Sikke Sumaria harmittaa yhä, että näyttelijänura jäi haaveeksi. Omasta mielestään hänellä on lahjoja komedienneksi.
Kuinka sinä täällä olet? Eikö teidän pitänyt muuttaa Italiaan?
Tällaisiin ihmettelyihin Sikke Sumari on vastaillut keväästä saakka. Puolitoista vuotta sitten hän myi ravintolansa Sikke’sin, ja viime syksynä he puolison Tony Ilmonin kanssa irtisanoivat asuntonsa Helsingissä. Tarkoituksena oli etsiä pysyvä koti Italiasta. Puolivahingossa pari päätyi Toscanaan ja vuokrasi talon pienen Larin kaupungin ulkopuolelta.
Siken mukaan suomalaisilla on usein romantisoitu kuva italialaisesta elämänmenosta: koko suku istuu trattoriassa pitkän pöydän ääressä seurustelemassa.
”Ja olihan siellä sellaista, mutta me ulkopuoliset katselimme sitä sivusta. Tässä iässä on vaikea enää luoda uusia ystävyyssuhteita, ja omat perheenjäsenet asuivat kaukana.”
Puolisen vuotta pariskunta viihtyi Italiassa. Tai no, oleskeli. Talvi on talvi Toscanassakin: usein oli sateista, koleaa ja pimeää. Juuri muuta tekemistä ei ollut kuin testata ravintoloita ja maistella viinejä. Ja kirjoittaa.
Tony valmisteli elämäkertateosta toimittaja Leif Salmenista. Sikke yhdisti voimansa naapurissa asuvan muusikon ja ruokaintoilijan Jaakko Luomasen eli Liemisen kanssa. He ryhtyivät laatimaan keittokirjaa Toscanan herkuista.
Lue myös Kotiliesi.fi: Sikke Sumari jättää ravintolansa ja Suomen pölyt – uusi bisnesidea Italiassa
Joulun tienoissa Sikke ja Tony pistäytyivät Suomessa tervehtimässä itsenäisyyspäivänä syntynyttä kolmatta lastenlastaan, ja keväällä he palasivat kokonaan. Uusi koti löytyi Helsingin Punavuoresta, läheltä Siken entistä ravintolaa. Sen tilalla on nyt uusi ravitsemusliike, jonka baaritiskillä Sikke käy usein istuskelemassa. Entisiä aikoja hän ei silti haikaile.
”En yleensäkään ikävöi asioita, jotka olen jättänyt taakseni.”
Juuri nyt elämässä on jännä välivaihe. Päiväsaikaan Sikke saattaa katsella telkkaria, lukea tai olla jopa tekemättä mitään. 74-vuotiaalle se toki on ihan sallittua, onhan moni ikätoveri ollut jo vuosia eläkkeellä. Sikelle se ei ole vaihtoehto. Yrittäjän sekalaisissa hommissa eläke jäi niin pieneksi, että töitä on yhä painettava.
Ja tokkopa hän osaisi kovin pitkään jouten ollakaan.
Millainen rooli sinulla oli lapsuudenperheessäsi?
”Meitä oli neljä tyttöä. Minä olin toiseksi nuorin, ikäeroa oli kumpaankin suuntaan useampi vuosi. Olin vanhempieni, erityisesti äidin, lellikki, vaikka en sitä varmaan lapsena tiedostanut. Kahdelle isosiskolleni isä oli hirveän ankara: vahti haukan lailla, etteivät he alkaneet juoda, tupakoida tai odottaa aviotonta lasta.
Murrosikään tultuani totesin, että nyt se kyttääminen saa loppua. Ja se loppui. Eikä mikään niistä uhkakuvista toteutunut.
Jälkeen päin olen miettinyt, miksi äiti suosi juuri minua. Ehkä siksi, että putkahdin maailmaan helposti. Minulla oli niin kiire ulos, että synnyin vanhempieni vuoteeseen isän toimiessa kätilönä.
Olin tyttäristä eniten äidin näköinen ja luonteemme osuivat yksiin. Lelliminen oli ihan konkreettista: eräänäkin syksynä vanhemmille siskoille ostettiin järkevät paksupohjaiset kävelykengät, kun minä sain sirot teräväkärkiset.
Isosiskot ovat myöhemmin tunnustaneet kiusanneensa minua joskus, mutta siitä minulla ei ole muistikuvaa. Olen sen verran boss lady, että minua on aina ollut vaikea dissata. En mielestäni ole myöskään dissannut muita. Mutta porukassa olen usein se, joka ottaa ohjat käsiinsä.
Sisarusparvessa tunsin oloni aina vähän ulkopuoliseksi. Välit paranivat, kun muutama vuosi sitten kävimme pikkusiskoni Hannan kanssa syvällisen keskustelun äitisuhteistamme. Myönsin olleeni erityisasemassa ja ymmärsin, että se aiheutti hankauksia. Nyt Hanna ja minä olemme läheisempiä kuin koskaan.”
