Panu Tuomi: Poeettinen korrektius – Esseitä ja muita kirjoituksia. Sanasato, 2007. 168 sivua.
Panu Tuomi (1968–2025) julkaisi elinaikanaan 11 runoteosta ja yhden esseeteoksen. Viime mainitusta en ole nähnyt arvioita mediassa. Siksi päätin kirjoittaa tästä merkittävästä kirjasta nyt.
Kirjoituksessani väliotsikot vastaavat Tuomen esseekirjan otsikoita samassa järjestyksessä.
Panu Tuomi selvitti Poeettinen korrektius -esseeteoksessaan (2007) esteettisiä periaatteitaan runoilijana. Teos etenee johdonmukaisesti runouden keskeisiä kysymyksiä kohti, paradoksaalisesti, sillä kaiken matkaa käy selväksi, että runon tärkein tehtävä on järkiperäisyyden väistäminen ja uusien vastakkainasettelujen kautta kohti olemassaolon ydintä pääseminen.
* *
Profeetan tyhjät kasvot
Ensimmäisessä esseessä tutkiskellaan runouden juuria uskontoihin. Sovinnainen yleisilmaisu kielessä liikkuu käytännön asioiden piirissä. Tuomen mukaan runon, kuten uskonnonkin, pitää käsitellä vaikeampia asioita kuin vain mitä syömme, hankimme tai miten tulemme toimeen. Kuten uskonnon syvimpiä asioita ei voi normaalikielellä ilmaista, koska opit ovat vaikeita ja salaisia, ei runokaan pääse ns. selkokielellä sisälle keskeisiin aiheisiin.
Niin kuin profeetan kasvot ovat usein maalauksessa tyhjät, on runonkin ilmaistava tärkein asia piilossa eli rivien väleissä.
Runon keskeisin asia ei lue Tuomen mukaan runossa vaan siitä syntyvissä oivalluksissa. Uudet kuvat törmäävät toisiinsa, jolloin syntyy uusia perspektiivejä ja näköaloja.
Tanka- ja haikurunoissa on paljon epäsovinnaisuuksia. Solveig von Schoulz on vaikuttunut niistä ja kirjoittaa:
”Vuoret väsyvät
aurinkoon, väistyvät pois.
Laaksossa soivat
kaikki kellot ikään kuin
lohduttaen toisiaan.”
(suom. Helena Anhava)
Tällaisen runokuvan pitää kestää hiljaisuus. Se on jätettävä rauhaan, vaikka kuinka vaadittaisiin runolta kiinnekohtaa objektiivisessa todellisuudessa – vaikka ei ymmärrettäisi Wittgensteinin jo kliseytynyttä klassista helmeä: ”Siitä mistä ei voi puhua on vaiettava.”
Runo kuten muukin taide saa energiansa subjektiivisesta kokemisesta. Novalis kirjoitti: ”Kaikki tuhka on siitepölyä.”
Panu Tuomi ihastui lauseeseen niin, että laittoi sen isänsä kuolinilmoitukseen.
Kun runo parhaimmillaan siis viittaa näkymättömään todellisuuteen, on sen suhde tieteeseen kvanttifysiikan kehittymisen myötä tullut kiinnostavaksi. Tieteen kielellä kvanteilla on hiukkas- ja aaltomaisia ominaisuuksia ja niiden vuorovaikutus toisiinsa on totutun empiirisen järjen vastainen. Niillä ei ole selvää paikkaa ja ne voivat liikkua, asettua vierekkäisyyteen ja olla kahtaalla yhtäaikaisesti. Niillä ei ole aikaa eikä paikkaa totutulla tavalla ja niiden liikkeiden ennustaminenkin on vaikeaa arvaamattomuuden takia. Kvantit eivät sovi totuttuun maailmankuvaamme.
Edellä oleva voisi olla runousoppia, ainakin paradoksien ja oksymoronien vuorovaikutuksesta runossa.
Runoudessa kuten kvanteissa on siis jotain näkymätöntä eli viitataan sellaiseen, missä sanat loppuvat.
Metaforat tekevät kielelle ehkä samaa kuin kvantit fysiikalle. Näkyvä ja näkymätön muuntuvat molemmissa toisikseen. Tiede kuvaa myös ilmiöitä kielellä, sillä se on ajatusten silta ihmisen ja ulkomaailman välillä.
Kuva ja aistit ovat myös siltoja, mutta kirjaimet ovat optinen väline ajatteluun. Pitää kuitenkin käsittää, ettei kieli ole totta, vaan yritys välittää aistitodellisuutta, korkeillakin tasoilla. Ajattelukin on tässä valossa yritystä ymmärtää.
