Kolumni|Suurkaupungeista on tullut traagisia paikkoja, ajattelee entinen urbanismin guru.
Muistan yhä ensimmäisen aamuni New Yorkissa. Olin 20-vuotias ja heräsin aikaeron takia varhain Columbian yliopiston asuntolassa. Kurkistin ikkunasta alas kadulle. Siellä tööttäilivät ikoniset keltaiset taksit. Kaupungin aamu oli epätodellisella tavalla tuttu, avoin ja kutsuva. En ollut ensimmäinen suurkaupunkiromantiikkaan hassahtanut pikkukaupungin tyttö.
Hollantilainen arkkitehti Rem Koolhaas kirjoitti klassikkoteoksessaan Delirious New York (1978) kaupungista yhtä kohottuneeseen sävyyn.
Koolhaasista tiivis ja kaoottinen suurkaupunki ruokki energiaa ja luovuutta. Pilvenpiirtäjät eivät olleet vain korkeita rakennuksia vaan kaupungin kilpailunhalun ja kunnianhimon symboleita. Suurkaupungit veivät eteenpäin koko maailmaa, ja niitä ihannoiva teos teki Koolhaasista maailmankuulun.
Kävin viimeksi New Yorkissa viime syksynä. Ajattelin, että jos tämä on maailman suunta, minä en ole mukana.
Hinnat olivat pilvissä. Kallis asuminen on muuttanut monia alueita, koska rikkaat eivät enää elä osana naapurustoaan. Korttelit olivat kiiltäviä ja kuolleita.
Pandemia ja etätyöt taas olivat tyhjentäneet Manhattanin syrjäisempien katujen liikehuoneistoja. Kadut, joille ennen kuvittelin mielessäni Woody Allenin neuroottiset älyköt, muistuttivat pikemminkin zombielokuvia.
Jos New York on aina ollut raaka kaupunki, nyt se tuntui julmalta. Kun kirosin sitä, miten poskettomien 50 euron lounaslaskujen kaupunki tekee suomalaisesta köyhän, suhteellisuutta toi vieressäni heiluva alaston asunnoton mies, joka pyyhki takapuoltaan roskiksesta löytämäänsä hampurilaisen käärepaperiin.
Vajonnut elämänlaatu on ollut New Yorkin viime vuosien puheenaihe. Aivovuoto on vienyt koulutettuja keskituloisia halvempiin kaupunkeihin. Niistä etsitään elämää, jonka tarkoitus ei ole tehdä ympäripyöreitä työpäiviä, jotta voi maksaa holtittomia vuokria ja syödä muodikkaassa ravintolassa, jonne on kolmen kuukauden jono.
Myös monen eurooppalaisen suurkaupungin sielu tuntuu olevan hukassa. Keväällä kävin työmatkalla Lontoossa, jossa olen asunut joskus jonkin aikaa. Taivaaseen nousseine hintoineen kaupunki oli kiehtova kuin keskisuuri lentokenttä. On kai Lontoossa yhä hauskaa, jos on nuori tai on rahaa.
Pariisin, Rooman ja Lissabonin kaduilla vaellamme turistimassoina. Me matkailijat olemme tehneet arkena kovasti töitä, jotta meillä on aikaa hypistellä lomalla asioita Uniqlossa, Normalissa, Zarassa ja Sephorassa.
Suurkaupungeista on tullut tylsiä!
Eräs tuttavani huomautti, että vaikka kyse voi olla vain omasta keski-iästä, samoin ajattelee nyt itse urbanismin guru Koolhaas.
Tämän mielestä suurkaupungit palvelevat enää varakkaita ja turisteja. Kaupunkilaisten tarpeista on tullut toissijaisia ja kaupungeista traagisia paikkoja, ruuhkaisia, kalliita ja saastuneita.
1970-luvulla Koolhaas ylisti suurkaupunkien sattumanvaraisia kohtaamisia. Nyt varakkaat ihmiset voivat tehdä töitä ja kuluttaa niissä rinnakkain ilman vuorovaikutusta ja kulttuurisia ja kielellisiä hankaluuksia. Paikallisen identiteetin ovat korvanneet tehokkuus ja neutraali arkkitehtuuri. Suurkaupungit eivät inspiroi vaan toimivat kuin kone.
Koolhaasin mielestä tämä kulttuurinen latteus ei johdu arkkitehdeista, jotka eivät ole nykykaupunkeja edes suunnitelleet. Heidän syynsä ei ole edes se, jos kaupunkien uudet rakennukset ovat massiivisia, banaaleja vajoja.
New York ja Koolhaas ovat muuttuneet, mutta arkkitehdin 50 vuoden takaiset ajatukset vaikuttavat yhä. Jotkut ovat tulkinneet Koolhaasia niinkin, että tiiviys on itseisarvo, joka tuo lähes automaattisesti mukanaan luovuutta, dynaamisuutta ja urbaania kulttuuria.
Ehkä Koolhaasin alkuperäinen ajatus ymmärrettiin nurin niskoin. Ei hän koskaan ajatellut, että asukkaiden tehtävä on palvella kaupungin tarkoitusta.