Jean Ramsay syntyi kuvanveistäjä Laila Pullisen ja neurologi Carl-Magnus Ramsayn ainokaiseksi. Jean muistaa maailmankuulun taiteilijaäitinsä ylihuolehtivana vanhempana, joka olisi pidellyt poikaansa sylissä yli tarpeen. Lailan viimeisinä hetkinä osat vaihtuivat.
Pehtoorintalon jokainen esine, seiniä peittävät maalaukset, pienoisveistokset, valokuvat ja jopa vanha flyygeli kuiskivat tarinoita menneestä, elämästä, jota on eletty vahvasti. Talo ei ole silti vain muistojen hautausmaa tai henkien talo. Siellä eletään ja tehdään yhä luovaa työtä.
Ollaan Nissbackan kartanon mailla Vantaan Hakunilassa, Suomen merkittävimpiin kuuluneen kuvanveistäjän Laila Pullisen kotimuseossa. Äitinsä työtä jatkavat hänen poikansa Jean Ramsay yhdessä puolisonsa Petra Piitulainen-Ramsayn kanssa.
Kulttuurikriitikko, esseisti, Taideyliopiston tuntiopettaja, laulaja-lauluntekijä Jean Ramsay asuu vaimonsa kanssa pehtoorintalon yläkerrassa, samassa talossa, jossa Laila Pullinen eli viimeiset vuotensa.
Laila ja Jean vuonna 1972 Tapiolan Nallenpolun ateljeessa. Tapiolasta perheen matka johti elämään Pariisissa, jossa Jean aloitti koulunkäynnin. Kuva: Jean Ramsayn kuvakokelma
Nissbackan puistossa, ateljeessa ja vanhassa viljamakasiinissa paljastuu Laila Pullisen veistostaiteen maaginen kauneus. Hiljaiset pronssipatsaat kertovat vahvasta luovuudesta ja poikkeuksellisesta taiteilijan elämästä.
Jean ei ole jäänyt äitinsä taiteen tai isänsä neurologian lisensiaatti Carl-Magnus Ramsayn sukukartanon vangiksi. Laila Pullisen säätiön perustajajäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana hän hallinnoi vanhempiensa aineellista ja ennen kaikkea henkistä perintöä. Rahaa se on vaatinut, eikä sitä ole koskaan ollut liikaa.
– Niin kauan kuin oma kynttilä on vakan alla, ei kukaan muu voi puhaltaa sitä sammuksiin, Jean naurahtaa.
Hän sanoo sen siitäkin huolimatta, että äiti otti häneltä aikoinaan vesivärit pois. Jean oli silloin alle kouluikäinen. Äidin perustelu oli, että taiteen historiaa tarkastellessa huomaa, ettei sen vaikeampaa kohtaloa voi olla kuin yrittää olla taiteilija taiteilijan lapsena.
– Hän oli siinä oikeassa. En ole kaivannut piirtämistä sen koommin.
Jean istahtaa isänsä perintöflyygelin ääreen ja sanoo, että se on eräänlainen virtahepo olohuoneessa.
– Laila tukahdutti visuaalisen lahjakkuuteni ottaessaan minulta vesivärit pois. Hän ei kuitenkaan osannut varoa sitä, että musiikista tulisi itseilmaisun väyläni, salainen puutarha. Siten isäni jatkaa elämäänsä minussa, taiteellisesti monilahjakas mies sanoo.
Kuvanveistäjän poika
53-vuotias Jean Ramsay on elänyt poikkeuksellisen elämän. Vahvojen, persoonallisten vanhempiensa ainokaisena hän sai osakseen paljon huomiota.
– Laila oli huolehtivainen äiti, ehkä jopa ylihuolehtivainen, Jean pohtii.
– Hän olisi halunnut pitää minua sylissä, mutta minä en halunnut syliin. Muistan, miten hän lauloi minua uneen. Ne olivat erityisiä hetkiä, sillä hänellä oli hellyttävän huono laulunääni. Mutta juuri siksi muisto on tärkeä, sillä niillä hetkillä aina niin vahva ja dynaaminen veistäjä muuttui hauraaksi ja todelliseksi ihmiseksi, äidiksi.