Kun Narkissos tajuaa peilikuvansa harhaksi, alkaa hän tajuta maailman hienosyisyyden ja sen ettei kaikki ole vain sitä miltä se näyttää.
* *
Kirjainten toinen tuleminen
Tuomi lähtee havainnosta, että kirjapainotaidon kehityttyä lukijoiden määrä on moninkertaistunut. Pian epävarmalla runon kirjoittajalle saattoi olla helpompaa löytää herkkävaistoinen lukija, ymmärtäjäkin.
Lukija kuitenkin tulkitsee omalla tavallaan, omia kokemuksiaan vasten. Näin todellisuuskin on kerroksinen subjektiivisista kokemuksista eikä lainkaan yksiselitteinen.
Objektiiviset kokemukset eivät voi olla koskaan intensiivisiä eivätkä herkkiä. Niiden todellisuus on erilaisella tavalla hallittavissa ja eri kautta arvokasta.
Lukijoiden kasvun myötä syntyi kirjallisuus, monimuotoinen yhteisluenta ja kirjallisuudentutkimus. Alkoi myös ja laajeni intertekstuaalisuus, tekstien vaikutus toisiinsa. Kirjalliset muodit ja tyylisuunnat ovat muuntumista, tottumista ja taas uudistumista.
Se että lukija kokee samaa kuin kirjoittaja, on todiste jonkinlaisesta arkkityyppisyydestä, samantapaisen kokemisen todellisuudesta. Runoilija kirjoittaa jollekin, ja samalla kenelle tahansa.
Syntyy variaatioita. Musiikissa Johan Sebastian Bach sävelsi 1600-luvulla muunnellen teemoja fuugina, eli kasvattaen todellisuuden kudelmaa.
Vähitellen ymmärretään, että runous uudistuu tyhjyydessä, joka levittäytyy sanojen ja syntyvien mielikuvien ympärille.
Tästä Panu Tuomi pääsee viittaamaan lempiaiheeseensa todellisuuden perimmäisestä tyhjyydestä. Hän kirjoittaa mestari Echardtista, joka pyrittiin asettamaan kirkonkiroukseen, koska hän ilmaisi, ettei jumalaa ole voinut olla olemassa ennen ihmistä. Tällä näkemyksellä tavoitellaan sitä, ettei kuvaa jumalasta lainkaan yritettäisi luoda, koska se on mahdotonta.
Kun lukija ja kirjoittaja kohtaavat, on kyse kanssakäymisestä, jota ei voi staattisesti lainkaan mitata. Silti juuri kohtaamisen synnyttämä energia on arvokkain ja todentuntuisin tapahtuma. Jokainen uusi lukija synnyttää tavallaan uuden runon.
Näin mahdollistuu myös virheiden ja erilaisuuden arvo, mahdollistuu runon kirjoittaminen fuugamaiseksi variaatioiden jatkumoksi.
* *
Suhteellisesta ikuisuudesta
Panu Tuomi jatkaa mekaanisen maailmankatsomuksen lopullisella murskaamisella. Hän käyttää lähtökohtana Denise Levertovin aforismia: ”Kaikki tietoisuus on tietoisuutta ajasta.”
Sen tajuaminen, että kokija ei voi olla vaikuttamatta havaitsemisensa kohteeseen, tekee kaikesta suhteellista. Samalla tavalla, kuin aiemmin luultiin maailman olevan pannukakku, nyt kuvitellaan kaikki tapahtuminen objektiivisen mekaaniseksi, todellisuudeksi, jota tiede tutkii. Humanistisella puolella fenomenologia ja luonnontieteellisellä kvanttifysiikka ovat jo pitkään tutkineet ei-mekaanisia ilmiöitä, tai siis sellaisia, joita ei saada väännettyä mekaniikan muotteihin.
Näistä pinttyneistä käsityksistä on yhtä vaikea luopua kuin oli aikanaan maakeskeisestä maailmankuvasta.
Tähän väliin ei voi iolla viittaamatta Tuomen viimeiseksi jääneen teoksen Kardinaali Zenin alkusoittoon: ”Kirjoitan teille katoavalla musteella” ei ole kevyt vitsi, vaan viittaa siihen, että subjekti kirjoittaa asioista, jotka eivät liity sovinnaiseen yhteistietoisuuteen, eivät yhteisesti sovinnaisiin mielikuviin. Ne ovat aikakeskeisen maailman ulkopuolella.