Mikä on akilleenkantapääsi?
”Ai se heikko kohta, josta pääsee ihoni alle? Kun ei sinne oikein pääse. Tämän ominaisuuden olen perinyt äidiltäni. Se ei tarkoita sitä, että olisin valtavan itsevarma – tai itserakas.
Joskus kehuja kuunnellessa ajattelen, että olisin kyllä pystynyt parempaankin. Päästän itseni helpolla, jos ei vaadita tarpeeksi. Minulle tekee hyvää, kun sanotaan: uudestaan, osaat paremminkin.”
Mitä mietit yöllä, kun uni ei tule?
”Olen aina ollut huono nukkuja, mutta en siksi, että vatvoisin huoliani. Syy on pikemminkin se, että juutun illalla katsomaan jotakin dekkarisarjaa enkä ymmärrä lopettaa ajoissa.
On myös iltoja, jolloin vain tiedän, että aha, tänä yönä uni ei tule. Aivot ovat ylivireystilassa ja kierrokset eivät laske. Sitten vaan valvon. Makaan pimeässä ja ajattelen, että olisipa kiva nukahtaa. Aamuyöstä alan laskea tunteja siihen, kun on noustava ylös ja ahdistun.
Terapiassa en ole koskaan ollut, mutta ehdottomasti menisin, jos tuntisin siihen tarvetta. En koe, että minulla on purettavia lapsuuden traumoja tai että kaipaisin säännöllistä keskusteluapua vieraan ihmisen kanssa. Siihen tarkoitukseen minulla on hyviä ystäviä.
Toisaalta, äidin hautajaisissa seitsemän vuotta sain holtittoman itkukohtauksen. Äiti oli yli yhdeksänkymppinen ja olin hyväksynyt hänen kuolemansa. Silti en saanut itkua katkeamaan. Tilanne johti lopulta sydänkohtaukseen ja päädyin sairaalaan. Koskaan sitä ennen tai sen jälkeen en ole itkenyt niin rajusti.
En edelleenkään tajua, mistä se kumpusi. Ehkä en olekaan niin selvillä psyykestäni kuin kuvittelen.”
Kuka saa nähdä kyyneleesi?
”Perhe ja lähiystävät. Muutaman kerran joku aikuisista pojistani on muistellut lapsuuden tapahtumaa, jossa olen hänen mielestään toiminut väärin. Silloin on tullut itku.
Mutta otan tämänkaltaisen keskustelun luottamuksen osoituksena: lapseni ajattelee, että äidillä on kyky vastaanottaa vaikeita tunteita. Minulla ei ole mitään vaikeuksia pyytää anteeksi ja haluan, että asia käsitellään perusteellisesti.
Ystävilleni harmitus arjen triviaaleissa vastoinkäymisissä purkautuu joskus kyynelinä. Mutta yleisesti ottaen minulta irtoaa räkänauru paljon helpommin kuin itku.”
Minkä asian suhteen olet kääntänyt takkisi?
”Voi, minähän käännän takkia yhtenään! Olisi surullista jumittua yhteen mielipiteeseen. Jos joku perustelee riittävän hyvin, miksi olen väärässä, totean, että niinpä perhana olenkin. Tätä tapahtuu jatkuvasti. Mutta saatan myös olla typerän jääräpäinen.
Kaikki läheiseni esimerkiksi tietävät, että minulla on olematon suuntavaisto. Pitkään silti luotin siihen lujasti ja intin vastaan, kun toinen halusi risteyksessä kääntyä vastakkaiseen suuntaan. Mieheni kanssa äidyn yhä silloin tällöin kinastelemaan reittivalinnoista, mutta useimmiten onnistun pitämään vastaväitteet omana tietonani.”
Kenen neuvoja kuulet useimmin päässäsi?
”Äidin neuvo oli: Sirkkaliisa, älä hosu. Minulla on aina ollut taipumusta hoppuiluun, vaikka vanhemmiten olen vähän rauhoittunut.
Olen sillä tavalla itseriittoinen, että luotan aika pitkälti omaan harkintakykyyni. Lisäksi minulla on loistava assistentti Heidi. Esittäessäni hänelle ideoitani odotan tuuletusta ja hurraahuutoja. Usein hän on hiljaa ja sanoo: mietitäänpä nyt vielä.
Ensin se ärsyttää, mutta hetken päästä tunnustan hänen olevan oikeassa. Luotan Heidiin kuin kallioon. Italiaan lähtiessämme uskoin hänen haltuunsa kaikki avaimet ja asiapaperit testamentista lähtien.
Jussi Parviaiselta sain myös aikoinaan hyvän neuvon. Satuin näkemään, että silloisen kumppanin soittaessa Jussin luurin näytössä luki ”rakas”. Kuulemma jo tuon sanan näkeminen herätti hänessä lämpimiä tunteita soittajaa kohtaan.
