Kun Demokraatti-lehden päätoimittaja Petri Korhonen kirjoitti Jaakko Laakson tuoreesta elämäkerrasta kovasanaisen tekstin ja vertasi taistolaisten, KGB:n ja kaukasialaisten öljymagnaattien kanssa häärinyttä kirjailijaa katumattomaan natsiin, jotkut älähtivät. Olihan nimittäin myös SDP:n johtohenkilöillä läheiset itäsuhteet, joiden hoitamiseen käytettiin niin sanottua ”tiedustelulinjaa”!
Niin, kyllä oli. Niin oli monilla muillakin puolueilla. SDP oli kylmän sodan loppuvuosina ja 2000- luvun alussa ”valtionhoitajapuolue”, mikä jo yksin selittää demareiden roolin korostumisen. Joidenkin mukaan suomettuminen alkoi Urho Kekkosesta. Eräiden mielestä ongelmallisinta oli, ettei siitä kunnolla irtauduttu edes YYA-sopimuksen päätyttyä.
Aina voi sanoa, että pitäisi puhua jostain muusta kuin siitä asiasta, josta kulloinkin puhutaan.
Jaakko Laakson tapauksessa moinen kommentti ei kuitenkaan ole hedelmällinen. Hänen suhdeverkostonsa niin Venäjän kuin Suomen poliittisessa, osin myös taloudellisessa ja sotilaallisessa eliitissä ovat niin laajat ja voimakkaat, että Laaksosta puhuttaessa puhutaan väkisinkin samalla Tarja Halosesta, Ilkka Kanervasta, Gustav Hägglundista, Esko Ahosta ja monista muista ystävistä, yhteistyökumppaneista sekä avunantajista yli puoluerajojen.
Kun Laakson tekstiä lukee pitäen mielessä, että hän on valikoinut paljastamansa faktat tarkoin ja tarkoitushakuisesti, pääsee lukija kurkistamaan Venäjä-mielisten vaikutusoperaatioiden käytäntöön miltei ennennäkemättömällä tavalla.
Samalla mieleen nousee useita kysymyksiä.
Miksi Laakso tapasi Kultarannassa tasavallan presidentti Tarja Halosen kesällä 2003, juuri Irak-skandaalin ja Laaksoakin asiallisesti liipanneiden Stasi-tutkintojen päätyttyä? Miksi Halonen puolusti Laaksoa niin innokkaasti, kun jälkimmäiselle tuli kansainvälisissä ympyröissä vaikeuksia? Miksi presidentti, jolla itselläänkin oli taustansa Itä-Saksan tunnustamisliikkeessä, kaipasi Laakson apua niin presidenttikampanjansa aikana kuin pyrkiessään Euroopan Neuvoston ihmisoikeuskomissaariksi?
Laakson sitoutumisesta ihmisoikeuksiin kertoo paitsi hänen voimakas asemansa Neuvostoliittoon uskonnonomaisesti suhtautuneessa taistolaisliikkeessä, myös porttikielto Euroopan neuvoston tiloihin. Sen taustalla oli korruptiota tutkineen työryhmän raportti, jonka mukaan Laakso toimi Azerbaidžanin autoritaarisen hallinnon lobbarina.
Samankaltaisia kysymyksiä voisi esittää Ilkka Kanervalle, jos tämä olisi vielä elossa. Oliko todella tarpeen taipua venäläisten Laakson kautta suorittamaan painostukseen korkeassa Etyj-tehtävässä? Ehkä Kanerva koki, että oli – järjestihän Laakso kirjansa mukaan osaltaan Kanervan tueksi paitsi venäläiset, myös azerit ja turkkilaiset.
Niin, Turkki. Kertoopa Laakso kirjassaan myös vierailustaan Turkin silloisen ulkoministeri Mevlüt Çavușoğlun puheilla toukokuun 2022 alussa. Laakson mukaan 3.5. käydyn keskustelun päätteeksi ministeri ilmoitti Turkin pistävän jarrut päälle Suomen Nato-jäsenyydessä, mistä kirjailija kertoo yllättyneensä.
Jos Laakso todella yritti ja vieläpä onnistui vaikuttamaan kevään 2022 kriittisessä turvallisuustilanteessa Suomen Nato-jäsenyyden kannalta kielteisesti keskeisen nykyliittolaisemme ulkoministeriin, kolkutellaan jo maanpetospykälän rajoja. En sano, että näyttökynnys ylittyisi, sillä tällaiset kysymykset kuuluvat ensisijaisesti oikeusistuinten arvioitavaksi.
