Kirjailija Juha Itkosen elämä mullistui nelikymppisenä, kun perheeseen syntyi kaksoset ja oma isä alkoi sairastella. Vasta isän hiipuessa Juha ymmärsi, miten rakas ja tärkeä tämä olikaan ollut.
Kaikesta, minkä muistan, on kulunut 30 vuotta. Tuon lauseen nuori Juha Itkonen aikoinaan kirjoitti keski-ikäisen henkilöhahmon suuhun romaaniinsa Anna minun rakastaa enemmän. Silloin se oli hänelle silkkaa fiktiota, kuviteltua todellisuutta.
Nyt Juha voisi jo itsekin sanoa niin. Hän täyttää kesäkuussa 50.
Ihan kaikista merkityksellisistä tapahtumista ei sentään ole aikaa vuosikymmeniä. Itkosen perheen esikoinen on jo muuttanut omilleen, mutta kotona asuvat vielä teini-ikäinen poika ja kohta kahdeksanvuotiaat kaksoset.
”Ilman näitä nuorempia lapsia olisin melankoliaan taipuvaisena varmasti surrut ja kriiseillyt vanhimman lapsen lähtöä paljon enemmän. Nyt ei ole päässyt syntymään tyhjän pesän syndroomaa.”
Tässä juttusarjassa julkisuudesta tunnetut henkilöt avaavat valokuva-albuminsa ja kertovat elämästään kuvien kautta. Nyt Juha Itkonen esittelee neljä itselleen tärkeää otosta.
1. Intohimo sanoihin syttyi jo lapsena
”Jo alle viisivuotiaana minulle avautui koodi: kirjaimet muodostavat sanoja. Tallessa on yhä yksi lapsuuden lempikirjoistani, Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, jonka sivulle olen raapustanut ensimmäisiä kirjainsanajonoja, ihan siansaksaa. Saman tien hoksasin, että kirjoja voi tehdä myös itse ja aloin rakennella pieniä pastisseja teoksista, joita minulle oli luettu.
Edelleen olen eräänlainen lukunarkomaani. Nykyään on kätevää, kun valtava määrä tekstiä kulkee koko ajan mukana puhelimessa. Minun on mahdoton ajatella kirjoittavaa ihmistä – ainakaan hyvin kirjoittavaa – joka ei lukisi. Sitä kauttahan kieleen kiinnytään ja ymmärretään, miten se toimii ja mitä kaikkea sen avulla voi tehdä.
Harmittaa, etten ainakaan vielä ole pystynyt siirtämään lapsiini intohimoa kirjoihin. Esikoiselleni annoin 17-vuotislahjaksi romaanini Seitsemäntoista. Kyllä hän sen sentään lopulta luki, juuri ennen kuin täytti 18, ja antoi hyvinkin asiantuntevat kommentit.
Oli ihana yllätys, kun esikoiskirjani Myöhempien aikojen pyhiä nostettiin Finlandia-ehdokkaaksi 2003. Jos olen ihan rehellinen, kirjailijanuraan liittyi menestyksen tavoittelua: nuoren miehen halu työntyä esiin ja raapia nimensä näkyviin.
Teoksen julkaiseminen on aika rohkea teko, silloinhan katsoo omat ajatuksensa painamisen arvoisiksi. Myöhemmin olen mielestäni tehnyt parempiakin kirjoja ja ollut vähän pettynyt, kun kaikki niihin liittyvät odotukseni eivät ole toteutuneet. Toisaalta, eihän niin käy ikinä.
Kesäkuussa ilmestyy kymmenes romaanini Huomenna kerron kaiken. Sen kertoja on antikvariaatinpitäjä, siis paljon lukeva ja kirjoja rakastava ihminen. Vastaanotto kieltämättä jännittää yhä. Ehkä siksi, että ajattelen itse tehneeni hyvän kirjan, kenties parhaimpani. Tosin kirjojen ja kirjailijoiden asettaminen ranking-järjestykseen on mielestäni järjetöntä.”