Laila Pullisen ja Carl-Magnus Ramsayn avioliitto ei ollut helppo. Rakkautta riitti kuitenkin loppuun saakka. Kuva: Jean Ramsayn kuvakokelma
Taidettaan tehdessään Laila Pullinen oli keskittynyt ja määrätietoinen. Jean kertoo, miten äiti saattoi veistää tai kiillottaa jotain työtään useita tunteja putkeen.
– Silti hän tuli aina tekemään ruokaa tai välipalaa tullessani koulusta kotiin.
Loistavan taiteensa ja persoonallisuutensa takia Laila Pullinen oli juhlittu ja näkyvä nainen. Hän liikkuu sulavasti niin presidentti Urho Kekkosen ja aikansa kuuluisimpien kulttuuripersoonien seurassa kuin kivenhakkaajien ja taidevalajien miehisessä seurassa.
Ateljeeleningit vaihtuivat työhuoneella siniseen haalariin.
Boheemielämää Pariisissa
Jean asui ensimmäiset elinvuotensa vanhempiensa kanssa ensin Helsingissä Vuorimiehenkadulla, sitten Kaivopuistossa sijainneen Ahlströmin talon alakerrassa.
– Rakas isäni sopeutui sinne huonosti. Hänellä oli tapana riisua työpäivän jälkeen kaikki vaatteet yltään ja kävellä alasti. Kaivopuiston hienostorouvia ärsytti, kun isä vilahteli ikkunoiden takana ilkosillaan.
Jean oli viisivuotias, kun perhe muutti Ranskaan. Isä työskenteli Pariisissa arvostetussa Pitie-Salpetrieren sairaalassa, ja äiti teki luovaa työtään.
Perheen ainoa lapsi, pikkuvanha Jean oli vanhempiensa Laila Pullisen ja Carl-Magnus Ramsayn silmäterä, ja varhaislapsuuteen osuivat vuodet Pariisissa. Tässä ollaan Suomessa vuonna 1976. Kuva: Jarmo Matilainen / HS
He asuivat taiteilijatalossa, joka oli Jeanin mukaan tasapäistävä, demokraattinen elinympäristö. Kuin Baabelin torni, jossa oli eurooppalaisten lisäksi muun muassa marokkolaisia, algerialaisia ja afganistalaisia taiteilijoita.
– Laila nautti siitä, että sai olla taiteilija muiden joukossa. Oman arvonsa hän toki tiesi, Jean sanoo.
Laila Pullisen töitä on nykyään kotimaisten taidemuseoiden lisäksi muun muassa Vatikaanin taidemuseossa Roomassa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa, Hampurissa sekä monissa julkisissa ja yritysten tiloissa – esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentoasemalla.
Jean arvelee itse olleensa Pariisin vuosina ärsyttävä, rusettikaulainen pikkuaikuinen.
– Kun aloitin koulunkäynnin, en osannut vielä sanaakaan ranskaa. Ensimmäisenä koulupäivänä pissasin housuihini, kun en osannut kysyä tietä vessaan.
Ranskalainen koulupäivä oli pitkä. Se alkoi aamuyhdeksältä ja loppui vasta iltapäivällä kello viisi. Tarjoilukärryillä tuotiin joka päivä neljän ruokalajin lounas juustoineen ja jälkiruokineen. Pienten oppilaiden piti osata käyttää haarukkaa ja veistä, ja pöydässä piti istua hiljaa ja selkä suorassa.
– Olen myöhemmin ajatellut, että vuodet Pariisissa olivat perheemme onnellisinta aikaa.
Vanhemmat tekivät omaa työtään, ja pieni Jean sai kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä.
