Näyttelijä Esa Saario kuoli Helsingissä 26. syyskuuta 2025. Hän oli 93-vuotias, syntynyt Nummella 22. marraskuuta 1931.
Joillakin ihmisillä on harvinainen taito nähdä erilaiset tilanteet ja tapahtumat ja kääntää ne salamannopeasti toiseen asentoon. Esa Saario osasi tämän taidon. Huumori oli yksi hänen aseistaan.
Taitavana tarinankertojana ja erinomaisena äänenkäyttäjänä Esa sai pienet kertomukset elämään kuin pienoisdraamat. Nummen murre antoi vielä viimeisen silauksen tarinaan. Nummi oli Esalle tarinoiden aarreaitta. Kaksi kirjaa ja lisälehti syntyivät Esan kynästä. Lisälehden nimi on: Ei lisä pahaa tee muuta kun velas ja selkään saamises.
Esa tunnettiin taitavana näyttelijänä ja laulajana, mutta hän oli myös kaivonkatsoja, kelloseppä, puhelinasentaja, mehiläistenhoitaja ja luontoihminen henkeen ja vereen. Sain aina keväisin raportin kukkivista kasveista ja kimalaisten mahdollisuuksista muuttuvaa luontoa vastaan.
Kun Kansallisteatterissa harjoiteltiin Tšehov Jaltalla -näytelmää, ohjaaja Eugen Terttulalla oli valokuva, jossa oli Tšehov ja Ericssonin puhelin. Esa oli kerännyt vanhoja puhelimia, ja niin samanlainen puhelin päätyi näytelmään, jonka rooleissa olivat Esa ja Eeva-Kaarina Volanen. Hoida sinä ohjaus, niin minä hoidan puhelimet, sanoi Esa hämmästyneelle Terttulalle.
Esa tykkäsi käydä teatterissa. Hän oli tarkkakorvainen ja hyvä analysoimaan esityksen ansiot ja puutteet. Paperi kuuluu ilmaisussa, kuiskasi Esa minulle, kun näytelmässä oli äänitetty kertoja.
Esan bliniseura kokoontui kerran vuodessa ravintola Messeniuksen kabinetissa. Onneksi kabinetissa, koska nauru ja ”huuto” kuuluivat illan ohjelmaan. Heikki ja Eija, Lissu, Outi, Seela, Leena ja allekirjoittanut, kaikki me nautimme silloin. Esan 90-vuotisjuhlat olivat merkkitapaus: Jaakko Ryhänen ja Seppo Hovi astuivat yllättäen laulaen sisään! Mikä tunnelma!
Esan elämä olisi voinut mennä toisin, jos hän olisi Alfons Almin kutsua noudattanut ja mennyt oopperaan, mutta me olisimme jääneet ilman Puntilan isäntää ja hänen renkiään Mattia sekä Kolmeakymmentä hopearahaa, jossa Esa ja Kauko Helovirta loistivat.
Uskon, että jokaisella sairaalassa vierailevalla on aika iso kynnys mennä kuolevan luo. Minulle myös. Kun viimeisen kerran tapasin Esan Suursuon sairaalassa, Esa oli kirkas mieleltään, kun kerroin hänelle Kansallisteatterin Pohjantähti-esityksestä. Kommentteja tuli tuttuun tapaan.
Kun tartuin Esan käteen lähtiessäni, hän sanoi: ”Sinulla on voimakas puristus.”
Kari Paukkunen
Esa Saarion ystävä