Minäkin muutin puhelimeeni mieheni kohdalle ”rakas”, mutta jouduin vaihtamaan takaisin Tonyn nimen, kun merkitsin hänet puhelimeeni ICE-henkilöksi (ihminen, johon otetaan yhteys hätätilanteissa).”
Missä asioissa olet puolisona hyvä?
”Minulla on huono muisti, ikävät asiat unohtuvat nopeasti. Olen oppinut riitelemään niin, etten kaivele esiin vanhoja asioita. Nykyään pystyn aika hyvin pitämään sisälläni sellaiset ikävät kommentit, jotka aikaisemmin purskautin pidäkkeettä.
Ärsyttävät asiat kannattaa ottaa puheeksi vasta sitten, kun on itse rauhoittunut.”
Lue lisää: Sikke Sumari 40-vuotisesta avioliitostaan: ”Olen ollut vaikea vaimo, mutta helppo äiti”
Milloin olet pettynyt itseesi?
”Nuorena valokuvamallina minut kutsuttiin töihin Japaniin. En lähtenyt, koska olin rakastunut eikä rakkaani pitänyt ajatuksesta. Harmittaa, etten pitänyt päätäni ja sanonut hänelle, että tervetuloa perässä. Vieläkään en ole päässyt Japaniin asti.
Myös se harmittaa, että putosin Teatterikorkeakoulun pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa. Olin ihan varma, että pääsen sisään. Mutta olin jo kolmekymppinen ja minulle sanottiin, etten sopisi nuorempien homogeeniseen joukkoon. Ehkä se oli onni. Tuolloin teatterikoulussa elettiin Jouko Turkan aikaa, ja olisin tuskin sopeutunut hänen komentoonsa.
Mietin yhä joskus, että minusta olisi varmaan tullut komedienne. Olen aika hyvä naurattamaan ihmisiä.”
Mitä ajattelet vanhenemisesta?
”Työssäni ulkonäöllä on merkitystä, joten olen tietyllä tavalla siitä riippuvainen. Tiedän olevani ikäisekseni ihan hyvin säilynyt. Aina ei silti ole helppo kohdata peilistä aamunaamaansa.
Muistan, kuinka kerran työhaastattelussa ihmettelin itsekseni erään hakijan voimakkaita juonteita suupielissä. Nyt sellaiset alkavat olla minullakin. Universumi rankaisi! Iloinen ilme korjaa onneksi tilanteen, ja minullahan on hymy herkässä.
Mieleltäni olen yhä nuori, jopa lapsellinen, mutta kroppa väistämättä rapistuu. Jos pidän itsestäni huolta, edessä saattaa olla vielä kymmenenkin hyvää vuotta. Treenaan reisilihaksia, jotta pysyisin tolpillani ja täytän ristisanatehtäviä, että pää pysyisi kirkkaana. Haluaisin seurata lasteni ja lastenlasteni elämää vielä pitkään joutumatta heidän vaivoikseen.
Mitä henkisyys sinulle merkitsee?
”Tulin uskoon rippileirillä ja jonkin aikaa pidin pyhäkoulua. Sitten juhliminen alkoi lauantaisin venyä ja sunnuntaiaamut alkoivat tuntua liian raskailta. Tulin pois uskosta.
Olen kuitenkin varma, että on jotain meitä suurempaa. Kutsutaan sitä vaikka universumin hyväksi energiaksi. Käyn sen kanssa jatkuvaa vuoropuhelua: kyselen kadonneiden tavaroiden perään ja pyydän ohjeita kiperissä tilanteissa.
Mahdanko luottaa vähän liikaa polun vain aukenevan eteeni? Italiaan lähdin sillä mielellä, että kyllä universumi jotain järjestää. Sillä oli kai kiireitä toisaalla, kun asiat eivät lutviutuneet.
Aina voi ajatella, että kaikki elämän käänteet ovat osa suurta suunnitelmaa. Että ei meidän kuulunutkaan asettua Italiaan, vaan vaikkapa Espanjaan. Ehkä suuntaamme seuraavaksi sinne.”
Sikke Sumari, 74
Työ: Kokki, keittokirjailija ja juontaja.
Koti: Helsingin Punavuoressa.
Perhe: Puoliso Tony Ilmoni ja kolme aikuista poikaa perheineen.
Ajankohtaista: Keittokirja Sikke ja Lieminen Toscanassa ilmestyy lokakuussa.
Juttu on julkaistu Annassa 42/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Sikke Sumari 40-vuotisesta avioliitostaan: ”Olen ollut vaikea vaimo, mutta helppo äiti”
-
Hanna Sumarin terapeutti puhui oman itsensä rakastamisesta – Hannaa kuvotti niin, että itki