Hän jatkaa kirjoittavansa musteella, joka:
”on liiman
ja pigmentin
tuolla puolen
eli se haihtuu eikä tartu”
Hän kirjoittaa
”sellaisuuteen vihityille
joiden kotimaa on tyhjyys
ja sellaisuuteen vihityille
joiden äidinkieli on hiljaisuus”
Tuomen teksti kuuluu sellaisille, jotka pystyvät ymmärtämään Einsteinin suhteellisuusteorian ytimen ja luopumaan minäkeskeisestä mekaanisesta maailmanselityksestä.
Se ei ole helppoa. Meidät on kasvatettu tieteen ja laajan kirjallisuuden kautta helpoin selityksin ja sovinnaisin argumentein maailmaan, jossa ”terve järki” suosii itsekästä minää, uskoa kaaokseen ja mekaaniseen sattumanvaraisuuteen. Siihen, mikä ajan sisällä näyttäytyy kaikille totena.
Eeettisesti mekaaniseen maailmankuvaan liittyy itsekkyys, jota ei ole mitään syytä kyseenalaistaa: kannattaa hoitaa omat asiansa, olla välittämättä toisista, koska maailma on sattumanvaraisesti syntynyt kaaos, jossa on järkevää tavoitella parasta mahdollista asemaa.
Tätä ei suhteellisuus tietenkään kumoa, mutta uusi näkökulma vaikuttaa jo kärkitutkimuksessa, sekä filosofiassa että luonnontieteissä.
* *
Näkemisen draama
Tuomi kirjoittaa siitä, kuinka yhteisen kuvitellun todellisuuden murtaminen yksilölliseksi kokemiseksi on runoiljan pakotie. Samalla se on pakotie kuristavan tavallisuuden suggestiosta, mutta tekee kokijasta auttamattomasti sivullisen.
Poisjättämisen taito eli aukkoisen tekstin kirjoittaminen on liiallisen hybriksen ja ylireagoinnin laimennustaitoa. Se voi olla adjektiivien varomista tai luettelomaista kirjoittamista.
On myös uskallettava harjoittaa kielen vakaumuksellista väärinkäyttöä, ja sillä tavoin sulkea runot pois arkisen sovinnaisuuden makeasta kömpelyydestä. Kirjoittamisen on vain synnyttävä todellisesta kokemuksesta.
Tomas Tranströmer sanoo harjoittavansa epäilyä ja intohimoa vallitsevaa näennäistodellisuutta tarkatessaan. Toisiinsakuulumattomat kohteet asettuvat oivalluksien kautta rinnakkain, silloin kun niiden kohtaaminen synnyttää uutta estetiikkaa.
Strukturalistinen kielifilosofia lähti siitä, ettei ajattelu ole voinut olla olemassa ennen kieltä. Kieli on muistin pankki. Tekstuaalinen taso ei kuitenkaan riitä, ja runoilijan on etsittävä ykseyden kipupistettä, jossa hän kohtaa yhteisen kokemuksen uusien ilmaisujen kautta.
Ansana on ihastuminen teoreettiseen järjestelmään, tai johonkin vaikuttavaan runoilijaan. Silloin liiallinen myötäily tai opin muuntuminen fundamentaaliseksi julistukseksi tekevät tekstistä tyhjää kertausta, umpioitua abstraktismia. Runon pontimena on oltava oma kokeminen, vaikka se syntyisikin kirjoittajan tietoisuuden ulkopuolella, unimaisena kielen uudestisyntymisenä, jonakin hallitsemattomana tapahtumana, kuin ilmestyksenä, joka ei hae kunniaa.
Hyvä lukija on ensiarvoisen tärkeä, koska runo syntyy uudestaan lukiessa. Runoilijan ja lukijan välissä on yhteinen preesens, läsnäolo kokemukseen tekstin kautta.
Postmodernismin korostama metatekstin ironinen suhde on riittämätön vailla syvää yhteyttä tekstin kokemiseen.
Tottumuksen rikkoutuminen aiemman minän kustannuksella johtaa uudenlaiseen hyppyyn ilmaisussa.
Julia Kristevan termit semioottinen kokemus primäärina ja symbolinen sekundaarisena kuvaavat Tuomen hahmottamaa ilmiötä erittäin hyvin. Kristevan teoria on freudilaispohjainen ja siinä semioottinen verbaaliksi siirtymätön kokemus edustaa kipupistettä. Tekstiksi muuntunut kokemus on siirtymistä yhteisen kielen sisään, symboliseksi ilmaisuksi. Kun se valmistuu, ”palaa runoilija kotiin”, vapautuu kiduttavan ylikokemisen paineesta ja alkaa etsiä uutta. Runokuvan ulkopuolelle on kuitenkin jäänyt iso aukko. Näin runo kuvastaa läsnäolon ja poissaolon vuoropuhelua. Olen ja en ole sivullinen.
Erkki Kiviniemi