Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila löysi nuorena turvaa lelueläimistä. Ihmiset ovat hänelle edelleen suuri mysteeri.
”Olin perheeni ainoa tyttö. Seitsemän vuotta vanhempi veljeni leikki poikien leluilla ja oli kovin mustasukkainen autoistaan. Minulle annettiin oma kissapehmolelu. Se oli minulle leluistani kaikista rakkain. Muut lelut ovat kadonneet jonnekin, mutta kissa on uhmannut aikaa ja seisoo yhä työpöydälläni 60 vuotta myöhemmin, lähes samannäköisenä kuin lapsuuden kuvissa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi muistot muuttuvat.
Lue myös Kotiliesi.fi: Laulaja Lea Laven muistelee lapsuutensa ristiriitaisia tunteita Seurassa – jäi vaille halauksia äidiltään
Koin lelukissan nuoruudessani hengenheimolaisekseni, sillä sen ilme näytti ikuisesti hämmästyneeltä. Olin itse juuri sellainen lapsi, joka oli aina pihalla kaikesta. Oli kuin muut lapset olisivat pelanneet peliä, jonka sääntöjä minä en ymmärtänyt. Silloin turvauduin omiin lelueläimiini.
En ollut lapsena ollenkaan nukketyttö. Ihmiset ovat olleet minulle aina suuri mysteeri. Pidin enemmän eläimistä, sillä ne ovat suoria ja rehellisiä. Myös pienet lapset ovat sellaisia, kunnes he kasvavat isommiksi ja alkavat pelata erilaisia valtapelejä. Minä en muuttunut, ja olen yhä aika lapsenomainen.
Olen autismin kirjolla ja minulla on ADHD. Sain diagnoosit vasta pari vuotta sitten, joten nuorempana oireiluni nähtiin älykkäänä pöljyytenä. Olin sosiaalisesti todella kömpelö. Mennessäni kouluun huomasin, etteivät harrastukseni olleet samanlaisia kuin muilla. Minulle ei ollut eduksi se, että luin paksuja kirjoja ja osasin englantia sekä latinaa.
Lue myös: Päivi hoiti autistipoikaansa Jalia 20 vuotta − kun hoitosuhde päättyi, Päivi yllättyi
Vaikka vietin paljon aikaa omissa oloissani, sain turvaa kirjoista, musiikista ja leluistani. Ei yksinäisyys välttämättä ole katastrofi. Jollain lailla kaikesta tästä tuli kuitenkin aika mukava elämä, mikä riittää minulle. Lelukissa symboloi kaikkea sitä.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 10/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
