Humoristina tunnettu Tuomas Kyrö joutui vakavan paikan eteen, kun Ukrainasta tuli viime vuonna suru-uutinen. Aleksi Suomesta -kirjan päähenkilö, vapaaehtoistaistelija, oli kaatunut rintamalla.
Ensimmäisellä kerralla hälytyssireenin ujellus sai miltei veren hyytymään. Teki mieli tempaista kannettava tietokone syliin ja kyyristyä terassipöydän alle. Ikään kuin se mitään suojaa tarjoaisi.
Oli kesä 2022, ja Ukrainan sotaa oli takana puoli vuotta. Tuomas Kyrö työryhmineen oli matkustanut hankkimaan materiaalia tulevaan tietokirjaansa. Sotilaan tarina olisi hänen panoksensa taistelussa pahaa vastaan. Mutta nyt haarukka pysähtyi ilmaan kesken salaattiaterian.
Kohta pöytään istuutui kirjan päähenkilö Aleksi Lysander, ammattisotilas, joka taisteli Ukrainan kansainvälisessä legioonassa. Hän totesi tyynesti, etteivät ohjukset Kiovaan tule. Jossakin muualla kyllä kuolee kohta ihmisiä. Mutta eivät he, eivät tänään.
Tilattiin siis toinen kierros olutta.
Tuomas Kyrö: ”Joutaisin rintamalle mieluummin kuin joku kaksikymppinen”
Lapsena Tuomas pelkäsi Roihuvuoren vesitornia ja erästä siltaa Malmin ja Pukinmäen välissä. Torni näytti siltä kuin Jumala olisi heittänyt maahan pystyyn jääneen valtavan tikan, ja siltaa ylittävän paikallisjunan rauhallinen kolina tykytykytyk kasvoi korvia pakottavaksi meluksi.
Sotaa hän ei pelännyt, se oli vain leikki muiden joukossa. Joskus potkittiin palloa, joskus leikittiin Ritari Ässää, joskus sotaa.
Tuomaksen syntyessä 1974 jatkosodan päättymisestä oli kulunut vain 29 vuotta, mutta lapselle se oli ikuisuus. Kumpikaan isoisistä ei joutunut rintamalle, toinen isoäiti palveli pikkulottana ilmavalvonnassa. Mummolta poika kuuli tarinoita siitä, miten taivaalta alkoi sataa pommeja ja kuinka taistelemaan lähetetyt luokkatoverit palasivat kotikylälle arkuissa.
Näistä kertomuksista Tuomas ammensi materiaalia kirjoittaessaan romaania Liitto, joka ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2005.
Kun kutsu kävi armeijaan, parikymppinen Tuomas asui isoäidillään, oli työtön ja etsi elämälle suuntaa. Ei ollut oikein mitään, mitä puolustaa. Sodan syttyessä hän olisi luultavasti paennut maasta ensimmäisellä lennolla. Mutta tuolloin, vuonna 1996, Neuvostoliitto oli hajonnut ja Venäjä näytti kulkevan kohti demokratiaa. Rauha tuntui ikuiselta olotilalta.
Tuomas sanoo käyneensä armeijan ”vähän ironisesti”. Hengenahdistuksen ja ahdistuksena ilmenevän sopeutumishäiriön takia hän päätyi niin sanotusti B-mieheksi, huoltokomppaniaan. Myös keskussotilassairaalan psykiatrinen osasto tuli tutuksi.
Kokemukset jalostuivat tekstiksi vuonna 2003 ilmestyneessä romaanissa Tilkka.
”Pahin ja epämiellyttävin aika elämässä voi olla kirjailijalle parasta materiaalia. Kaikenlaista voi löytää, kun ei etukäteen päätä, mitä on etsimässä.”
Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Tuomaksella on perhe ja asema yhteiskunnassa. On myös isovanhemmille aiemmin kuulunut kesäpaikka, jota ympäröi 1,7 hehtaaria maata. Niitä hän kyllä puolustaisi.
