etsivät menivät tarkistamaan lieriötä. Oli torstai 22. lokakuuta. Risujen ja sammalten alta, metallilieriön päältä, paljastui ruskea paperipaketti. Paketti ei joko ollut mahtunut lieriöön tai se oli vain kiireessä jätetty ujuttamatta sinne, kirjassa kerrotaan.

Supon etsivät löysivät paketista ruskeaan muoviin käärityn kirjekuoren, joka sekin oli liimattu huolellisesti kiinni. He leikkasivat liimauksia auki ja luulivat aluksi, että paketti oli neuvostoliittolaisten jättämä.

– Kun kuoren sisältö alkoi valjeta heille, miehet katsoivat toisiaan, hengähtivät syvään ja selasivat papereita pikaisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Sillä hetkellä he tajusivat, että Suomen armeijan sisällä on vuoto, joka vaikutti pahalta. Salaista tietoa oli matkalla Neuvostoliittoon.

Karttoja lentokentistä

Maastoon kätketty metallinen lieriö toimi vakoilijoiden ja Neuvostoliiton tiedustelun välisenä postilaatikkona. Poliisimuseo / Suuri suomalainen vakoilutapaus

Supon tutkijoiden löytämään kirjekuoreen oli kirjan mukaan koottu iso pino Ilmavoimien asiakirjoja, joiden joukossa oli muun muassa ilmakuvakarttoja itäisen Suomen pienistä lentokentistä. Mukana olivat Joroisten, Puumalan, Mikkelin, Jämijärven, Naarajärven, Taipalsaaren ja Savitaipaleen lentokenttien ilmakuvat. Kuoreen oli pakattu myös indeksikartta eli karttahakemisto, johon oli merkitty kaikki Suomessa 1. lokakuuta 1953 mennessä tehdyt ilmakuvaukset.

Nippuun oli laitettu lisäksi jäljennös Tikkakoskella sijainneen 1. lennoston koulutussuunnitelmasta syyskaudelle 1953 ja lennoston alkuperäinen lokakuun 1953 koulutuskäsky, samoin jäljennös sen organisaatio- ja henkilöstörakenteesta.

– Papereiden joukossa oli myös erillinen raportti Puolustusvoimien Jyväskylän sotatekniseltä asevarikolta. Sen oli allekirjoittanut 14. lokakuuta Mola-niminen henkilö. Supon etsivät ymmärsivät, että Molan täytyi tarkoittaa vakoojan salaista peitenimeä.

Sotilaallisten tietojen lisäksi kirjekuoressa oli asiakirjoja, jotka olivat Supolle todennäköisesti ennalta arvattavaa vakoilumateriaalia. Mukana oli viiden sivun mittainen otsikoimaton kirje, jossa raportoitiin Suomessa lokakuun 1953 alussa käytyjen kunnallisvaalien tuloksia. Kirjoittaja näytti arvioivan erityisesti vasemmiston menestystä Jyväskylän seudulla. Lisäksi kuvattiin työllisyystilannetta Suomessa. Lopussa kerrottiin Jyväskylän ja Haapajärven välisestä ratatyöstä, jota tehtiin hätäaputöinä.

Kirjekuoresta löytyi myös kuitteja, joiden tutkijat arvioivat liittyvän rahapalkkioihin. Peitenimi Julkas oli kahdella erillisellä kuitilla allekirjoittanut 1. lokakuuta 1953, että hän oli saanut kolmessa erässä ensiksi 100 000 markkaa, sitten 200 000 markkaa ja vielä 250 000 markkaa. Lauri-peitenimi oli allekirjoittamansa kuitin mukaan saanut 15 000 markkaa.

Kekkoselta lupa

Vaikka salainen postikätkö löytyi Pyhtäältä, Supon tutkijat pystyivät kirjan mukaan pikaisesti hahmottamaan, että vakoilu oli varsinaisesti tapahtunut Jyväskylässä. Paketissa olleiden asiakirjojen perusteella Keski-Suomessa näytti toimivan ainakin viiden henkilön vakoilijaryhmä, jonka johtaja oli peitenimi Julkas.

