BLACK PHONE 2
Ensi-ilta: 17.10.2025
Alkuperäisnimi: Black Phone 2
Ohjaus: Scott Derrickson
Käsikirjoitus: Scott Derrickson, C. Robert Cargill
Pääosissa: Ethan Hawke, Mason Thames, Madeleine McGraw, Demián Bichir, Arianna Rivas & Miguel Mora
Pituus: 113 minuuttia
Ikäraja: K16
Helmikuussa suoraan Apple TV+:ssa ensi-iltansa saanut Scott Derricksonin ohjaama The Gorge oli viihdyttävän kevyttä kauhuhömppää. Derricksonin tämän vuoden toinen leffa, pitkäaikaisen työtoverinsa C. Robert Cargillin kanssa käsikirjoittama Black Phone 2 on kaksikosta uskaliaampi ja samalla kiinnostavampi tapaus.
Vuoden 2022 ensimmäinen Black Phone perustui Joe Hillin kirjaan. Elokuvasta tuli hyvällä tavoin mieleen Hillin isän Stephen Kingin teokset.
Lapsia sieppaavan Ethan Hawken esittämän The Grabber -mielipuolen kamaluuksien ympärille kietoutunut elokuva kuvasi uskottavasti pikkukaupungin arkea. Sovitus malttoi tehdä nuorista päähenkilöistään oikeita ihmisiä. 1970-luvun lopun amerikkalaisen pikkukaupunki tuntui aidolta yliluonnollisten elementtien keskellä.
Jatko-osa keikauttaa asetelman valtavirran kauhuelokuvaksi rohkeasti uusiksi. Black Phone 2 ei toista orjallisesti originaalia, vaan vie tarinan reippaammin yliluonnollisen kauhun puolelle.
Muutama viikko sitten ensi-iltansa saanut Paul Thomas Andersonin One Battle After Another oli kuvattu VistaVision-formaatissa filmille. Black Phone 2 hyödyntää toista ääripäätä. Osa elokuvasta on taltioitu ihanan rakeiselle 8mm ja 16mm filmille. Super 8 -ja Super 16 -kamerat eivät ole pelkkä visuaalinen kikka, vaan oleellinen osa tarinaa.
Kuva: © 2025 Universal Studios
Painajainen Alpine Lakella
Ohjaaja Derricksonin filmografiassa Black Phone 2 muistuttaa edeltäjäänsä enemmän hänen parasta elokuvaansa, reippaan ahdistavaa vuoden 2012 Sinisteria.
Yliluonnollinen slasher on velkaa myös Painajainen Elm Streetillä -elokuville. Edeltäjäänsä syvemmälle unilogiikkaan sukeltava jatko esittelee häpeilemättä myös kristillisiä teemoja, tuputtamatta uskontoa missään muodossa.
Ensimmäisen elokuvan tapahtumista on kulunut neljä vuotta. Alku alleviivaa kaikin mahdollisin tavoin, Walkman-korvalappustereoista Duran Duranin keikkaan, että nyt ollaan vuodessa 1982. Ensimmäisestä elokuvasta hengissä selvinneen Finneyn (Mason Thames) ja Gwen-siskonsa (Madeleine McGraw) koti on ilahduttavasti täynnä 1970-luvun tavaraa ja huonekaluja. Liian moni viime vuosien kasarinostalgiasarjoista ja -leffoista on lavastettu epäaidosti vain pelkällä kyseisen vuosikymmenen rojulla.
The Grabber -sarjamurhaajan kynsistä paennut ja monsterin kylmäksi laittanut lukioikäinen Finney ei ole päässyt traumaattisten tapahtumien yli. Yliluonnollinen yrittää yhä ottaa yhteyttä ja epäkunnossa olevat puhelimet soivat edelleen. Nuorimies turruttaa ahdistustaan pilvellä ja nyrkkitappeluilla.
Gwen-siskolla on omat ongelmansa. Hän näkee edelleen enneunia ja -näkyjä. Talvimaisemiin sijoittuvan nuorisoleirin mutiloiden murhatut pikkupojat yrittävät kertoa hänelle jotain ahdistavien näkyjen kautta.
Kuolleen äidin otettua Gweniin yhteyttä sisarukset päätyvät Alpine Laken kristilliselle leirille keskellä talvea. Kalliovuorten juurella sijaitseviin Hohto-leffaa muistuttaviin maisemiin lähtee mukaan myös poikaystäväehdokas Ernesto. Häntä esittävä Miguel Mora nähtiin ykkösosassa Erneston veljenä, joka päätyi The Grabberin uhriksi.
Kuva: © 2025 Universal Studios
Päähenkilö vaihtoon
Maisemanvaihdos pikkukaupungista Alpine Laken henkeäsalpaaviin maisemiin on oikea päätös.
Elokuvaaja Pär M. Ekberg löytää lumisista vuoristomaisemista komeita kuvia, sortumatta kliseiseen maisemaherkutteluun. Jatko ei hylkää kokonaan originaaliin klaustrofobiaa, vaikkei nyt ollakaan kellariin lukittuna. Lumimyrskyn saartamista puumökeistä ja jäisen järven pinnan alta löytyy reippaasti ahtaanpaikankammoa.
Hyytävästi soivasta scoresta vastaa ohjaajan vasta 21-vuotias poika Atticus Derrickson. 2nd unit -kakkoskuvausryhmän ohjaaja on puolestaan Derricksonin vaimo Maggie Levin.