Kasvu taiteen rakastajaksi
Jean oli kahdeksanvuotias, kun perhe palasi Suomeen. Oli järkytys, kun koulukaverit puhuivat lätkän peluusta ja kaikki oli vielä 1980-luvun taitteessa jotenkin ankeampaa kuin Pariisissa.
Alkujärkytys meni vähitellen ohitse. Laila Pullisen ateljee oli sijainnut ennen Pariisin-vuosia Tapiolassa Nallenpolulla, Suomeen palattua Lallukassa.
– Lallukan ateljeeasunnon taiteilijoita olivat ennen Lailaa olleet Tove Janssonin isä, kuvanveistäjä Viktor Jansson ja Ben Renvall. Nyt sitä hallinnoi Tommi Toija. Pienen huoneeni alapuolella oli ryömintäkorkuinen välitila – sauna sijaitsi sen alapuolella. Putkiremontin yhteydessä sieltä löytyivät Tove Janssonin vanhat sukset.
Tove ja hänen elämänkumppaninsa, graafikko Tuulikki Pietilä olivat Jeanin lapsuusvuosina tuttu pariskunta. Kuten moni muukin taiteilija, jotka vierailivat vanhempien luona.
Jean Ramsay sanoo, että kun elää sellaisessa vilkkaiden keskustelujen ja kulttuurin ilmapiirissä, ei voi tulla muuksi kuin taiteen rakastajaksi.
Mennessään armeijaan hän sai Tovelta lahjaksi Muumilaakson tarinoita -kirjan. Toven nimmari ja kirja auttoivat häntä kestämään armeijan äijämeiningin.
Isän varoittava esimerkki
Jo ennen armeijaa Jean oli muuttanut pois kotoa. 16-vuotias teini kapinoi vanhempiaan ja ennen kaikkea isäänsä vastaan.
Carl-Magnus Ramsay oli sairastunut vuonna 1983 vakavaan aivokudoksen tulehdukseen, jota hän lääkitsi itse kirjoittamillaan rauhoittavilla reseptilääkkeillä ja alkoholilla. Lopulta hän menetti lääkärin oikeutensa.
– Sairaus muutti hänen persoonallisuuttaan. Hänestä tuli herkkä äänille ja valoille, ja kotona piti kävellä melkein varpaillaan. Hän kohdisti pahaa oloaan minuun, ja minä raivosin takaisin.
Laila Pullinen ei ottanut kantaa miehensä ja poikansa riitoihin.
– Hän rakasti meitä tasaveroisesti ja yhtä paljon. Hän antoi minulle tilaa kapinoida, minkä seurauksena pystyin palaamaan kotiin kymmenen vuotta myöhemmin.
Isän alkoholismi irrotti Jean Ramsayn kotoa, mutta mitään kaunaa tai vihaa hän ei isäänsä kohtaan tunne.
– Isän huonon esimerkin kautta koin, miten heikko ja rikkinäinen ihminen voi olla samanaikaisesti maailman ihanin ja rakkain. Isä pysyy varoittavana enkelinä mukanani silloin, kun olen ollut itse vaarassa langeta kaltevalle pinnalle.
Vanhempien omat välit kestivät, vaikka Laila Pullinen oli käytännöllisesti katsoen miehensä omaishoitaja tämän kuolemaan, vuoteen 1994 saakka. Sekin kertoo hänen luonteestaan, ettei hän koskaan valittanut pojalleen omaishoitajan asemaansa.
Antoisaa yhteistyötä
Asuessaan ja työskennellessään nyt Nissbackassa Jean Ramsay sanoo, ettei koti ole vain paikka. Se on myös ihminen.
Ihminen tarkoittaa tässä kohdin hänen vaimoaan Petraa. Laila Pullinen ja Petra ehtivät tutustua toisiinsa, ja Jean kertoo, miten äiti arvosti Petran suoraa ja rehellistä asennetta.
– Petra ei mielistellyt Lailaa suurena taiteilijana, vaan kohtasi hänet ensisijaisesti minun äitinäni. He saattoivat keskustella sellaisista naisten asioista, joista äiti ja poika eivät olisi keskustelleet.
