Vanha kunnon scifi, kuten Flash Gordon, supersankareiden multiversumit, klassikoiden uutuusversiot, Lovecraftin laaja mytologinen kauhu ja suomalainen kansanusko ovat tämän kirjavuoden kulmakiviä omassa genressään, johon kuuluvat yhtä lailla niin tontut ja haltijat kuin Lepakkomies ja Näkymätön nainen.
Arvostelussamme on mukana kymmenen vuonna 2025 julkaistua teosta, jotka ehdottomasti kaikki kuuluvat runsaan julkaisuvuoden parempaan puoliskoon.
John Byrne ja Dick Giordano: Teräsmies – Alkuperä (Egmont)
John Byrne on varmaankin 80-luvulla supersankarikenttää eniten ja onnistuneimmin uudistanut tekijä, joka työskenteli vuoroin niin Marvelin kuin DC:nkin hahmojen parissa. Yksi hänen tärkeimmistä töistään oli uudistaa Teräsmiehen syntytarina, joka esitellään tässä teoksessa.
Teräsmiehen ongelma läpi vuosikymmenten on aina ollut enemmän tai vähemmän särmättömyys, paikoin jopa suoranainen tylsyys, mutta Byrnen käsittelyssä hahmo saa kaipaamaansa syvyyttä, vaikka toki ihan Byrnen pitkäaikaisen tekijäkumppani Chris Claremontin tarinoiden tasolle ei päästä. Mielenkiintoisinta on silloin, kun ei seurata supersankari Teriksen otteita, vaan ollaan mukana toimittaja Clark Kentin juttukeikoilla ja toimituksessa.
Juuri alter ego Clark Kentinä onkin se ulottuvuus, jossa Teräsmies-sarjakuvat ovat parhaimmillaan. Kun varsinainen supersankari on perusasetuksiltaan niin ylivoimainen, on miellyttävää vaihtelua nähdä siviiliminä Kent töppäilemässä sekä työelämässä että etenkin naisten parissa.
Takakansiteksti muuten lupaa, että teoksesta löytyisi Teriksen ensikohtaaminen Bizarron kanssa. Joko minulla on vakava hahmotushäiriö tai jotain muuta vastaavaa, tai sitten tekstiin on eksynyt virhe. Sillä en Bizarroa löytänyt mistään lehden sivuilta. Tai sitten kyseessä oli niin nopea cameo, etten vain tajunnut sitä.
Tästä mahdollisesta kauneusvirheestä huolimatta tämä sarjakuva on raikas tuulahdus ajalta, jolloin kaikki oli sarjakuvamaailmassa hyvin. Tarinankerronta rullasi ja piirrokset tukivat sitä saumattomasti. Yksittäiset tarinat toimivat hyvin yksinäänkin, mutta ennen kaikkea ne muodostavat vuosikausia hienosti jatkuvan tarinakokonaisuuden.
Brian Azzarello ja Lee Bermejo: Jokeri (Egmont)
No niin, tämä teos huutaa huomiota sille, että meiltä suomen kielestä puuttuu kunnollinen termi englanninkieliselle graphic novellille. Tämähän nimenomaan on novelli, joka on puettu sarjakuvan muotoon.
Tässä arvosteltavien hyvien teosten joukossa Jokeri kuuluu ehdottomasti parhaan kolmen joukkoon. Tulokulma tarinankerrontaan on sen verran erilainen, että kokenutkin lukija oikein terästäytyy sarjakuvasivujen äärellä.
Nyt nimittäin Jokerin edesottamuksia seurataan Jonny Frost -nimisen pikkurikollisen näkökulmasta. Frost on niin sanottu ei-kukaan, kunnes kohtalon oikkujen ja sattumusten kautta päätyy Jokerin henkilökohtaiseksi avustajaksi ja luottomieheksi. Hetken kaikki on mahtavaa, mutta voiko Jokerin kaoottisessa ja ennalta-arvaamattomassa lähipiirissä mikään todella koskaan päättyä hyvin?
