– Kokoomuksen Ilkka Kanerva oli hyvin huolissaan tulevaisuudestaan, kun tapasimme lounaalla Lasipalatsissa 4.4. 2013. Hän odotti parhaillaan hovioikeuden päätöstä lahjuksen ottamisesta.
Näin kuvailee poliitikko Jaakko Laakso yhtä lukuisista tapaamisistaan kollegansa Ilkka Kanervan kanssa tänään julkaistavassa muistelmateoksessaan Punainen takapiru.
Miesten ystävyys hakee vertaistaan Suomen poliittisessa historiassa. Laakso oli tulipunainen kommunisti ja tunnettu Tehtaankadun neuvostolähetystön viestinviejä, Kanerva taas Suomen entinen ulkoministeri ja pitkän linjan kokoomuslainen oikeistopoliitikko.
Kanerva oli vuonna 2012 saanut syytteen törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden tahallisesta rikkomisesta. Syynä olivat hänen 60-vuotisjuhlansa, joita joukko tunnettuja liikemiehiä oli rahoittanut sekä vaalituen antaminen Kanervalle. Kokoomuskonkari pelkäsi pahinta.
– Jos päätös olisi Kanervan kannalta huonoin mahdollinen, hän aikoi keskustella tulevaisuudestaan kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen kanssa.
Käräjäoikeus oli tuominnut Kanervan vuoden ja kolmen kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.
Avaa kuvien katselu
Kansanedustaja Ilkka Kanerva lahjuskäräjillä Helsingissä marraskuussa 2011. Kuva: Yle
Laakson ja Kanervan elinikäinen ystävyys syntyi nuorisopolitiikan taistojen tiellä koululaisjärjestö Teiniliitossa.
Kaksikkoa yhdisti mm. suuntautuminen kansainvälisyyteen, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, halu hyviin naapurisuhteisiin Neuvostoliiton ja sen seuraajavaltion Venäjän kanssa sekä presidentti Urho Kekkosen politiikan kannattaminen. Molemmat olivat myös persoonina äärimmäisen sosiaalisia.
Toveruus kesti Kanervan kuolemaan saakka eivätkä poliittiset näkemyserot sitä haitanneet.
– Yhteistyömme jatkui enemmän tai vähemmän tiiviinä aina vuoden 2022 alkuun – eli lähes 55 vuotta.
Oliko Laakso vakooja?
– Eittämättä yksi kommunistien ansioituneimpia lipunkantajia, Suojelupoliisin pitkäaikainen päällikkö ja eduskunnan entinen pääsihteeri Seppo Tiitinen on luonnehtinut Laaksoa.
– Kentällä liikehtiessään Jakke oli kuin kirkas merkkivalo, jota oli helppoa ja hyödyllistä tarkkailla. Häntä seuratessa esiin nousi paljon hyviä kysymyksiä, joita saattoi eri tahoille esittää, Tiitinen kuvaili oman elämäkertateoksensa julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2018.
Laaksoa tarkkailemalla Supo siis yritti pysyä kärryillä, mitä neuvostovakoojat Helsingissä oikein puuhasivat.
Kommunistitkaan eivät Tiitisen mukaan syyllistyneet suoranaiseen vakoiluun.
– Ei edes taistolaisten aktiivioperaattori Jaakko Laakso, joka asioi tiuhaan Tehtaankadun kanssa.
Avaa kuvien katselu
Jaakko Laakso vuonna 1975 Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen johtajan Gennadi Janajevin vieraana Moskovassa. Janajevista tuli 20 vuotta myöhemmin NL:n ensimmäinen ja viimeinen varapresidentti. Hän yritti vuonna 1991 kaapata vallan presidentti Mihail Gorbatšovilta. Kuva: Jaakko Laakson kotialbumi
– En tiedä, millä intensiteetillä seurusteluani ulkomaisten diplomaattien kanssa Tiitisen päällikkökaudella seurattiin. Tiitisen myöhemmistä puheista päätellen kuitenkin aika aktiivisesti, Laakso pohtii.
Kommunismin ja neuvostosuhteiden historiaan erikoistunut professori Kimmo Rentola luonnehtii suojelupoliisin historiassa Laaksoa KGB:n ”kanta-asiakkaaksi”, jolla oli peitenimi ”Jan”. KGB oli Neuvostoliiton pelätty tiedustelupalvelu.
Eduskunnan puhemiehenä toimiessaan kokoomuksen pitkäaikainen puheenjohtaja Ilkka Suominen totesi, että ”Laakso on syyllinen samalla tavalla ja yhtä paljon tai yhtä vähän kuin muutkin venäläisdiplomaatteja tapaavat poliitikot”. Suominen oli maininnut itse olevansa jopa pääsyyllinen, jos samoja perusteita käytetään kuin Laaksoon.
Harva tuon ajan politiikan tekijä voi siis heittää ensimmäisen kiven.
