Venäläinen aseteollisuus valmistautuu rauhaan ja uuteen sotaan, kirjoittaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen vanhempi yliopistolehtori Arto Luukkanen.
Hamasin ja Israelin välisen konfliktin ratkaisu Gazassa on nostanut USA:n presidentti Trumpin arvovaltaa ennennäkemättömällä tavalla. Se säteilee myös Ukrainan ja Venäjän väliseen sotaan.
Trump on jättänyt Tomahawk-ohjusten myynnin Naton kautta Ukrainalle sopivasti auki ja roikkumaan sekä antanut Venäjälle aikaa analysoida tilannetta.
Näyttää siltä, että Kreml olisi tehnyt jonkinlaisen päätöksen siitä, että sen on pakko – pitkin hampain – edetä neuvotteluissa.
Vedättäminen tai ajan peluu ei enää toimi. Objektiivisesti katsoen Venäjä kärsii pitkittyvästä konfliktista eniten.
Ukraina vahvistuu ja saa koko ajan lisää apua lännestä, jonka sotilasteollinen kompleksi ja aseteollisuus alkaa vähitellen heräilemään Ruususen unesta.
Näyttää siltä, että viime päivinä on ilmaantunut jonkinlainen ylhäällä tehty johtopäätös siitä, että Venäjä tarvitsee rauhan. Ja tätä on alettu varovasti markkinoimaan kansalle.
Ajatus että solmittavasta välirauhasta tai aselevosta Ukrainan kanssa on siksi vilahdellut Kremliä lähellä olevien kommentaattorien puheissa Venäjän televisiossa tai blogisfäärissä.
Nämä propagandistit toimivat suoraan poliittisessa ohjauksessa ja se näkyy esimerkiksi siinä miten presidentti Putinia kohdellaan näissä keskusteluissa.
Putinia ei enää käsitellä venäjänkielen kunnioittavilla patronyymeillä vaan hänestä käytetään ilmaisua ”Korkein” (Верховный – Verhovnyj). Aivan kuten Stalinista puhuttiin aikoinaan.
Näissä päivästä toiseen toistuvissa vihantäytteisissä keskusteluissa on Ukrainan sodan aikana yleensä nostatettu sotaista henkeä.
Venäjän valtion televisiossa on vuodesta 2022 saakka käsitelty joskus aivan äärettömän yltiö-fantastisia ajatuksia voittoisan Venäjän armeijan urotöistä.
On puhuttu tulevista ydiniskuista länteen, Venäjän armeijan pääsemisestä Lissaboniin saakka, Baltian ja Puolan hävittämisestä, Lontoon pommittamisesta ja Ukrainan hävittämisestä ym.
Keskustelujen sävy on nyt muuttunut. Viime päivinä esimerkiksi Vladimir Solovjovin ohjelmissa on puhuttu siitä, että ”voimat eivät riitä” ja että Ukraina ei ole lähelläkään romahdusta vaikka on tehty voimakkaita iskuja Ukrainaan.
Lausuttuna ja lausumattomana ajatuksena on se, että nyt olisi tehtävä rauha ja valmistauduttava nopeasti seuraavaan sotaan. ”Olimme liian optimistisia ja emme nähneet signaaleja”.
Venäläinen aseteollisuus valmistautuu rauhaan ja uuteen sotaan. Se tuottaa nyt nopeassa tahdissa aseita ja varusteita.
Kolmasosa uutukaisista aseista laitetaan varastoon odottamaan seuraavaa sotaa.
Nyt on kuitenkin vedettävä henkeä. Solovjovin mukaan faktat ovat selvät: ” olemme aliarvioineet sen mitä tapahtuu…luulimme, että Nato lähettää valmiita tuotteita mutta Ukrainan oma sotilasteollinen kompleksi on Ukrainan rajojen ulkopuolella. Iskumme eivät ole ratkaisevia…ulkomaalaiset liittyvät Ukrainan armeijaan. Meillä ei pidä olla illuusioita…”
Johtopäätös on: asia pitää arvioida uudelleen. Naton maat eivät olekaan väsyneitä sotaan.
Ukrainan taloutta ei ole saatu tuhottua ja vaikka tässä ohjelmassa ei paljoakaan siitä puhuta: Ukrainan iskut Venäjän öljynjalostusteollisuutta vastaan ovat lamauttaneet noin 10-15% sen tuotantokyvystä. Määrä kasvaa mikäli Tomahawk-ohjukset tulevat peliin mukaan.
Ukraina on omissa strategisissa iskuissaan keksinyt Venäjän arat kohdat: energiateollisuuden tuotantokeskukset ja sen rautatiet.
On hyvä muistaa, että eliitin keskuudessa Venäjällä on myös vahva sodan eskaloimista haluava joukko.
Mainittakoon esimerkkinä näistä professori Sergei Karaganov, jonka antamissa haastatteluissa painotetaan sitä, että sota pitää siirtää Eurooppaan ja että taktisten ydinaseiden käyttö on nyt perusteltua.
Karaganov johtaa erittäin vaikutusvaltaista think-tankia: Ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan neuvostoa (Советповнешнейиобороннойполитике ).
Hän on ulkoministeriön ja presidentinhallinnon usein käyttämä politiikanteon ammattilainen, jota Putin kuuntelee ja jota kannattaa kuunnella. Näille ”haukoille” ajatus mistään kompromissista on käsittämätön ja väärä.
Armeijalle ajatus pysyvästä rauhasta on vastenmielinen mutta epäilemättä siellä on myös halukkuutta vetää henkeä ja varustautua uudelleen. Ottaa erä kaksi myöhemmin.