Sekin on mukavaa vaihtelua, että Batmanin maailmaan sijoittuva tarina pitää loppuun saakka itse Batmanin hyvin pienessä sivuroolissa ja antaa huomion kiinnostavalle joukolle erilaisia pahiksia. Killer Crocistakin nähdään yksi parhaista versioista koskaan. Piirrostyyli ei muistuta Frank Milleriä, mutta muutoin tarinan tunnelma tuntuu lainaavan toimivasti sieltä täältä Millerin tummasävyisistä maailmoista.
William Golding & Aimee De Jongh: Kärpästen herra (Like)
Jälleen kerran tulee todistetuksi, että sarjakuva voi olla erinomainen tapa tutustua klassikoihin, jotka jostain syystä ovat aiemmin jääneet väliin muissa muodoissaan, kuten nyt tässä tapauksessa Kärpästen herra, joka alkujaan oli vuonna 1954 ilmestynyt romaani ja sittemmin vielä muutamaan kertaan kuvattu elokuvaksikin.
Joukko noin 6-12-vuotiaita poikia päätyy onnettomuuden kautta autiolle saarelle. Pelastusta ei kuulu, joten poikien on ryhdyttävä itse auttamaan itseään pysyäkseen hengissä. Mutta se ei ole Kärpästen herran pääpointti. Olennaisinta on, kuinka hierarkiat syntyvät tai synnytetään. Miten päätökset tehdään ja ketkä pääsevät niitä tekemään? Mitkä ovat perusteet ja kuinka paljon ihminen on lopulta vain sosiaalinen eläin? Tarvitsevatko lapset ja nuoret aina aikuisia ohjaamaan heidän toimintaansa ja ajatteluaan, vai ajautuuko ihminen ilman kädestä pitämistä kaaokseen?
Tarinan tarjoilema vastaus ei ole kauhean ylevä tai jalo, mutta ehkä se on melko lailla totuudenmukainen.
Suosittelen teosta ennen kaikkea heille, joilta Kärpästen herra on vielä tähän saakka ollut missään muodossa kokematta. Tarina on nimittäin raju ja kova, mutta ennen kaikkea kiehtova. Se käsittelee ihmisyyttä saarnaamatta (ainakaan näkyvästi) ja auttaa meitä kenties peilaamaan omaakin olemista suhteessa toisiin. Tämä saattaa olla paras vuonna 2025 julkaistu sarjakuvateos.
John Byrne: Ihmeneloset Fantastic Four: Kun kutsuu… Galactus! (Egmont)
Silloin kun minä olin lapsi – siis 1980-luvulla – Suomi oli sillä lailla parempi paikka olla ja elää, että tavalliset lehtipisteet pursuilivat sarjakuvalehtiä aivan joka lähtöön. Yhdellä Marvelin kuuluisimmista supersankarijoukkioista Ihmenelosillakin oli jonkin aikaa Suomessa oma lehti. Ihmenelosia on nähty myös Hämähäkkimiehen kakkossarjana sekä 90-luvulla omina erikoisnumeroinaan sekä Marvel-lehdissä että Sarjakuvalehti-lehdissä (kyllä, molemmat lehdet oli nimetty aika erikoisesti ja oudosti).
Tänä vuonna Ihmeneloset tai kuten heitä nykyään kutsutaan Fantastic Four ovat palanneet sarjakuvamuodossa myyntiin Suomessakin, ja se on kaunis asia. Totta kai tämä albumi julkaistiin suomeksi nyt ennen kaikkea siksi, että loppukesästä elokuvateattereihin ilmestyi uusi MCU-sarjan Fantastic Four -elokuva, joten momentum sarjakuvan julkaisulle oli varmasti Egmontin silmissä ”nyt tai ei koskaan”.
Mutta John Byrnen tarina Ihmenelosten ja Galactuksen kohtaamisesta kantaa ehdottomasti myös ilman elokuvaa. Oikeastaan, mikäli kenellekään enää mahdollista, suosittelisin mitä lämpimimmin lukemaan ensin tämän sarjakuvan ja vasta sitten katsomaan elokuvan. Molemmat ovat hienoja teoksia, ja tukevat toisiaan nimenomaan tässä järjestyksessä, jossa sarjakuva nautitaan ensin.