Mutta toimiko Laakso yksin ja oman harkintansa mukaan? Matkaseuranaan hänellä oli kirjan mukaan ainakin läheisestä Venäjä-suhteistaan tunnettu entinen taistolainen, Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan maakuntajohtajanakin toiminut Matti Viialainen.
On yleisesti tiedossa, että esimerkiksi Laakson vanha yhteistyökumppani Tarja Halonen pidätteli hyvin pitkään myönteisten kannan ilmaisemista Suomen Nato-hakemuksen puolesta. Olivatpa muun muassa Erkki Tuomioja ja Eero Heinäluoma jo aiemmin kevättalvella yrittäneet läksyttää pääministeri Sanna Marinia huolestuneina tämän turvallisuuspoliittisesta osaamisesta.
Oliko tilanteen muutos poliitikoille, jotka olivat rakentaneet Nato-jäsenyyden estämisestä miltei elämäntehtävänsä, liian suuri pala nieltäväksi?
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Jaakko Laakson verkostot voivat olla kirjassa kerrottuakin laajemmat, kirjoittaja arvioi. JYRKI VESA
Laakson toiminta saattaa näyttäytyä loogisemmassa valossa, jos tutkii hänen ajattelunsa ja uransa taustaa. Itse kertomansa mukaan hän sai ”valvontatehtävän” johtavalta kommunistikaaderilta Ville Pessiltä, jota useissa lähteissä pidetään Laakson poliittisena kummisetänä. Tarkoituksena oli estää läntisten tiedustelupalvelujen pääsy SKP:n sisäpiiriin ja rajoittaa mahdollisuuksia käyttää YYA-Suomea Neuvostoliittoa koskevassa tiedonhankinnassa.
Laaksosta muodostui ”konsultti”, joka järjesti ”kotiryssiä” eli itätiedustelukontakteja nuorisopoliitikoille yli puoluerajojen. Vastineeksi heidän odotettiin tietenkin edistävän Neuvostoliiton etuja vähintään ulkopolitiikassa, mielellään muutenkin.
Kommunistille suhde Neuvostoliittoon olisi aatteellinen koetinkivi, joka määrittäisi lojaalisuuden työväenluokalle – suomalaiselle kommunistille taas ystävyyspolitiikan edistäminen olisi velvollisuus, johon muidenkin aatteiden kannattajat tulisi sitouttaa. Tämä oli Pessin ja Laakson oppi.
Kun Laakson toiminta nousi 1990-luvun alkupuolella julkisuudessa esiin, hän kertoo SKP:n neuvostosuhteita hoitaneen Vladimir Fjodorovin epäilleen taustalla voineen olla ”läntisiä tiedustelupalveluja sivuava ulottuvuus”.
– Fjodorov ei kuitenkaan kertonut Britanniaan loikanneen entisen KGB:n arkistotyöntekijän vieneen mukanaan paljon materiaalia, josta brittitiedustelu sittemmin työsti nimilistoja ”ystävällismielisille” tiedustelupalveluille. Suopokin oli saanut materiaalia käyttöönsä. Fjodorov viittasi mitä ilmeisimmin niin sanottuihin Mitrohinin arkistoihin, Laakso kirjoittaa.
Tuossa arkistokokonaisuudessa Laakso esiintyy peitenimellä ”Jan”. Asiakirjojen mukaan työ hänen kanssaan keskeytettiin vuonna 1976, jolloin ”Jan” siirrettiin toisen tiedusteluaseman palvelukseen. Vuodesta 1976 vuoteen 1989 toimi puolestaan Stasin operaatio ”Mantel”.
Valtiotieteen tohtori Alpo Rusin mukaan Supo teki peitenimeen liittyen virka-apupyynnön Saksan rikospoliisille vuonna 2002. Hänen lukemansa Mantelin kansio sisältää kuusisataa sivua.
Stasin arkistoja hallinnoivan saksalaisvirasto BStU:n johtavan tutkijan Helmut Müller-Enbergsin Ilta-Sanomille syyskuussa 2009 tekemän arvion mukaan Mantel oli tavallista tietolähdettä sitoutuneempi Stasin avustaja, joskaan aivan terävimpään kärkeen hän ei itäsaksalaisten näkökulmasta kuulunut. Müller-Enbergsin mukaan osa Mantelin tunnetuista raporteista meni myös KGB:lle.