”Mieluummin minä rintamalle joutaisin kuin joku kaksikymppinen, vaikka hän saattaisi olla sotilaana parempi. Minulla on kuitenkin elämää jo enemmän takana kuin edessä.”
Vasta tosipaikan tullen selviää, onko ihminen Rokka vai Riitaoja
Ensisilmäyksellä kaupunkikuva näytti ihan tavalliselta. Massiiviset uudet kerrostalot olivat kuin Helsingin Jätkäsaaresta – paitsi että seinässä ammotti viisimetrinen aukko. Parkkipaikoilla näkyi tuhoutuneita autoja. Taksi väisteli pommin asfalttiin kaivertamia suuria kuoppia.
Alle puoli vuotta aiemmin Aleksi joukkoineen oli käynyt taisteluja täällä Kiovan liepeillä sijaitsevassa Irpinissä. Hän kuvaili kaduilla vyöryvät panssarivaunut sekä rakennuksia ja puustoa pirstovat pommit ja kranaatit niin elävästi, että kirjailijan oli helppo rakentaa taistelutanner päänsä sisään.
Miltä tuntui katsella sitä hävityksen kauhistusta?
Vastaus viipyy.
”Tuli ihan itsekäs ajatus, että entä jos tämä tapahtuisi Irpinin sijaan Imatralla. Ja mitä pitäisi tehdä, että niin ei kävisi? Mehän ollaan edelleen aika alkeellinen apinalaji. Sivistyksen ohut pintakerros kuoriutuu pois nopeasti, ja eläin ampaisee pintaan.”
Väistämättä mieleen nousi myös kysymys, mihin kaikkeen itse kykenisikään vastaavassa tilanteessa. Tämän Tuomas tietää varmasti: Perheen takia ihan mihin tahansa. Isänmaan puolestakin hän voisi olla valmis uhrauksiin. Mutta vasta tosipaikan tullen selviää, onko ihminen lopulta Rokka vai Riitaoja.
Aleksi kiteytti ammattinsa ristiriidan yhteen lauseeseen: ”Me sodimme hyvän puolesta, mutta aiheutamme pahaa”. Hän oli jalkaväen sotilaaksi iäkäs, yli kolmenkymmenen, ja ammattiinsa koulutettu. Suurimpiin julmuuksiin syyllistyvät usein kouluttamattomat nuoret. Kun kokemattoman parikymppisen vierestä kaatuu hyvä kaveri, kostoksi saattaa kuolla siviilejä.
”Venäjällä pelätään, mitä tapahtuu, kun taistelun raaistamat sotilaat joskus palaavat siviilielämään. Jälki voi olla rumaa.”
Sodan runtelemassa Irpinissä toiveikkuus ja toivottomuus kävivät käsikynkkää. Sirpaleita lakaistiin, tuhoja korjattiin. Pommitetun talon kivijalassa pizzeria jatkoi toimintaansa. Mutta nuori tarjoilija totesi vaisusti, että tulevaisuutta on mahdoton suunnitella, kun ei tiedä, kuinka kauan sota jatkuu ja milloin täytyy itse lähteä rintamalle.
Tuomakselle tuli vähän syyllinen olo, hänhän oli sodassa vain käymässä. Kohta pääsisi Suomeen turvaan.
Lue myös: Ukrainalainen Mariia aloitti uuden elämän Suomessa – näitä asioita hän hämmästelee edelleen
”Te lähdette täältä eri ihmisinä kuin tulitte.” 32-vuotiaan Aleksin tietäväinen repliikki aluksi hieman huvitti viisikymppistä kirjailijaa. Oikeassa hän kuitenkin oli, mutta muutos on tapahtunut hitaasti ja jatkuu kai edelleen.
Matkan jälkeen laskeutuminen takaisin omaan arkeen ei käynyt kivuitta.
