Timantit. K-12. Bio Rex. Ohjaus: Ferzan Özpetek. Esiintyjät: Luisa Ranieri, Jasmine Trinca, Elena Sofia Ricci, Vinicio Marchioni. Kesto: 2 t 15 min.
Timantit on italialainen draamakomedia, joka on kuin jättibudjetin saippuaooppera. Siinä tunteet leiskuvat ja hyvä ottaa mittaa pahasta näyttelijöiden tuijotellessa dramaattisesti kaukaisuuteen.
Tarinassa elokuvan ohjaaja Ferzan Özpetek esittää itseään: italialaista elokuvaohjaajaa, joka kutsuu kahdeksantoista naista eli ”timanttiaan” lukemaan uuden elokuvansa käsikirjoitusta.
Tästä loikkaamme 1970-luvun Roomaan, missä maan ykköspaikkaa havitteleva pukustudio tuottaa kovassa aikapaineessa täydellisyyttä hipovia rooliasuja teattereille ja elokuvastudioille.
Niitä edustavat ohjaajat ja tuottajat ovat vaativia ja usein epävarmoja diivoja. He purkavat epäonnistumisen pelkoaan pukusuunnittelijoihin. Heiltä lokaa valuu alaspäin ompelijoille.
Pukustudiota johtaa henkisesti arpeutunut Alberta (Luisa Ranieri). Hän on kuin ompelimoiden Michael Jordan: armoton, mutta pohjimmiltaan reilu johtaja, jolle menestys on kaikki kaikessa.
Albertan johdolla studion naiset raatavat värien ja tekstuurien loistossa laulaen, hassutellen ja luoden omia rituaalejaan. Kotoa moni heistä ei löydä vastaavaa lämpöä ja yhteisöllisyyttä.
Studion omistavat Alberta ja hänen siskonsa Gabriella (Jasmine Trinca). Kaksikon hyvä poliisi, paha poliisi -johtamistyyli tökkii, koska masennus on tehnyt Gabriellasta lähes työkyvyttömän.
Kun studio kohtaa historiansa kovimman haasteen taiteellisesti ja tuotannollisesti, on siskojen löydettävä yhteinen sävel. Vaikeusastetta lisäävät miessotkut ja Italian autoritääriset poliisivoimat.
Juoni pohjaa Özpetekin nuoruudenkokemuksiin puvustamoissa luuhanneena apulaisohjaajana. Siinä todellisuus ja fiktio sekä näyttelijättärien ja heidän hahmojensa elämät sekoittuvat.
Vaikka päähenkilö on Alberta, myös muiden naisten tarinat nousevat suureen rooliin. Heidän elämäänsä ja identiteettiään määrittää paljolti työpaikka, jonka kapellimestarina Alberta häärää.
Tapahtumaympäristö saa veden kielelle. Saapasmaa taitaa niin suurieleisyyden, kauneuden ylistämisen kuin täydellisyyden tavoittelunkin. Kenties paremmin kuin yksikään muu kansakunta.
Tämä pätee etenkin 1970-lukuun. Tuolloin italialainen elokuva oli jokaisen filmihullun huulilla, eikä vähiten filmien yliampuvien, räiskyvien ja seksuaalissävytteisten pukujen vuoksi.
Puvustuksen voiman ymmärsi etenkin Federico Fellini. Hän muun muassa laittoi papit, nunnat ja kardinaalit keikaroimaan ja rullaluistelemaan catwalkilla kohufilmissään Rooma (1972).
Samaa koulukuntaa edustavat Timanttien vaginoista inspiraatiota ammentavat puvut, joita hahmot sormet rakoilla ja silmät ristissä ompelevat.
Vaikka filmiä haluaisi kovasti rakastaa, käyttää Özpetek tunneilmaisun pensseliään kuin humalainen talomaalari.
Rivinvälit ovat tyhjiä niin juonen, musiikkien kuin näyttelijänohjaamisen tasolla. Ärsyketulvasta tulee ähky jopa paatuneelle suurieleisen elokuvan ystävälle.
Erityisen mauton on Özpetekin itsekritiikistä riisuttu omakuva. Ohjaaja esittää itsensä modernina feministinä, jopa sankarina, ja vastakohtana 1970-luvun patriarkaalisille ilkiöille.