– Operaation taustalla saattoikin olla jotain muuta, artikkelissa todetaan.
Laakso vetoaa kirjassaan suojelupoliisin päällikkönä toimineen Seppo Tiitisen lausuntoon, jonka mukaan ”vallitsevan neuvostokäytännön mukaan KGB ei saanut värvätä asemamaansa kommunisteja”.
Sitä Tiitinen ja Laakso eivät sano, että niin sanottuja illegaaleja hoitaneelle N-linjalle kommunistien värväys oli sallittua, minkä on vahvistanut myös poliittisen historian emeritusprofessori Kimmo Rentola. N-linjaan kuului Laakson diplomaattikontakti Ernst Russak, joka sai Suomesta lähtöpassit vuonna 1976.
Myös Laakson oppi-isästä Ville Pessistä löytyy mainintoja Mitrohinin arkistoissa: 1970-luvun lopulla Pessi suostui auttamaan KGB:tä Nato-maihin lähetettävien suomalaisten illegaalivakoojien värväämisessä.
Illegaaleja vastaan Suomella oli oma täsmäaseensa, tiedustelumaailman Simo Häyhä. Hän oli keväällä 2024 menehtynyt Veikko Palko, jonka Eurojackpot-voiton turvin harjoittamasta epävirallisesta tiedustelutoiminnasta uutisoitiin 11.10.2025. Ei ole mahdotonta, että Palkon putiikin haaviin olisi jäänyt myös Ville Pessin rekryyttejä.
Laakson merkitys sen sijaan lienee ennen kaikkea poliittinen. Koko kylmän sodan jälkeisen ajan hän organisoi Nato-vastaisia kampanjoita, huseerasi Suomessa ja kansainvälisissä järjestöissä Venäjä-mielisine viesteineen sekä pyöritti konsulttitoimintaa, joka oli ”normaalia” lähinnä hänen omassa päässään.
Neuvostoliiton hajotessa Laakso oli taitava poliittinen selviytyjä – tähdet osuivat kohdalleen useammin kuin kerran, mutta omaehtoinen joustavuuskin auttoi. Kirjassaan vanha kettu tarinoi lähinnä menehtyneistä ja elossa olevista, joiden Venäjä-yhteydet ovat jo laajalti tiedossa.
Vaikka yhden henkilön vaikutusvaltaa ei kannata yliarvioida, tuskinpa Laakson verkosto löytyy muistelmista lähellekään kokonaisuudessaan. Kyllä siitä silti kaupungilla puhutaan – potentiaalisena turvallisuusriskinä.
– Ellen tuntisi ja arvostaisi hämähäkkieläinten paikkaa evoluution taitavasti muovaamassa ekologisten lokeroiden ketjussa, voisin verrata Laaksoa verkkoja kutovaan hämähäkkiin, joka odottaa näkymättömien signaalilankojensa värähtelyä kärsivällisesti verkkonsa keskipisteessä. Hämähäkit ovat kuitenkin hyödyllisiä linkkejä luonnon ravintoketjussa, kirjoitti vasemmistoliiton puheenjohtajuuden pitkälti juuri Laakson toiminnan vuoksi jättänyt Suvi-Anne Siimes vuonna 2007 julkaistussa kirjassaan Politiikan piilokuvat (Otava).
Eräs nuortaistolaisten iskulause oli ”eteenpäin Otto-Wille Kuusisen viitoittamalla tiellä!” Terijoen nukkehallitusta johtaneen Kuusisen manttelinperijäksi Laaksosta ei asenteistaan huolimatta ehkä ole: estetiikkaa ja kirjallisuutta opiskellut kommunistijohtaja tunnettiin lukeneena ja kulturellina miehenä, jonka onnistui selvitä hengissä läpi Stalinin vainojen aikakauden. Tällaisten haasteiden eteen Teiniliiton junttamies ei koskaan edes joutunut.
Sen sijaan hänen tarinansa voi viitoittaa tutkivia journalisteja ja analyytikoita ymmärtämään syvemmin Venäjä-mielisen vaikutustoiminnan verkostoja.