– Oma ”kotineuvostoliiittolainen” tai kuten rumasti sanottiin ”oma kotiryssä” tuntui monelle olevan suorastaan statussymboli. Siksi sellaista haluttiin niin oikealla, keskustassa kuin vasemmalla. Myös kutsua Neuvostoliiton suurlähetystön vastaanotolle tavoiteltiin aktiivisesti.
Vasemmistoliiton kansanedustaja Jaakko Laakso pitää palopuhetta baarikansalle. Meneillään on vuoden 1995 eduskuntavaalitaistelu.
Laakso on entinen vähemmistökommunistien Tiedonantaja-lehden eduskuntatoimittaja ja varapäätoimittaja.
Presidentti Mauno Koivisto nimesi Laakson alkuvuodesta 1984 sopulilaumaksi leimaamiensa toimittajien johtajaksi. Turussa ilmestyvän Åbo Underrättelserin haastattelussa Koivisto harmitteli, että ”löytyi muita toimittajia, jotka alkoivat juosta Laakson perässä”.
Presidentin tunteenpurkaus aiheutti valtakunnallisen kohun. Jopa Helsingin Sanomien tarunhohtoinen pilapiirtäjä Kari Suomalainen piirsi sopulijupakasta kuvan, jossa Laakso seisoo ypöyksin vartioimassa presidentinlinnaa.
1970-luvulla Laakso kävi Moskovassa niin kutsutun puoluekoulun. Se oli Neuvostoliiton aikana länsimaiden kommunististen puolueiden kaadereille tarkoitettu oppilaitos.
Avaa kuvien katselu
Vuonna 1970 Helsinkiin pystytettiin Suomen sisällissodan uhrien valtakunnallinen punaisten muistomerkki. Opiskelija Jaakko Laakso puhui tapahtumassa nuorison edustajana. Kuva: Jaakko Laakson kotialbumi
Superaktiivinen Laakso toimi vasemmistoliiton kansanedustajana vuosina 1991–2011. Hän oli koko 20-vuotisen kansanedustajakautensa ajan puolustusvaliokunnan jäsen ja 16 vuotta kyseisen valiokunnan varapuheenjohtaja. Paikka oli sovelias henkilölle, jonka elämäntehtävä oli vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä.
– Toimintani eduskunnassa keskittyi Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden puolustamiseen. Pidin olennaisen tärkeänä, että maamme puolustus säilyy itsenäisenä eikä Suomea sidota sotilasliittoihin.
Laakso tunnettiin Arkadianmäellä hyvin informoituna ja verkostoituneena turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asiantuntijana.
– Toisen Supon entisen päällikön, Eero Kekomäen mukaan missään muussa maassa ei kuulemma tulisi kysymykseenkään, että Jaakko Laakson kaltaiset ihmiset voisivat toimia kansanedustajina, Laakso toteaa kirjassaan.
– Joidenkin mielestä se, ettei minua ole pidätetty ja tuomittu, todistaa, että olisinkin ollut niin sanottu kaksoisagentti. Supo ei koskaan kuulustellut tai puhutellut minua. Minua ei myöskään koskaan ole varoitettu sen paremmin itäisistä kuin läntisistä tiedustelumiehistä.
Laakso junttaa Kanervan Etyjin johtoon
Tämän artikkelin alussa Ilkka Kanerva odotteli kauhunsekaisin tuntein hovioikeuden ratkaisua häntä koskevassa lahjusoikeudenkäynnissä. Monien yllätykseksi hovioikeus vapautti Kanervan kaikista syytteistä.
Tuomioistuimen ratkaisun jälkeen Kanerva oli kuin uudestisyntynyt, Laakso kertoo.
– Ajoittainen näköalattomuus ja masennus oli kertaheitolla pois pyyhkäisty. Ryhdyimme heti selvittämään, mitä pitää tehdä, jotta Kanervan asemat Etyjin puheenjohtajataistossa vahvistuisivat.
Laakso kääri hihat ja ryhtyi toden teolla lobbaamaan ystäväänsä merkittävän kansainvälisen järjestön johtoon. Eivätkä nuo eurooppalaisiin parlamentaarikkoihin kohdistuneet vaikutusyritykset ihan hukkaan menneetkään: Kanerva nimittäin valittiin Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen puheenjohtajaksi 2. heinäkuuta 2014. Hän voitti montenegrolaisen vastaehdokkaansa, eli Etyjin istuvan puheenjohtajan Ranko Krivokapićin, niukasti äänin 111–96.
Avaa kuvien katselu
Ilkka Kanerva Etyjin järjestämässä tiedotustilaisuudessa Kiovassa vähän ennen valintaansa järjestön johtoon. Kuvassa myös Portugalin João Soares. Kuva: EPA/SERGEY DOLZHENKO
17. marraskuuta 2021 kaksikko tapasi toisensa viimeisen kerran kahden kesken. Paikka oli Mechelininkadun varrella Helsingin kantakaupungissa sijaitseva ravintola.