Egmontin viime vuosien Marvel-julkaisut ovat olleet korkeaa laatua, ja tämäkin Ihmeneloset ehdottomasti kuuluu joukkoon. Tästä suosittelenkin jatkamaan suoraan Egmontin tuoreen Ryhmä-X: Pimeä Feenix -julkaisun pariin. Ihmenelosten tapaan uusin Ryhmä-X ei tarjoa aivan uutta tarinaa, vaan pakkaa yksiin pehmeisiin kansiin olennaisen Marvelin peruskulmakiviin kuuluvan tarinalinjan.
Edgar Rice Burroughs & Russ Manning: Tarzan – Kivinen faarao (Jalava)
Kreegah bundolo! Valkoinen mies hallitsemassa viidakkoa! Me jotka edelleen luemme painettuja sarjakuvia varmasti muistamme hyvin Tarzanin, joka 2000-luvun populaarikulttuuriteoksista on muuten aika hyvin loistanut poissaolollaan.
Mustavalkoiset Tarzan-elokuvat kuuluivat lapsuuteni tv-tarjontaan aivan olennaisesti. Eivät ne silloinkaan erityisen hyviä olleet, mutta kuitenkin jotain toimintaa tuolloiseen vaatimattomaan ohjelmakarttaan.
Selvästi vanhoja elokuvia enemmän tykkäsin 80-luvun suomeksi ilmestyneistä sarjakuvalehdistä, joita divareistakin löytyi tuolloin mukavasti. Jotenkin aina niputin ne mielessäni samaan kastiin Mustanaamioiden, Tex Willereiden ja vanhan Hopeanuoli-sarjakuvan (ei se nykyinen manga) kanssa. Eli selkeästi parempi kuin Aku Ankka, mutta ei aivan parasta tasoa kuitenkaan.
Vuoden 2016 elokuva The Legend of Tarzan oli muuten mielestäni aivan passeli yritys käsitellä Tarzania nykynäkökulmasta ja takoi lippuluukuillakin ihan mukavaa tulosta, mutta jostain syystä ei saanut jatkoa.
Muta nyt kovien kansien väliin on saatu alkujaan 1968-71 ilmestyneitä sanomalehtisarjoja. Viidakon tunnelma, toiminta, pieni ripaus mystiikkaa ja Tarzanin lähes yli-inhimillisiä kykyjä tempaavat tämmöisen nostalgikon helposti mukaansa. Heti ensimmäisiltä sivuilta syntyy vaikutelma, että tämän kirjan minä haluan lukea.
Tämä teos on erinomaista luettavaa kiireettömään vapaapäivään, jolloin ihminen haluaa vain olla ja pötkötellä. Tai vaikkapa istua pitkällä juna- tai bussimatkalla. Kaiken kaikkiaan tämänkin teoksen julkaissut Jalava on muuten kerta kaikkiaan voimissaan oleva kustantamo, joka tuottaa markkinoille tasaisesti laatua klassikkojen voimaan luottaen. Tästä minä nautin.
Dan Barry & Harry Harrison: Flash Gordon – Tehtävä Plutossa (Jalava)
Nythän on siis niin, että Flash Gordon -sarjakuvat ovat olleet ilostuttamassa ihmiskuntaa jo suunnilleen 90 vuotta, sillä ensimmäiset tarinat julkaistiin sanomalehdissä jo vuonna 1934.
Vaikka olen pitänyt itseäni aina ihan aitona scifi-harrastajana, Flash Gordon on ollut mielenkiintoni sektorista aina vähän paitsiossa. Ehkä syy on nimenomaan juuri siinä, että tarinat ovat näyttäneet ja tuntuneet hitusen vanhanaikaisilta kaverille, joka kasvoi lapsesta teiniksi esimerkiksi Marvelin tarinoiden parissa.