Julkaksen yhdeksi avustajaksi tarkentui asiakirjojen perusteella peitenimi Panu. Hänen henkilöllisyytensä osattiin arvioida nopeasti. Julkas mainitsi postipaketista löydetyssä raportissaan, että Panu oli valvontaupseeri ja että tämä oli osallistunut erikoiskurssille, jossa oli ilmakuvauksen asiantuntijana pitänyt esitelmän.

Näistä tiedoista voitiin päätellä, että Panun täytyi olla Tikkakoskella toimivan Ilmavoimien kuvakeskuksen päällikkö, ilmakuvaukseen erikoistunut 35-vuotias kapteeni Martti Salo. Myös paketissa olleet ilmavalokuvat ja indeksikartta johtivat jäljet juuri Saloon.

Kun Panu saatiin identifioitua kapteeni Saloksi, voitiin Mola-peitenimi puolestaan määritellä armeijan teknisellä varikolla Jyväskylän Seppälänkankaalla työskenteleväksi henkilöksi. Seuraavana päivänä eli sunnuntaina 25. lokakuuta pääesikunnan tutkijat saivat raportin käsialan perusteella varmistettua, että Mola oli varikon varastonhoitaja, 32-vuotias kersantti Lahja Naukkarinen.

Näytöt vakoilusta vaikuttivat niin vahvoilta, että ainakin armeijan upseerien pidätyksiin tarvittiin poliittinen hyväksyntä valtion päätöksenteon ylimmältä taholta.

– Pöytäpuhelimet pirisivät viikonloppuna varmaankin taukoamatta päättäjien ja poliisiorganisaatioiden johtajien pöydillä. Lähetit juoksuttivat kirjallisia viestejä edestakaisin. Suojelupoliisin päällikkö Armas Alhava otti yhteyttä eri tahoihin. Poliittiset valtuudet pidätyksiin hankittiin pika-aikataululla pääministeri Urho Kekkoselta ja sisäministeri V. J. Sukselaiselta.

Nopeat pidätykset

Vakoilurenkaan toinen päätekijä, kapteeni Martti Salo, työskenteli Ilmavoimien kuvakeskuksen päällikkönä sotien jälkeisinä vuosina. Suomen Ilmavoimamuseo / Suuri suomalainen vakoilutapaus

Supon, rikospoliisin ja Puolustusvoimain tutkijat neuvottelivat sunnuntaina 25. lokakuuta 1953 tiiviisti taktiikasta, jolla rikostutkinnassa tulisi edetä. Tutkijoilla oli tiedossa kaksi vakoiluryhmän jäsentä, mutta sen johtajasta ei ollut saatu minkäänlaista hajua. Johtajan henkilöllisyys oli selvitettävä Martti Salon ja Lahja Naukkarisen kuulusteluissa, ja heidät oli saatava tunnustamaan mahdollisimman nopeasti.

Päätettiin iskeä seuraavana aamuna kummankin työpaikalle. Supo valmensi epäiltyjen esimiehet pidätyksiin, jotta yllättävällä iskulla olisi pidätettäviin heti alkuun mahdollisimman suuri moraalinen vaikutus. Tässä onnistuttiinkin. Salo purskahti itkuun.

Lyhyen kotikäynnin jälkeen Salo siirrettiin Jyväskylän poliisivankilan selliin. Seuraavina päivinä häntä kuulusteltiin sotilaspiirin esikunnassa. Siellä Salo ryhtyi kertomaan Puolustusvoimien tutkijoille vuolaasti, miten hän oli koonnut työpaikaltaan Ilmavoimista salaista materiaalia neuvostoliittolaisille toimitettavaksi.