Kanerva halusi keskustella erityisesti vuoden 2024 presidentinvaaleista ja kokoomuksen ehdokastilanteesta.
– Jo aikaisemmissa tapaamisissamme Kanerva oli kuvannut kokoomuksen ehdokastilannetta sanalla ehdokaskriisi.
Kanerva oli Laakson kirjan mukaan selvittänyt mahdollisuuksiaan asettua itse ehdolle vuoden 2024 presidentinvaaleissa.
– Keskustelu hänen kanssaan sai ainakin minut uskomaan, että hän oli tosissaan. Hän arveli ehdokaskysymyksen tulevan ajankohtaiseksi jo vuoden 2022 aikana.
Mahdollinen presidenttiehdokkuus ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua edes Kanervan omissa tukijoukoissa.
– Samat vanhat jutut nostettiin jälleen esille, Laakso kertoo Kanervan todenneen.
Repliikillään Kanerva viittasi paitsi lahjusoikeudenkäyntiinsä myös tekstarikohuun, joka pakotti hänet eroamaan ulkoministerin tehtävästä vuonna 2008.
– Kun keskustelin myöhemmin eräiden keskeisten poliitikkojen kanssa Kanervan mahdollisuuksista tulla valituksi kokoomuksen ehdokkaaksi, jyrkin arvio oli, että Kanervan mahdollisuuksiin uskoi vain Kanerva itse, eipä juuri kukaan muu, Laakso muistelee.
Avaa kuvien katselu
Ulkoministeri Tarja Halonen saapuu onnittelemaan 50-vuotiasta Jaakko Laaksoa toukokuussa 1998. Kuva: Jaakko Laakson kotialbumi
Muutenkin kokoomusveteraani kävi Punainen takapiru -teoksen valossa hyvin avoimia keskusteluja ystävänsä, kommunisti-ikoni Laakson kanssa.
– Samassa yhteydessä Kanerva arvosteli kokoomuksen puheenjohtajaa Petteri Orpoa ja totesi miehen olevan ”täydellisen ulkona” ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä olevista asioista, samoin kuin myös Paula Risikon. Kanerva arvosteli kovin sanoin Risikonkin osaamattomuutta.
Risikko on kokoomuksen kansanedustaja ja entinen eduskunnan puhemies. Hän on toiminut ministerinä kaikkiaan viidessä eri hallituksessa.
– Aikaisemmissa keskusteluissamme Kanerva oli kertonut presidentti Sauli Niinistön haukkuvan kokoomusta ja arvostelevan usein puoluetta kovasanaisesti osaamattomuudesta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. ”Eihän sieltä löydy ketään edes kunnolliseksi ehdokkaaksi”, kertoi Kanerva Niinistön joskus sanoneen, mutta vetäneen sanomisiaan kuitenkin sen verran takaisin, että ”no, totta kai sinä osaat nämä asiat”.
Kanervan presidenttihaaveet kaatuivat lopullisesti vakavaan sairauteen. Tämä Suomen toiseksi pitkäaikaisin kansanedustaja menehtyi vuoden 2022 huhtikuussa. Hän oli sairastanut jo vuodesta 2018 alkaen parantumatonta eturauhassyöpää.
Myös Laakso kertoo sairastuneensa kesken muistelmiensa kirjoittamisen.
Muistelmien sokeat pisteet
Syystä tai toisesta Laakso kutsuu suojelupoliisia kirjassaan toistuvasti Suopoksi Supon sijaan. Hän kehuskelee poikkeuksellisen laajoilla itäverkostoillaan, raportoinneillaan huippudiplomaateille, yhteydenpidollaan eri tiedusteluorganisaatioiden kanssa sekä monilla Venäjältä saamillaan epävirallisilla viestinvälitystehtävillä.
Eräänlaisena itänaapurin edunvalvojana tunnetuksi tullut Laakso ei tunnu katuvan mitään. Hän ei myöskään löydä moitittavaa Putinin Venäjän toimista.
Avaa kuvien katselu
Laakso kävi Tšetšeniassa Euroopan neuvoston neuvotteluryhmän jäsenenä niin Tšetšenian ensimmäisen (1994-1997) kuin toisenkin (1999-2009) sodan aikana. Kuva: Jaakko Laakson kotialbumi
Eikä muistelmissa mainita sitäkään, että Azerbaidžan-lobbariksi ryhtynyt Laakso sai vuonna 2018 elinikäisen porttikiellon ihmisoikeusjärjestö Euroopan neuvostoon (EN). Azerbaidžan oli pyrkinyt lahjomaan EN:n parlamentaarisen yleiskokouksen jäseniä, jotta maan ihmisoikeusrikoksia ei nostettaisi tikunnokkaan. Lobbaustoiminta rikkoi neuvoston lahjontasääntöjä.
Myöskään Neuvostoliiton hajoamista ei nyt julkaistavissa Jaakko Laakson muistelmissa mitenkään huomioida.
Ukrainan sodasta hän ei kirjoita sanaakaan.