Jeanin ja hänen vaimonsa Petran häät vietettiin Lailan syntymäpäivänä puoli vuotta tämän kuoleman jälkeen. Se oli Petran toivomus – hänestä ja Lailasta oli tullut läheiset toisilleen. Kuva: Jean Ramsayn kuvakokelma
Naimisiin Jean ja Petra menivät vain runsaat puoli vuotta Lailan kuoleman jälkeen. Petran toiveesta hääpäivä oli Lailan syntymäpäivä, 21. heinäkuuta.
– Ilman Petraa ei olisi Nissbackaa ja Laila Pullisen säätiötä siinä muodossa kuin se nyt on. Petran myötä minusta sain myös perheen, hänen tyttärensä Eveliinan, tämän miehen Jussin ja ihanat lapset Idan ja Leevin.
Jean Ramsay sanoo, että hänen kohdallaan on välillä turhaan korostettu uhrautumista äidin elämäntyön säilyttäjänä.
– Se, että äiti pyysi minut takaisin kotiin avukseen, merkitsi kyllä akateemisen urani loppumista Skotlannissa. Äiti totesi, että hän on pilannut elämäni ja vastasin, että niin oletkin, mutta päätös palata oli minun oma päätökseni. Väitöskirjan teko jäi kesken, vaan ei se ole kaduttanut.
Jean Ramsay sanoo, että vuodet 1990-luvulla Briteissä olivat hänen oma odysseiansa. Ehkä hän ei palannut kotiin voittajana, mutta hän palasi sinä miehenä mikä on nyt.
– Nuorempana en ymmärtänyt Lailan töitä. Ne olivat sellaisia vähän pelottavia möykkyjä, mutta nyt rakastan hänen vapaata, hurmioitunutta taidettaan. Ja iloitsen siitä, että hän puolestaan haltioitui minun teksteistäni.
Kaksikymmentä vuotta kestäneestä yhteistyöstään äitinsä kanssa Jean sanoo, että se oli ihanaa yhteistyötä.
– Isän sairastumisen jälkeen seurasi äidin sairastumisia, Nissbackan jatkuvaa huoltoa ja rahahuolia, mutta selvisimme eteenpäin. Se oli jatkuvaa nykyhetkessä elämistä, koska tulevaa ei voinut suunnitella.
Ikääntyessään Jean Ramsay on alkanut arvostaa äitinsä, kuvanveistäjä Laila Pullisen taidetta yhä enemmän. Kuva: Sabrina Bqain / HS
Laila Pullinen sai vuonna 2004 aivoinfarktin, josta hän toipui.
– Hän kuntoutti itseään kuntosalilla niin rajusti, että rusautti olkansa. Sitä seurasi olkavarteen koteloituneen tuberkuloosin lähteminen liikkeelle elimistössä. Hän oli nuorena sairastanut tuberkuloosin ja teki fyysisesti raskasta työtään vain yhden keuhkon voimin.
Kaikista vaivoistaan huolimatta Laila Pullinen teki töitä kuolemaansa, vuoteen 2015 asti.
Elämän ja kuoleman rajakohdissa
Äidin kuoleman Jean Ramsay koki paljon järkyttävämpänä kuin isänsä poismenon.
– Äidiltä pettivät lopuksi kaikki sisäelimet. Hän kuoli syliini Meilahden sairaalassa. Se on yksi elämäni merkittävimpiä kokemuksia. Tunsin, miten eksyksissä hän oli, ja kuiskasin hänen korvaansa hänen lapsuutensa, Karjalan Terijoen murteella, että päästä sie irti, mie piän siusta kiinni.
Jean Ramsay sanoo, että äiti antoi hänelle elämän. Hän puolestaan antoi äidille kuoleman ja kantoi rajan yli.