Salo ja Naukkarinen kertoivat toisistaan tietämättä yhtäpitävästi, että salanimi Julkas oli jyväskyläläinen vaatturi Reino Kettunen. Hän oli värvännyt Salon ja Naukkarisen vakoilemaan Neuvostoliiton hyväksi, ja molemmat olivat toimittaneet hankkimansa tiedot hänelle. Kettunen näytti perustaneen tiedottajien verkoston, vakoilurenkaan, jonka yhdysmiehenä hän itse toimi.

Salon ja Naukkarisen pidätyksistä ehti kulua vain tunti, kun rikospoliisin tutkijat saapuivat mustilla autoillaan Jyväskylän Ilmarisenkadulle Reino Kettusen kodin edustalle.

Kettunen onnistuttiin pidättämään rakennuksen alakerrassa sijanneesta vaatturinliikkeestään sujuvasti. Saman tien hänen luonaan tehtiin kotietsintä. Kettuselta löytyi paperille kirjoitettu lista asioista, jotka hänen piti saada selville Jyväskylän sotilaspiiristä värvättävältä tiedottajalta.

Muistilehtiöön Kettunen oli kirjoittanut hänelle itselleen ja tiedottajille vuonna 1953 maksetut palkkiot. Kunkin summan eteen Kettunen oli merkinnyt tiedottajan peitenimen alkukirjaimen.

Lisää nimiä

Maanantai-iltaan 26. lokakuuta mennessä vakoilujutussa oli kirjan mukaan pidätetty kolme epäiltyä, joista kaksi tunnusti heti. Varsinkin Martti Salon ensikuulustelujen perusteella voitiin olettaa, että Suomessa oli nyt saatu kiinni ison luokan vakoiluketju.

Kettunen paljasti myös Lauri- ja Räiskä-peitenimet. Lauri oli vakoilurenkaan radiosähköttäjä, Jyväskylässä asuva 30-vuotias työmies Paavo Koukka.

Räiskän henkilöllisyyden Kettunen varmisti Valmet oy:n Tourulan-tehtailla työskenteleväksi 43-vuotiaaksi metallijyrsijäksi ja sorvariksi Toivo Toivoseksi. Hänen tehtävänään oli ollut hankkia tietoja tehtaan tuotannosta ja työntekijöiden mielialoista.

Poliisin Kettuselta puristamat tiedot johtivat vielä samalla viikolla jatkopidätyksiin.

Tutkinnassa selvisi nopeasti, että pitkään jatkunut vakoilu näytti alkaneen vuonna 1945 ja ajoittuneen yhdeksälle vuodelle. Toiminta haarautui monelle taholle, ja vakoiluun vaikutti osallistuneen useita epäiltyjä.

Jyväskyläläinen vaatturi Reino Kettunen todettiin oikeudessa vakoiluringin päätekijäksi. Kansallisarkisto / Suuri suomalainen vakoilutapaus

Ei pidäkkeitä

Uutuuskirjan mukaan vakoiluringin päätekijä vaatturi Reino Kettunen loikkasi jatkosodassa vihollisen puolelle, ja sotavankeudessa hänet pakotettiin vakoilijaksi. Hän hoiti hommaansa haluttomasti, mutta viekkaasti. Kettunen hankki peitevirakseen sivutoimisen vakuutusasiamiehen pestin. Sen varjolla hän saattoi matkustaa aika ajoin päälliköiden tapaamisiin ja selittää ylimääräiset ansionsa.

Kirjan tekijöiden mukaan Kettunen ei ollut varsinaisesti kommunisti, mutta häntä ehkä ohjasi vasemmistolainen ajatusmaailma. Käytännössä kuitenkin neuvostotiedustelun maksamat rahapalkkiot saivat hänet jatkamaan vakoilua vuodesta toiseen. Hän oli myös allekirjoittanut sopimuksen, joka pakotti hänet jatkamaan toimintaa kuolemanrangaistuksen uhalla.