”Kun on viettänyt aikaa kirjaimellisesti elämän ja kuoleman äärellä, mikään ei oikein tuntunut enää miltään. Se oli tietysti epäreilua läheisiä kohtaan.”
Sota kulki mukana pääkopassa Tuomaksen kirjoittaessa sittemmin Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi nimettyä Aleksi Suomesta -teosta. Kuvitteluhan on kirjailijan ammattitaito ja -tauti.
”Olipa kyseessä sitten fiktiivinen Mielensäpahoittaja tai todellinen ihminen niin kuin Aleksi, kirjoittaessa pitää eläytyä päähenkilön asemaan. Fiktiota luodessa hahmo jää työhuoneelle, Aleksin vaiheet sen sijaan pyörivät mielessä myös vapaa-ajalla.”
Sodan kauhujen kuvaaminen oli raskasta. Mutta, Tuomas huomauttaa, ei tietenkään verrattavissa itse sotimiseen. Hän arvelee silti poteneensa kirjaa työstäessään mikroversion PTSD:stä, traumaperäisestä stressihäiriöstä.
Sodan uutisointi ja analyysit ärsyttivät. Miten Pasilan studiossa muka tiedettiin, mitä Ukrainassa todella tapahtuu! Myös kaikenlainen palaveeraaminen ahdisti tavallistakin enemmän. Välillä tuli halu aukoa päätä ja rikkoa huonekaluja, kärjistetysti ilmaisten. Silloin hän lähetti itsensä jäähylle.
Ammattitaitoa koeteltiin, kun piti siirtyä sotakirjan tykkitulen keskeltä Pitääkö olla huolissaan -viihdeohjelman nauhoituksiin. Tuomaksen metodina on kirjoittaa katsojan esittämään huoleen vastaukseksi ensin se, mitä hän oikeasti ajattelee, ja kääntää teksti sitten komiikaksi. Tuolloin teki mieli jättää käsikirjoitus ensimmäiseen vaiheeseen, ilman loppuhuipennusta.
Katsoessaan nauhoituksen jälkikäteen Tuomas näki ruudulla kärttyisän oloisen miehen. Kuin Nasse-sedän komediapanelistina.
Enää Tuomasta ei naurata hautajaisissa
Jo junassa matkalla Ukrainaan Tuomas oli aistinut jotakin outoa. Ihmiset työskentelivät läppäreillään, selailivat puhelimiaan ja juttelivat vaimeasti. Mutta äänimaisemasta puuttui jotakin. Meni tovi ennen kuin hän tajusi, mikä. Nauru. Sama outo tyhjiö oli vastassa Kiovassa.
Huumorilla on aina ollut tärkeä sija Tuomaksen elämässä. Hän on usein se, joka laukaisee jännittyneen tilanteen painamalla huumorinäppäintä. Tämä ominaisuus hänellä on ollut lapsesta saakka. Muiden naurattaminen oli palkitsevaa ja kannusti hiomaan taitoa.
”Nauru on kuin ukkosenjohdatin. Kun riitatilanteessa vastapuolet saa nauramaan yhdessä, jännitys helpottaa. Voisi toimia myös kansainvälisessä politiikassa, vaikkapa rauhanneuvotteluissa.”
Tuorein kokemus naurun ihmeellisestä voimasta on muutaman viikon takaa. Yli yhdeksänkymppinen appiukko teki lähtöä viimeiselle matkalle. Hän makasi sairaalavuoteessa silmät kiinni, kaukana todellisuudesta. Jotakin puhellakseen Tuomas alkoi kertoa huvittavaa sattumusta taannoisesta Katri Helenan konsertista. Äkkiä vanhan miehen silmät aukenivat, hän otti katsekontaktin ja selvästi naurahti. Tuo hetki tarjosi pienen hengähdystauon surun ja luopumisen keskellä.
”Tilanne oli nurinkurisesti vähän samanlainen kuin silloin, kun oma lapsi puolen vuoden iässä ensimmäisen kerran nauroi. Syntyi yhteys ja ymmärrys. Ei tämä elämä niin kamalaa ole. Vaikka onkin.”