– Jos me vain pelkäämme kuoleman varjoa, emme uskalla kokea valoakaan. Oli myös helpottavaa, että sairas, vanha ihminen pääsi pois. En tuntenut siitä syyllisyyttä, enää ei tarvinnut huolehtia ja pelätä.
Kesällä 2025 Jean Ramsay koki järkytyksen, kun kaksi hänen äitinsä pronssipatsasta oli yöllä varastettu veistospuistosta. Niiden arvioitu taiteellinen hinta on 140 000 euroa. Kuva: Kari Pullinen
Äidin ja pojan yhteinen matka oli ollut eheä. Jean Ramsay sanoo, että matka jatkuu edelleen. Äiti elää hänessä yhä monin tavoin.
– Jopa siinä, miten hän ravintoloissa opetti minua makujen väliset suhteet, sen miten makuaistia käytetään. Nautintoihin ei tarvita rahaa – välillä söimme kylmää lenkkimakkaraa autossa kuunnellen samalla Pavarottia.
Ehkä tärkein oppi pojalle oli, että kaikenlaista työtä pitää arvostaa.
Sinisen haalarin paluu
Menneenä kesänä Jean Ramsay debytoi näytelmäkirjailijana äidistään kertovassa Rakkauden tekoja -monologinäytelmässä. Alkuvuodesta ilmestyi omakustanteena levy Between the Briar and the Rose.
Monologin esitti Teatteri Vantaan perustaja ja johtaja, näyttelijä Anne Nielsen yllään Lailan alkuperäinen, sininen haalari.
Jean on ollut häkeltynyt esityksen saamasta huomiosta. Hänen kirjoittamansa monologi kertoo rehellisesti kuvanveistäjän ja naisen elämästä: hänen äidistään, lapsen vaikeasta synnytyksestä ja samalla maailmankuulusta taiteilijasta.
– Sain alkuvuodesta adhd-diagnoosin. Ehkä se selittää pirstalaisen luonteeni ja säntäilyn aiheesta toiseen.
”Jos me vain pelkäämme kuoleman varjoa, emme uskalla kokea valoakaan”, Jean Ramsay pohtii. Kuva: Piia Arnould
Jean toteaa samaan hengenvetoon, että onneksi hänellä on säännöllinen työ pari kertaa viikossa osa-aikaisena ”viinanmyyjänä” Alkossa.
Liukastuttuaan pari vuotta sitten Nissbackan jäisellä pihamaalla Jean Ramsay löi päänsä niin pahasti, että sitä seurasi aivoverenvuoto.
– Olin tosi peloissani. Parin kuukauden ajan olin toipilas. Olin menettänyt oikean käteni hallinnan ja osan puhekykyä, mutta palauduin kuitenkin kuntoon.
Asioita loputtomiin hiova mies oivalsi silloin, ettei suunnitelmiaan kannata venyttää liian pitkälle tulevaisuuteen. Siksi nyt oli aika keskittyä monologin kirjoittamiseen ja levyn tekoon.
Laila Pullinen
Syntyi 1933 Terijoella, kuoli 2015 Helsingissä. Suomen kuuluisimpiin kuuluva kuvanveistäjä, joka käytti töissään materiaalina kiveä ja pronssia. Tärkeimpien kotimaisten taidemuseoiden kokoelmissa on hänen töitään. Niitä on myös muun muassa Vatikaanin taidemuseossa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa ja Hampurissa. Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo sijaitsevat Nissbackassa Vantaalla.
Jean Ramsay
53-vuotias kulttuurikriitikko, kuvanveistäjä Laila Pullisen (1933–2015) ja neurologian professori Carl-Magnus Ramsayn (1943–1994) poika. Johtaa vaimonsa Petra Piitulainen-Ramsayn kanssa äitinsä teoksia esittävää veistospuistoa ja kotimuseota. Ajankohtaista: Rakkauden teot -monologinäytelmä Laila Pullisen säätiön ja Teatteri Vantaan yhteistyönä sekä debyyttilevy Between the Briar and the Rose (Ora&Labora 2025)