Tarinan kannalta oikea valinta on tehdä nuoremmasta sisaruksesta päähenkilö. Yliluonnolliset aspektit nousevat tärkeään rooliin rääväsuisen Gwenin kautta, joka pystyy kommunikoimaan kuolleiden kanssa. Unikohtaukset ja näyt tuonpuoleiseen on kuvattu 8 millimetrin filmille, joka tuo niihin käsinkosketeltavaa tunnelmaa.
The Grabber on ja pysyy kuolleena, mutta päätyy jahtaamaan sisaruksia Gwenin omalaatuisten kykyjen kautta.
Vanhan kotifilmiformaatin ahkeraan viljellyt suttuisen rakeiset kuvat tuntuvat suuren yleisön kauhuleffassa liki kokeellisilta.
Jatko-osa on näppärästi tuunattu versio ensimmäisestä, joka menee suurilta osin yli hilseen, jos originaali on näkemättä. Tämä on kehu, sillä Derrickson olisi voinut tehdä taas yhden geneerisen tylsän kakkososan.
Kuva: © 2025 Universal Studios
Ohjaaja ottaa onnistuneesti riskejä
Gwenin unihalvausmaiset kohtaukset näyttävät hänelle näkyjä kuolleista lapsista ja karmeuksista, jotka yrittävät kurottaa tosimaailman puolelle. Ritisevän suhisevat ja tahallisen naarmuuntuneet analogikuvat ovat kuin sekoitus snuff-leffaa ja perinteisempää kauhuelokukuvastoa.
Yhdistelmä abstraktia tuonpuoleista, surrealistista painajaista, mennyttä, tulevaa ja nykyhetkeä on harvinaisen toimiva omalla unilogiikallaan etenevä paketti. Huolimatta siitä, että elokuva painottaa unen ja todellisuuden eroa vaihtamalla formaatista toiseen turhan monta kertaa
Ensimmäisessä osassa Ethan Hawken The Grabber oli lapsiinsekaantuva mielipuoli, mutta nyt helvetistä yhä uhrejaan vaanina mutiloitu monsteri on kuin Black Phone -universumin Freddy Krueger. Elävän kuolleen toiminnasta välitiloissa ja tosimaailmassa löytyy uskottava logiikka.
Hawkelta rooli ei paljon vaadi, mutta hän liukuu taas taidokkasti haastavimmista indie-rooleista isomman budjetin viihteeseen. Miehellä on jälleen hauskaa jemmattuna naamarin ja maskien taakse, joka vaatii toimiakseen liioitellun fyysistä ylinäyttelemistä. Ero on melkoinen verrattuna Hawken muihin tämän vuoden töihin, kuten ylihuomenna Yhdysvalloissa laajempaa levitykseen saapuvaan Richard Linklaterin Blue Moon -draamakomediaaan, josta näyttelijälle veikataan jo Oscar-ehdokkuutta.
Suomessa Disney+:aan myöhemmin saapuvassa, Jenkeissä muutama viikko sitten Hulu-palvelussa alkaneessa mainiossa The Lowdown -sarjassa Hawke esittää puolestaan The Big Leboswski -elokuvan The Dudea muistuttavaa hahmoa.
Kuva: © 2025 Universal Studios
Kuolleita lapsia
Black Phone -jatko on roolitettu näppärästi sivuosarooleja myöten, joista hankalimman tekee Demián Bichir nuorisoleiriä pyörittävänä Armandona. Hänen funktionsa on suoltaa ekspositiota. Höpinä kuulostaa kerrankin suunnatun muille hahmoille, eikä vain katsojalle.
Miguel Moran esittämä Ernesto on aidon empaattinen nuorimies. Traumatisoitunut Finney välittää Mason Thamesin näyttelemänä Gwen-siskostaan uskottavasti. Madeleine McGraw’n moraalinen kompassi ohjaa oikeaan suuntaan helvetillisten näkyjen ja yllättävän rankan kuvaston läpi.
Kuvat kuolleista alakouluikäisistä sekoittavat tyylillä moderneja efektejä kameran edessä toteutettuihin tehosteisiin
Leffalla kestää turhan pitkään ennen kuin tarina lähtee rullaamaan runnoen käyntiin. Lopun toimintapainotteinen osio vie homman kunnialla maaliin, tehden kunniaa 1980-luvun slashereille.
Kuva: © 2025 Universal Studios
Empaattista kauhua
Derrickson on kertonut useaan otteeseen omasta uskostaan ja lapsuudentraumoistaan, joista hän ammentaa onnistuneesti tälläkin kertaa.
Hyvän ja pahan taisto lainaa Elm Street -elokuvien lisäksi kuvastoa myös Danten jäätyneestä Helvetistä. Talviyössä järven jäällä luistelevasta The Grabber -pedofiilimurhaajasta löytyy hiven huumoria, mutta Freddy Krueger -tyyliin one linereita silkkaa pahuutta edustava hahmo ei suolla.
Jatko-osa pitää perhesuhteet ja empatian keskiössä kaiken yliluonnollinen huuruilunsa keskellä.
Black Phone 2 on Blumhousen suuren yleisön elokuvaksi onnistunut. Omillaan seisova valtavirtaelokuva ei tunnu rahastukselta. Kertakäyttökauhuksi Black Phone 2 sukeltaa yllättävän syvälle teemoihinsa.