2. Juha Itkonen ei kaipaa enää rokkitähteyttä
”Ennen kirjailijanuraa haaveilin rock-tähteydestä. Lukioaikoina perustimme ystävieni kanssa bändin, jonka oli määrä esiintyä joskus Wembleyn stadionilla – tai edes Ruisrockin päälavalla. Kumpaankaan ei lopulta päästy.
Soitettuamme aikamme U2-covereita aloimme rustata omia biisejä. Meillä oli valtava usko itseemme. Vaikka laitoimme peräkkäin niitä samoja kolmea sointua kuin kaikki muutkin, lopputulos oli mielestämme ainutlaatuinen. Oli mieletön tunne nousta yhdessä lavalle, jakaa esiintymisen aiheuttama jännitys ja euforia. Kaipaan sitä yhä.
Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa: emme vain olleet tarpeeksi hyviä. Lisäksi katsoimme olevamme rokkitouhuun jo liian vanhoja – 25-vuotiaina. Sen jälkeen päätin yrittää, osaisinko kirjoittaa fiktiota.
Jo ennen sitä olin tehnyt lehtitöitä. Ison aikakauslehden toimituksessa oli vähän samaa meininkiä kuin bändissä, ja kuvaajan kanssa keikoilla muodostimme duon. Kirjailija sen sijaan on eräänlainen sooloartisti. Tosin työn yksinäisyyttä dramatisoidaan usein liikaakin, onhan meillä tukenamme kustannustoimittaja ja muutakin kustantamon väkeä.
Oli selvää, etten pysty kirjoittamaan kotona, joten pian vapaaksi kirjailijaksi jäätyäni hankin työhuoneen Helsingin Suvilahdesta. Halusin lähteä aamulla töihin niin kuin muutkin vanhemmat. Aluksi tuntui joskus tympeältä avata työhuoneen ovi, mutta pikku hiljaa siitä on muodostunut minulle tärkeä oma tila. Turvasatama.
En ole perinteinen introvertti kirjailija, nautin edelleen myös esiintymisestä. Lavalla haastateltavana ollessani pyrin avoimeen kohtaamiseen. Se onnistuu parhaiten, kun on läsnä ja aito oma itsensä, ei mikään rokkitähti.”
3. Ikääntyessä reissuhalut ovat hiipuneet
”Lapsuudenperheeni ei juuri reissannut ulkomailla. Pari kertaa teimme automatkan Pohjoismaihin.
Muistan selanneeni matkatoimistojen värikkäitä printtikatalogeja etelän lomakohteista ja vähän kadehtineeni kavereitani, jotka sinne pääsivät. 17-vuotiaana läksin kesätienestien turvin ystäväni kanssa kahdestaan Rodokselle. Oli selvää, että siellä otettiin muutakin kuin aurinkoa.
Toimittajana pääsin käymään muun muassa Khao Lakissa vuosi tsunamin jälkeen ja Mosambikissa kehitysyhteistyökeikalla. Myöhemmin hyödynsin havaintoja romaaneissani.
Yhdysvallat on vaivannut mieltäni pitkään. Vuonna 2016 raportoin Suomen Kuvalehdelle USA:n presidentinvaalikampanjasta ja lopulta Donald Trumpin virkaanastujaisista keräten samalla aineistoa Minun Amerikkani -kirjaan. Viime syksynä olin taas paikan päällä, kun Trump valittiin uudestaan.
Kirjailijan näkökulmasta Yhdysvaltain politiikka on show’ta, ja Trump on tämän spektaakkelin tunnetuin ja erottuvin hahmo. Show’ssa halutaan aina yllättäviä käänteitä, ja sellaisen Trump tarjosi: kertaalleen kukistettu antisankari teki paluun. Näinkin hänen käsittämätöntä toista kauttaan voi selittää.