Toisesta päätekijästä, kapteeni Martti Salosta, kehittyi kirjan mukaan Neuvostoliiton vakoilulle varsinainen helmi, sillä hän oli katkeroitunut sotilas ja suostui helposti tiedottajaksi. Ilmatiedustelun ja ilmakuvauksen ammattilaisena hän sai käsiinsä sellaisia tietoja, joihin kenelläkään muulla ei ollut pääsyä. Salo hankki ja jakoi valtavat määrät salaisia asiakirjoja ilman mitään pidäkkeitä.

– Pelkkä luettelo Salon vuotamista asiakirjoista on kymmenkunta liuskaa pitkä. Isot palkkiot hän käytti juopottelevaan elämäntyyliinsä, kirjassa kerrotaan.

Vakoilurenkaan radisti Paavo Koukka pakotettiin vakoojaksi Reino Kettusen tavoin sotavankeudessa.

– Koukkaa voi luonnehtia onnettomaksi juoksupojaksi, joka epäonnistui jatkuvasti tietojen välittämisessä radiolaitteillaan. Koukka lörpötteli juovuspäissään salaisista hommistaan, mikä kulkeutui neuvostoliittolaisten tietoon ja johti lopulta hänen syrjäyttämiseensä, kirjassa kerrotaan.

Kersantti Lahja Naukkarinen ja konttoristi Irma Paatola houkuteltiin vakoojarinkiin rahapalkkioiden avulla.

– Sorvari Toivo Toivonen oli ryhmän jäsenistä ainoa, joka lienee lähtenyt itävakoiluun mukaan aatteellisen taustansa innoittamana. Hän kuului kommunistipuolueeseen, ja häntä vaivasivat edelleen vuoden 1918 sodan traumat.

Toivosen rooli jäi osittain hämärän peittoon, koska hän ei poliisikuulusteluissa tai oikeudenkäynnissä suostunut tunnustamaan mitään väitettyjä tekoja. Mahdollisesti hän vahti Kettusen luotettavuutta ja raportoi siitä erikseen neuvostotiedustelulle.

Sotasankari pidätettiin

Kapteeni Salo tunnusti poliisikuulusteluissa myös rikostutkijoille hätkähdyttävän tiedon länsitiedustelusta. Hän kertoi jakaneensa salaisia ilmakuvia paitsi Reino Kettusen välityksellä Neuvostoliittoon myös kahdelle Suomen Ilmavoimien upseerille. Hän arvioi, että kuvat olivat upseerien kautta päätyneet läntisille tiedusteluelimille.

Salo myös paljasti upseerien henkilöllisyydet. He olivat everstiluutnantti Eino Luukkanen ja luutnantti Paavo Kohonen. Kohonen oli tuntematon lentäjä, mutta Luukkanen kuuluisa hävittäjälentäjä sotien ajoilta, ilmavoittoja kerännyt sankari ja Mannerheim-ristin ritari.

Salo kertoi, että miehet olivat toimittaneet ilmakuvia Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin. Pääesikunta sai nopeasti tarkistettua, etteivät Salon puheet olleet näiltä osin täysin perättömiä.

Tietoja Luukkasen ja Kohosen matkoista ilmavoimien koneilla pohjoiseen löytyi helposti heidän lentopäiväkirjoistaan. Pian oltiin valmiita suuntaamaan rikostutkinta myös heihin.

Sotilaspoliisit pidättivät Kohosen perjantaina 6. marraskuuta 1953 työpaikaltaan lennostosta Siilinjärven Rissalasta. Luukkanen pidätettiin kotoaan pian sen jälkeen, kun Supon rikostutkijat olivat kuulleet Kohosta ja saaneet häneltä tietoa Luukkasen osuudesta epäiltyihin asioihin.