Se on myös saanut kallisarvoista opetusta länsimaista sotilastekniikkaa vastaan taistelemisesta. Opetusta siitä mitä ei pidä tehdä ja mitä pitää tehdä.
Kun se saa hengähdysaikaa on se tehokkaampi ja valmiimpi toimintaan.
Mikäli seuraavat taistelut käydään diplomaattien kesken neuvottelupöydässä, se merkitsee sitä, että Venäjä ei kuitenkaan siirry todelliseen rauhantilaan.
Kyse on välirauhasta, jonka aikana varustaudutaan.
On siksi selvää, että Ukrainassa taistelevaa armeijaa ei suinkaan demobilisoida vaan se ryhmitetään ja koulutetaan uudelleen. Taktisten ja strategisten droonien käyttö tulee olemaan huomion kohteena: Ehkäpä Ukrainan kokemukset drooneista kiinnostavat myös Suomen armeijaa?
Välirauha solmiminen merkinnee myös sitä, että opposition viimeisetkin rippeet kitketään ja että yhteiskunnassa tehdään perinpohjainen poliittinen puhdistus kuten esimerkiksi tehtiin sisällissodan jälkeen vuonna 1921 ja II maailmansodan jälkeen.
Ajatus rintamalta palaavista upseereista, jotka olisivat kasvaneet irti Putinin sekurokratian ohjauksesta on varmaan sietämätön.
Venäjällä politiikassa pienet asiat voivat olla isoja asioita ja päinvastoin. Sisäinen tyytymättömyys voi puhjeta tavalliseen elämään liittyvästä arkisesta asiasta.
Esimerkiksi vuoden1648 kesäkuussa ns. “Suolakapina” syntyi Moskovassa tsaarin hallinnon päätöksestä korottaa hintoja mm. suolan hintaa.
Moskovan köyhä kansa – käsityöläiset, pieneläjät ja tsaarin palkkasotilaat ”streltsit” – lähestyivät tsaari Aleksei Mihailovitšia rauhallisesti ja nöyrästi. Kansanjoukko pyysi tsaaria peruuttamaan päätöksen.
Ensin nöyrästi.
Ajatuksena oli, että Pyhä Hallitsija ja Hyvä Tsaari kuuntelisi hallittaviaan ja ottaisi vastaan kansan nöyrän anomuksen ja että tämä sen jälkeen rankaisi huonoja neuvonantajiaan; näitä ”voimakkaita ihmisiä”, jotka ”tuhoisuudellaan ja ahneudellaan luovat ongelmia sinun ja koko maan kanssa” kuten lähteet kertoivat. Maallinen tsaarihan oli Taivaallisen tsaarin kuva eikä voinut ikinä erehtyä.
Päätös olla ottamatta näitä pyyntöjä huomioon oli tuhoisa.
Se, että näitä avunpyytäjiä ammuttiin merkitsi 12 päivän väkivaltaista mellakointia. Kohtalokkainta oli se, että tsaarin palkkasotilaat ts. streltsit yhtyivät mielenosoittajiin.
Kapinalliset ryntäsivät pian myös Kremliin ja itse tsaarin ja patriarkan oli pakko puhutella ja pyydellä kapinallisia rauhoittumaan.
Ei auttanut.
Kapinan tuloksena epäsuositut neuvonantajat revittiin kappaleiksi, lynkattiin tai karkotettiin ja rikkaiden kauppiaiden talot ryöstettiin. Sen jälkeen alkaneet ryöstöt ja tuhopoltot tuhosivat puolet Moskovan asutuksista.
Tsaarin hallinto sai mellakat loppumaan maksamalla palkkoja, jakamalla maata, alentamalla veroja ja ennen kaikkea jakamalla alkoholia kapinoiville moskovalaisille.
Kapina loppui yleiseen juopotteluun, kun Punaiselle torille kieriteltiin kiireesti vodkatynnyreitä maaseudulta.
Vodka voitti.
Kansanousu oli kuitenkin äärimmäisen vaarallinen ilmiö silloisille vallanpitäjille, sillä vaikka kapinalliset tekivät eron ”hyvän tsaarin” ja ”huonojen neuvonantajien” oli mahdollista myös tulkita asia niin, että myös tsaari oli tehnyt väärin koska ” Saatana oli varastanut hänen järkensä”. Askel lojaalista kapinasta epälojaaliin kapinaan oli hiuksenhieno.
Tämä sama ilmiö: ”hyvä tsaari” ja ”pahat neuvonantajat” on toistunut useissa muissakin kapinoissa tai kansannousuissa Venäjällä. Esimerkiksi parikymmentä vuotta myöhemmin leimahtanut“Kupari-kapina” Moskovassa vuonna 1662 syntyi verojen korotuksesta ja ”kuparirahan” hinnan laskusta.
Molemmissa tapauksissa oli kyse tavallisten ihmisten laskevasta elintasosta ja hiljaisesta protestista länsimaalaistuvaa valtiota vastaan.
Hyvä tsaari ei voi hävitä mutta ”paha tsaari” häviää kaikki sotansa.
Kansan reaktiota pelätään. Ennen kaikkea kammotaan sitä, että sekurokratian ote kirpoaisi yhtä helposti kuin tsaarinvalta kaatui vuonna 1917.
Putinin hallinnolle edes välirauhan solmiminen on siksi uhkapeliä. Siinä gambiitissa eliitin rahat, mingvaasit ja palatsit ovat vaarassa. Ja myös se oma henkikulta. Venäjän rikas eliitti ei halua päätyä lyhtypylväisiin.
Kirjoittaja Arto Luukkanen on dosentti, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen vanhempi yliopistolehtori Helsingin yliopistosta.