Suomesta on puuttunut yleistajuinen ja täysjärkinen esitys journalistisesta toimitustyöstä.
Sellaista ei teoriassa pitäisi olla vaikea kirjoittaa, mutta käytännössä se on osoittautunut lähes mahdottomaksi. Ulkopuolisten teokset perustuvat usein mittasuhteettomiin väärinymmärryksiin, toimittajien teokset lähinnä heidän ohjelmalliseen omahyvyyteensä.
Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja Mari Manninen on kuitenkin onnistunut.
Mannisen Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa -kirjan luvut alkavat yksinkertaisilla, usein kysytyillä kysymyksillä.
Mistä toimittajat tietävät, mikä on totta? Olivatko toimittajat ennen älykkäämpiä? Miksi toimittajan on vaikea tehdä kriittistä juttua toisesta toimittajasta?
Yli kolmekymmentä vuotta alalla työskennellyt Manninen yrittää tosissaan vastata kirjan nimen mukaisesti ja tarjota ratkaisujakin.
Hän selittää tarkkanäköisesti ja työnantajaansa puolustelematta, miten journalismin tekemisen motiivit ja tavoitteet ovat muuttuneet. Selitys ei jää ylevän demokratiahöpinän tasolle, vaan Manninen kertoo konkreettisesti, millaisia mittareita käytetään, miten toimitusten sisäinen kilpailu vaikuttaa, miten johtoporras antaa ristiriitaisia ohjeita ja tavoitteita.
Käsitystä laatumedian halpuutuksesta ja paskoontumisesta ei vieritetä lukijoiden niskaan, kuten päätoimittajilla on tapana.
Mannisen mukaan analytiikan tuijottaminen on mennyt niin pitkälle, että se lähentelee jo journalistisen vallan luovuttamista toimituksen ulkopuolelle. Kuva maailmasta vääristyy, mielikuva laatuviestimistä vieläkin enemmän.
Erityisen ansiokas on luku mediasta vahtimassa itseään. Toimittajat eivät juuri osoittele toistensa virheitä, koska sellainen saattaa kapsahtaa omaan nilkkaan. ”Minusta se on karmeaa, sillä jos journalistinen media ei harrasta aktiivista naapurikyttäystä, sitä ei vahdi oikein kukaan”, Manninen kirjoittaa.
Täydellinen kirja ei ole. Loppua kohden se lipsuu yleiseen ”kaikki journalismi hyvää, koska se on journalismia” -selitysmalliin. Laitaoikeistoa ja demokratiaa käsittelevä luku on tyypillisempää toimittaja-analyysiä, jossa jumiudutaan julistamaan virheiden korjaamisen hienoudesta ja journalismin itseisarvoisesta tärkeydestä.
Suurimman osan ajasta kirja kuitenkin katsoo mantran yli. Se on poikkeuksellista alalla, joka ei kykene minkäänlaiseen julkiseen itsereflektioon.
Mari Manninen: Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa. 262 sivua. Vastapaino, 2025.