Historiallisen kovat tuomiot

Oikeudessa vakoilurenkaan raskaimmat syytetaakat lankesivat Suuri suomalainen vakoilutapaus -kirjan mukaan Reino Kettuselle ja Martti Salolle. Kaksikolle määrättiin myös ankarimmat rangaistukset. Hovioikeus tuomitsi molemmat kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen – kuritushuoneeseen, kuten tuohon aikaan ilmaistiin. Kettunen todettiin renkaan pääorganisoijaksi ja Salo tärkeimmäksi tiedottajaksi.

Hovioikeuden määräämät kahdeksan vuoden kuritushuonetuomiot ovat vuonna 2025 edelleen korkeimmat, jotka maanpetoksista on Suomessa toisen maailmansodan jälkeen annettu.

Seuraavaksi ankarimmat tuomiot olivat Toivo Toivosen saama neljä vuotta vankeutta, Paavo Koukan kolme ja puoli vuotta vankeutta sekä Lahja Naukkarisen kolme vuotta vankeutta. Länsisuunnan vakoilusta tuomion saaneen Eino Luukkasen hovioikeus määräsi kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Paavo Kohosen rangaistus oli ehdottomista tuomioista lievin, kymmenen kuukautta vankeutta.

Irma Paatolalle tuomittiin vankeutta yksi vuosi, mutta hän ei joutunut suorittamaan sitä vankilaan.

Korkein oikeus lievensi

Jyväskylän vakoilujuttua käsiteltiin vielä korkeimmassa oikeudessa, joka muutti hovioikeuden päätöksistä eniten Reino Kettusen ja Martti Salon tuomioita. Hovioikeus oli määrännyt näille kahdelle päätekijälle kahdeksan vuotta kuritushuonetta, mutta korkein oikeus alensi molempien rangaistuksia seitsemään vuoteen. Lisäksi kummankin tuomiosta vähennettiin tutkintavankeuden takia yksi kuukausi.

Paavo Koukan tuomiota korkein oikeus korotti vuodella kolmesta ja puolesta vuodesta neljään ja puoleen vuoteen. Korotetusta tuomiosta vähennettiin niin ikään kuukausi tutkintavankeuden takia, joten Koukan rangaistukseksi jäi lopulta neljä vuotta ja viisi kuukautta kuritushuonetta.

Muilla hovioikeuden antamat tuomiot säilyivät korkeimmassa oikeudessa ennallaan. Vain Eino Luukkasen lopulliseen rangaistukseen sisältyi pieni muutos. Lopulliseksi tuomioksi Luukkaselle kertyi yksi vuosi ja seitsemän kuukautta kuritushuonetta.

Korkein oikeus ei puuttunut rikosten taloudellista hyötyä koskeviin hovioikeuden päätöksiin eikä muihinkaan tuomioiden yksityiskohtiin, vaan rangaistukset niistä säilyivät ennallaan. Itävakoiluun syyllistyneet kuusi henkilöä tuomittiin menettämään valtiolle rahapalkkionsa, Kettunen yhteensä 950 000 markkaa ja Salo miljoona markkaa. Lopuilla korvaussummat vaihtelivat 100 000 markasta 500 000 markkaan.

Neuvostoliiton laskettiin maksaneen vakoilurenkaalle yhdeksän vuoden aikana 1944–1953 rahapalkkioina liki kolme miljoonaa markkaa.

Everstiluutnantti Eino Luukkasta ja luutnantti Paavo Kohosta ohjasi kirjan mukaan ideologia. He olivat lännen miehiä aatteesta, ja heillä oli yhteinen into pyrkiä auttamaan länttä ja Suomea pelätyn Neuvostoliiton miehityksen varalta.

Taloudellista hyötyä Luukkanen tai Kohonen eivät tiettävästi saaneet toimistaan. Heidät jouduttiin lopulta tuomitsemaan maanpetoksesta yhdessä itävakoilijoiden kanssa, koska he olivat joka tapauksessa osallisia Jyväskylän vakoilujutussa.

Kohonen joutui vielä vapauduttuaan Supon erityisseurantaan. Myös useita muita tuomittuja seurattiin heidän vapauduttuaan.