Joka tapauksessa tänä vuonna vihdoin yleissivistykseni on korjaantunut Flash Gordonin osalta. Jalavan kovakantinen teos kokoaa näihin kansiin tyylikkäitä seikkailuita, jotka yhtäältä ovat suoraviivaista avaruustoimintaa mutta toisaalta esittelevät vuosikymmenten takaista käsitystä siitä, minkälaisia toiset maailmat ja toiset elämänmuodot ehkä voisivat olla. Tavallaan kaikki tässä muistuttaa ensimmäisestä Star Trek -televisiosarjasta. Tunnelma on hillitty ja sieltä täältä vähän aikakaudelle sopivasti stereotyyppinen.
Jotenkin nämä sanomalehtisarjat, oli siis kyse mistä hyvänsä tarinoista ja hahmoista – eivät koskaan ole toimineet ulkonäkönsä puolesta. Silti olen erittäin iloinen, että tämä teos löytyy nykyään kirjahyllystäni ja nyt Flash Gordoniin tutustuttua sitä joutuu ihminen oikein ihmettelemään, että miksi tutustuimme vasta nyt. Tarinoissa on runsaasti ideoita ja yllättäviä käänteitä ja hahmoissa syvyyttä ja toiminnan motivaatiota. Piirrostyyli tuo muuten monin paikoin mieleen Judge Dredd -sarjakuvat, ja sehän on aina hyvä asia.
H.P. Lovecraft: Kauhujen kabinetti (Jalava)
H.P. Lovecraftin teokset ja teemat ovat innoittaneet sekä lukemattomia sarjakuvia että erilaista joukkoa kauhu-, fantasia- ja scifiteoksia niin kirjallisuuden kuin elokuvienkin maailmassa.
Tuskin kukaan tarvitsee esittelyä siitä, kuka on H. P. Lovecraft, mutta kerrotaan lyhyesti, että vuosina 1890-1937 elänyt Lovecraft oli yhdysvaltalainen kauhukirjailija, joka loi uudenlaisen kosmisen kauhun tyylin. Keskeistä tässä lajissa on oivallus siitä, että kun muinaiset interdimensionaaliset olennot ryhtyvät elämöimään, ovat ihmiset ja ihmiskunta merkityksettömiä. Sekä näille jumalhahmojen kaltaisille olennoille että maailmankaikkeudelle ihmiset ovat kuin hyttysiä tai muurahaisia – jos sitäkään.
Tähän teokseen on koottu kaikkiaan 48 novellia. Ne on koonnut ja teoksen esipuheen kirjoittanut Markku Sadelehto, joka tunnetaan suomalaisen Lovecraft-kulttuurin voimahahmona, onhan hän työskennellyt Lovecraftin parissa monissa rooleissa vuosikymmenten ajan.
Nykyisistä kirjailijoista ja sarjakuvantekijöistä muun muassa Stephen King, Neil Gaiman, Alan Moore ja Mike Mignola ovat henkisesti ja psyykkisesti paljon velkaa Lovecraftin luomalle Cthulhu-myytille.
Tämä teos kuuluu itsestään selvästi jokaisen suomalaisen Lovecraft-entusiastin kirjahyllyyn.
Pasi Klemettinen: Tietäjät, noidat, samaanit kansanuskon maailmassa (SKS Kirjat)
Kyllä, tämä on tietokirja, mutta monilta teemoiltaan käsittelee monitasoisesti niin fantasian kuin kauhunkin elementtejä, kuten kansanperinneteoksissa usein tapana on.
Arvostamani kansanperinteentutkija Pasi Klemettinen on aiemmissa tietokirjoissaan käsitellyt Suomen kansan ”yöpuolen” uskomuksia, tapahtumia ja taruja muun muassa teoksissaan Karhu – Pohjoisten kansojen myyttejä ja Karjalan räyhähenget. Nyt hän sukeltaa kirjan nimen mukaisesti erilaisten noitien ja tietäjien maailmaan.
