Marjo Niemi pohti äitisuhdetta kirjassaan Kaikkien menetysten äiti (2017). Runeberg-palkittu monologi tapahtui kuin näyttämöllä. Niemi on myös Teatterikorkeakoulusta valmistunut dramaturgi.

Nyt Niemi kirjoittaa päähenkilön lisäksi isästä ja veljestä. Isä on vastikään kuollut, veli syrjäytynyt. Alussa päähenkilö – eräs ihminen – palaa isosta kaupungista pienelle tehdaspaikkakunnalle. Se muistuttaa Euraa, jossa Niemi vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa yläasteen loppuun asti.

Tunnen tapahtumapaikat, koska olen kotoisin naapurikunnasta. Olen syönyt samalla grillillä ja kummisetäni oli töissä Euran paperitehtaalla.

Myös monet kirjan tapahtumat ovat – jollain tavalla – todellisia. Liikekeskus tuhopoltettiin. Poliisit piirittivät talon, josta mies ammuskeli ulos. Seteliautomaatteja ryövänneisiin Euran Daltoneihinkin viitataan.

Niemen huumori on mustaa. Veli on hinannut kuolleen isänsä pihakuuseen roikkumaan. Baarin seinälle ripustetun hirvenpään lasisilmät kopisevat lattialle.

Huumori on tärkeä väline. Tästä ei pelkällä realismilla selvitä. Tässä on kyse romaanista, ei ruumiinavauksesta.

Väitetään, että Suomessa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, mutta toisille joksikin tuleminen on vaikeampaa. Pohjalta, tässä tapauksessa alkoholisoituneen isän tyrannisoimasta työläisperheestä, on pitkä matka yhteiskunnan huipulle. Ja kun huippu on saavutettu, jotkut eivät tunne olevansa siellä kotonaan. Menneisyys ei katoa mihinkään luokkahypyssä. Pienen budjetin sotaelokuva hieroo sitä vasten naamaa.

Eräs ihminen on vuosikaudet ”tehnyt itsestään toista”. Tyhjässä lapsuudenkodissa sivistys ja ulkokuori alkavat heti rapistua. Viini vaihtuu kirkkaaseen viinaan, vaatteet löytyvät isän kaapista.

Usein erään ihmisen ajatukset lipeävät sivupolulle tai kiertävät ympyrää, mutta niinhän niillä on tapana. Ihmiset eivät ole kuolemanväsyneenä ja kännissä terävimmillään. Häpeä murtautuu mieleen ja herättää kysymyksiä. Keiden joukkoon oikeasti kuulun? Mikä minua määrittää?

Köyhyydestä ja sen seurauksista kirjoittava ranskalainen Édouard Louis tuntuu päätyneen umpikujaan. Monien lukijoiden kiinnostus taisi perustua tirkistelynhaluun.

Niemen keinot ovat kaunokirjallisempia kuin Louis’n. Niemi kirjoittaa kauniisti ja ikiomalla rytmillä. Jos niin haluaa, hänenkin tekstistään voi tunnistaa Pierre Bourdieun­ ajatuksen sosiaalisesta luokasta.

Pienen budjetin sotaelokuvan keskeinen viesti tuntuu surulliselta. Ei voi sekä lähteä että jäädä. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. 245 sivua. Teos, 2025.