Nuorena Tuomasta tuppasi naurattamaan hautajaisissa. Ei hän omaisten surua pilkannut, tietenkään. Kaikki se hartaus vain kääntyi koomiseksi. Hänen teoriansa mukaan itku ja nauru sijaitsevat aivoissa vieretysten. Siksi ne tulevat usein peräjälkeen ja läikkyvät toistensa puolelle.
Viime aikoina arkun äärellä ei ole enää naurattanut.
Parhaat asiat ovat tapahtuneet sattumalta
Vuoden ensimmäisenä päivänä Tuomas julkaisi Facebook-sivullaan kuvan kustannustoimittajastaan Lea Peuronpurosta ja Aleksista rutistamassa hymyillen toisiaan. Hän oli tavannut nämä itselleen merkittävät ihmiset viimeisen kerran loppukesällä. Muutaman viikon kuluttua Lea menehtyi syöpään, ja joulukuun lopulla Tuomas sai matkalla mökille pelkäämänsä puhelun: Aleksi oli kaatunut taistelussa Itä-Ukrainassa.
Auton nokka kääntyi kohti Helsinkiä, jossa Aleksi-kirjan työryhmän jäsenet kerääntyivät ravintolaan. Muisteltiin. Itkettiin ja naurettiin.
Tilattiin toinenkin kierros olutta.
Myös muita läheisiä on poistunut viereltä viime vuosina.
”Tämän ikäisenä itselläkin on jo jonotusnumero kädessä. Mutta ei kuolema oikeastaan pelota. Kaikilla meillä on täällä vain rajallinen aika, ja jokainen on pala isompaa kokonaisuutta.”
Enää Tuomas ei ole niin tiukka ateisti kuin aikoinaan.
Ajatus siitä, että kuoleman jälkeen siirrytään johonkin hyvään paikkaan – vaikka sitten pilven reunalle – tuo lohtua läheisille. Ihan sama, onko se totta vai ei. Jälleensyntymään Tuomas uskoo siinä mielessä, että kuoltuaan ihminen palaa maahan ja muuttuu mullaksi, jossa luikertelee mato, joka päätyy linnun nokkaan…
Nuorempana Tuomas mielsi elämän janana, jonka loppupäätä ei näkynyt. Siellä oli jotakin, mihin piti kovasti pyrkiä. Nyt viiva on alkanut kaartua, ja jossakin vaiheessa loppu yhdistyy alkuun.
Ympyrä sulkeutuu.
Kohtalon sijaan Tuomas uskoo sattumaan. Oikeastaan kaikki parhaat asiat elämässä ovat osuneet kohdalle vahingossa. Mielensäpahoittaja sai alkunsa kiireellisestä tilaustyöstä radioon. Tv-ura käynnistyi, kun kollega näki hänet Kirjamessujen haastattelussa ja antoi vinkin tuotantoyhtiölle. Puoliso löytyi yöjunasta. Niin, ja lapsetkin tulivat oikeastaan vähän vahingossa.
Ehkä onnekkaista sattumista johtuen Tuomas ei ole synkimmälläkään hetkellä menettänyt toivoaan. Ei, vaikka joka aamu ärsyttää herätä tähän maailmaan. Kun on juotu lasillinen tuoremehua ja muki kahvia, ärsytys alkaa helpottaa.
Toivo nostaa taas päätään.
Tuomas Kyrö, 51
Työ: Kirjailija.
Perhe: Puoliso ja kaksi lasta.
Asuu: Helsingissä.
Ajankohtaista: Romaani Mielensäpahoittaja ja sodankäynnin taito (WSOY) ilmestyi lokakuun alussa. Aleksi Suomesta -näytelmän ensi-ilta 9.10. Helsingin kaupunginteatterissa.
Juttu on ilmestynyt Annassa 41/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