Ikääntyessä reissuhalut ovat hieman hiipuneet. Enää minua ei polttele samanlainen halu nähdä aina uusia paikkoja kuin kolmekymppisenä, mikä on vähän surullistakin. Uteliaisuus pitäisi säilyttää.”
Lue myös Anna.fi: Juha Itkonen potkaisi pesuhuoneen oveen reiän, kun hermot menivät – näkee silti lapsiperhearjessa pääasiassa pelkkää hyvää
4. Isän poika, poikien isä
”42-vuotiaana minusta tuli yhtäkkiä suurperheen isä. Meillä oli silloin 12- ja 6-vuotiaat pojat ja meille syntyi kaksoset, poika ja tyttö. He saapuivat maailmaan erittäin ennenaikaisina, ja kesti jonkin aikaa päästä yli huolesta. Kun niin sitten kävi, tunsin olevani onnellinen ja henkisesti valmis uuteen rooliini. Jos olinkin potenut jonkinlaista neljänkympin kriisiä, synkät ajatukset poistuivat kaksosten selviydyttyä.
Pian sen jälkeen isäni Heikki sairastui. Seitsemänkymppisenäkin hän oli ollut mielessäni vielä aika nuori. Juuri, kun tunsin itse olevani miehuuteni parhaassa kukoistuksessa, isä alkoi hiipua. Keskinäiset voimasuhteemme keikahtivat ylösalaisin.
Isän ja pojan välinen side on askarruttanut minua koko ikäni.
Kirjoittaessa pystyn kuvittelemaan, miltä äitien ja tyttärien keskinäiset suhteet kenties tuntuvat, mutta isän ja pojan suhteesta minulla on omaa kokemusta. Millaisen miehen mallin sain isältäni? Millaista mieskuvaa olen omille pojilleni halunnut välittää ja millainen mies todellisuudessa olen? Katson olevani jotenkin henkilökohtaisesti vastuussa poikalasteni mieskuvasta.
Isäni oli kiinteistönvälittäjä, jolle kirjallisuuden maailma oli vieras. Välimme olisivat varmasti olleet hankalammat, jos hän ei olisi arvostanut tekemisiäni. Mutta isä oli minusta ylpeä.
Joissakin omakohtaisissa teksteissäni kuvasin isää suoraan ja hän kesti sen. Muutamat rivit olisivat saaneet jäädä kirjoittamatta.
Vuonna 2019 julkaisimme Kjell Westön kanssa kirjeenvaihtokirjan, jossa kerroin isän masennuksesta ja voimasuhteemme muutoksesta häneltä lupaa kysymättä. Kokemus oli ollut minulle niin väkevä, että ahneuksissani en malttanut olla käyttämättä sitä materiaalina.
Teoksen ilmestymisen jälkeen puhuimme aika vaikean puhelun, jonka aikana ymmärsin toimineeni väärin. Pyysin – ja sain – anteeksi.
Isä kuoli puolitoista vuotta sitten, 79-vuotiaana. Vasta nyt olen ymmärtänyt, miten tärkeä ja läheinen hän minulle oli. Läheisyys ei ollut jatkuvaa yhdessäoloa eikä varsinkaan tunteista puhumista. En muista isän koskaan kertoneen, että hän rakastaa minua.
En itsekään pystynyt pukemaan tunteitani sanoiksi kuin vasta saattokodissa. Ihan hyvä, että sanoin, mutta silloinkin se tuntui vähän turhalta, esitykselliseltä. Olen aina tiennyt, että isä rakastaa minua ja minä häntä. Rakkaudessa tärkeintä ovat teot.”
Juha Itkonen
on kirjoittanut kymmenkunta romaania, joista kaksi on yltänyt Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Puoliso Maija Itkonen muistetaan muun muassa nyhtökaurayrityksen toisena perustajana. Perheeseen kuuluu neljä 7–20-vuotiasta lasta. Juha täyttää 50 vuotta 8. kesäkuuta.
Toimitus suosittelee
Kaupalliset yhteistyöt
Suosituimmat
Kaupalliset yhteistyöt