Teos on loistava muistutus siitä, että esivanhempiemme maailmassa tiede, uskonnot, uskomukset ja filosofiat eivät olleet erillisiä saarekkeita, vaan muodostivat yhden kokonaisen maailmankuvan. Eri tavoin magiaan perustunut parantaminen ja loitsiminen kulkivat ongelmitta käsikkäin niin lääketieteen kuin jumalanpalvelusten kanssakin. Se, mikä nyt monen katsannossa on yliluonnollista – vaikkapa tontut, haltijat ja luonnonhenget – oli vielä parisataa vuotta sitten osa luonnollista maailmanjärjestystä.
Toisaalta teos saa lukijan pohtimaan sitä kaksijakoisuutta, jolla olemme läpi vuosisatojen suhtautuneet erilaisiin tietäjiin ja magian käyttäjiin. Toisaalta he ovat olleet arvostettuja erikoisosaajia, joiden puoleen on käännytty hädän hetkellä, mutta toisaalta myös pelättyjä ja toisinaan parjattuja epäilyttäviä henkilöitä, joita on ollut helppo syytä asioista, joille ei ole silminnähtävää selkeää syytä.
Jos Klemettisen teokset eivät ennalta ole tuttuja, nyt viimeistään on oikea aika niihin tutustua.
Hugo Pratt: Aavikon skorpionit 1 (Jalava)
Legendaarinen Hugo Pratt käsikirjoitti ja piirsi itse Aavikon skorpionit vuosina 1969-1984. Nyt sarjan ensimmäinen osa on saatu myös suomeksi. Ja tämä on todella tervetullut lisä nykymaailman sarjakuvamaailmaan, jota hallitsee aika lailla kevyempi tavara.
Aavikon skorpionit ovat englantilainen sotilasyksikkö, joka käy omaa sotaansa Afrikan korpimailla kohdaten silloin tällöin natseja ja toisinaan arkea täytyy setviä paikallisen väestön kanssa, josta on usein vaikea ottaa selkoa, että ovatko nämä saksalaisten vai englantilaisten puolella vai ikään kuin kokonaan kolmas peluri.
Aavikon kuuma tunnelma välittyy paitsi taistelukohtauksissa, myös olohuoneissa sekä pienessä siivussa romantiikkaa.
Hieman Korkeajännityksen klassisia kulkuja muistuttavaa tarinaa tärkeämmäksi tekijäksi muodostuvat sekä kerronnan että piirrosjäljen yksityiskohdat, jotka kertovat meille toisen maailmansodan aikaisesta Afrikasta.
Aavikon skorpionit on alkujaan viisiosainen sarja, joten jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraavaa neljää osaa. Tämä on laatua, jolle todellakin toivoo ostajia siinä määrin, että sarjan kaikki osat tultaisiin näkemään myös suomeksi julkaistuina.
Hugo Pratt, Juan Diaz Canales ja Ruben Pellejero: Corto Maltese – Elämänviiva
Maailma 1920-luvulla oli hyvin erilainen kuin nyt. Tämä erilaisuus ei koskenut vain teknologiaa, vaan ihmisten maailman kuva ylipäätään oli toisenlainen. Muun muassa Afrikan ja Etelä-Amerikan tuhansien vuosien takainen myyttisyys ja mytologiat kiinnostivat länsimaisia ihmisiä valtavasti, osaa puhtaasti henkisesti ja hengellisesti, mutta monia myös enemmän tai vähemmän taloudellisen hyödyn näkökulmasta. Joka tapauksessa maailma oli täynnä mahdollisuuksia seikkailuille.
Tätä kaikkea kuvaavat Corto Maltesen sarjakuvaseikkailut. Tällä kertaa Maltan haukka päätyy Meksikon arkeologisten aarteiden sekä niitä himoitsevien aristokraattien ja muiden rahamiesten pariin. Hänelle tuttuun tapaan kaikkea sävyttää myös romanttinen taustavire.
Itse kuulun joukkoon, joka löysi Corto Maltesen seikkailut vasta myöhäisellä aikuisiällä. Olen siitä oikeastaan tyytyväinen, sillä nyt kirjastoissa riittää kahlattavaa ja samalla tietää, että laatua on tulossa useiden albuminen verran. Corto Maltese on kuin aikuisten versio Tintistä.