Kun Marja-Riitta Pennanen avasi aamulla 21. lokakuuta 2024 Villa Meren sairaalahuoneen ikkunan, oli taivas kauniin sininen ja täynnä valkoisia kumpupilviä.
– Hei sitten Heli. Nyt pääset mummojen luokse, hän oli sanonut.
48-vuotias tytär, Heli Pennanen oli hetki sitten kuollut. Hänet oli vain muutamaa päivää aiemmin siirretty kotikaupungissaan Kotkassa palliatiiviseen hoitoon.
Tytär soitti aina äidilleen syntymäpäiväpuhelun. Maaliskuussa 2023 soitto tulikin päivää ennen syntymäpäivää.
– Heli itki ja sanoi: ”Äiti, minulla on patti rinnassa. Sinä tulet mukaan sairaalaan”.
Jo tutkimushuoneessa Marja-Riitta tajusi, että tilanne on vakava. Patti näkyi selvästi.
– Olen hyvin tarkka. Seuraan, mitä ympärilläni tapahtuu. Heli oli myös samanlainen.
Marja-Riitta oli nähnyt sairaanhoitajan silmissä kiiltäneet kyyneleet.
– Heli kysyi minulta: ”Kuolenko minä?”
Diagnoosi tuli huhtikuussa. Aggressiivinen rintasyöpä, joka oli levinnyt. Leikkaushoito ei tullut kyseeseen, ja saman tien aloitettiin sytostaattihoidot.
Elämään tuli tiukkoja rajoituksia. Lääkäri määräsi tarkan ruokavalion, ja heikentyneen immuunipuolustuksen takia Helin tuli välttää julkisia paikkoja.
Hoitojaksot ryhmittivät myös vanhempien elämän kolmen viikon sykleihin. He ajoivat Hausjärven Hikiältä Kotkaan hoitamaan ”pikkumiestä”, Helin ja tämän avomiehen vuonna 2019 syntynyttä poikaa.
– Emme puhuneet matkalla mitään. Kaksi tuntia sinne ja kaksi tuntia tänne, kolmen viikon välein, Marja-Riitta kertoo.
Äiti tunsi pelon ja surun viiltävänä kipuna.
– Aina kun lähdimme ajamaan minulle tuli valtavat fyysiset kivut. Aivan kuin minulla olisi ollut Helin kivut. Hän ei koskaan puhunut niistä.
Heli ei puhunut myöskään sairaudestaan ja kielsi sen ehdottomasti myös äidiltään.
– Hän ei sanonut koskaan sanaa syöpä. Hän sanoi, että tämä on minun sairauteni, sinä et siitä puhu.
Äiti kulki tyttärensä rinnalla koko sairauden ajan. Mutta ei puhunut siitä. Helin isäkin, Ilmo Pennanen pysyi vaiti myös kotona.
Tytär oli pienestä pitäen ollut sisukas ja oppinut selviämään. Hänellä oli toispuoleinen CP-vamma, jonka takia hänen oikea jalkansa ja kätensä eivät toimineet normaalisti.
– Hän puki jo kolmevuotiaana itselleen yhdellä kädellä sukkahousut jalkaan, äiti kertoo ja naurahtaa muistolle.
Koko ikänsä tytär oli oppinut piilottelemaan vammaansa: oikea käsi sujahti taskuun ja kenkinä olivat usein pitkävartiset saappaat.
Muistopatsas kertoo Helin rakkaudesta musiikkiin. Heli rakasti myös metsää, Hikiän hautausmaa sijaitsee kauniilla mäntykankaalla. Esko Tuovinen
Kesäkuun alussa koitti Helin siskontyttären ylioppilasjuhlat. Marja-Riittaa jännitti, kuinka hän osaisi käyttäytyä normaalisti. Heli käytti Kelalta ilmaiseksi saatua peruukkia, joka istui huonosti. Se liukui helposti otsalta ylöspäin.
Ulkona Marja-Riitan sisko kysyi hiljaa tältä, miksi Helillä oli peruukki.
– Kerroin, että hänellä on rintasyöpä.
Heli näki tilanteen.
– Kotona asiasta nousi meteli, ja Heli oli hyvin vihainen. Sanoin hänelle, että eiväthän he tyhmiä ole, kun näkivät tällä peruukin.
Peruukki paljasti sairauden, ei äiti.
– Ostimme Helille sitten kauniimman peruukin.
Helin lääkitystä vaihdettiin kolmen kuukauden välein, mutta hän oli olosuhteisiin nähden melko hyvävointinen.
Vaikka hän halusi salata sairautensa, suhtautui hän äidin mukaan siihen myös realistisesti.
– Aina, kun uudet hoidot aloitettiin, sanoin, että jospa tämä lääke auttaisi. Joka kerta Heli vastasi, että ”äiti, etkö ymmärrä, että minä kuolen tähän”. Hän halusi kai, että pysyn sitten vahvana.
Talvella 2024 Heli pääsi katsomaan Ilves-peliä Tampereelle. Veli Antti Pennanen oli hoitanut hänelle liput.
– Hän pääsi näkemään veljensä siellä livenä, kun tämä valmensi. Veli oli hänelle hyvin tärkeä.
Marja-Riitta muistelee, kuinka hän oli lasten ollessa pieniä ihmetellyt, miksi leivinuunin tuhkaluukusta oli levinnyt tuhkaa lattialle.
– Antti pelasi jääkiekkoa ja Heli oli maalivahtina. ”Antti ampui sinne kiekkoja, ja minä en saanut kiinni”, Heli sanoi.
Musiikki oli Helille myös tärkeä asia. Hän pystyi osallistumaan keväällä yhden suosikkiartistinsa, Kaija Koon, konserttiin.
Kun lääkehoito muuttui tablettilääkitykseen, pääsi hän lapsensa ja avomiehensä kanssa haaveilemalleen Lapin reissulle.
He olivat yhdessä kiertäneet paljon kansallispuistoissa, ja metsä oli Helille tärkeä paikka.
– Ennen Lapin reissua kävimme syömässä Kotkan Varissaaressa. Se oli meidän viimeinen ruokailumme yhdessä.
Marja-Riitan terapiana ovat muun muassa puutarhatyöt, kävely, vesijumppa ja käsityöt. Tämän kanavatyön hänen teki viime vuoden aikana. Jeesus koputtelee portilla. Esko Tuovinen
13.9. on päivämäärä, joka on seurannut Marja-Riittaa lapsuudesta lähtien. Tuolla päivämäärällä hänen pikkuveljensä kuoli tapaturmaisesti, kun Marja-Riitta oli noin 12-vuotias.
Viime vuonna se oli myös päivä, jolloin Helille vaihdettiin viimeisen kerran lääke, joka ei enää toiminut.
– Lääkäri päätti, ettei hoitoja enää jatketa. Heli siirtyi palliatiiviseen hoitoon.
Marja-Riitta oli mukana, kun Heli jutteli hautajaisjärjestelyistä sairaanhoitajan kanssa.
– Päätimme, että Heli haudataan kotiseudulle Hikiälle. Sanoin, että Heli menee nyt ensin, ja äiti tulee perässä.
Muutaman kotona vietetyn päivän jälkeen Heli siirrettiin Villa Mereen. Läheiset olivat hänen ympärillään ja jättivät vuorollaan hyvästit.
Lauantai-iltana Heli puhui viimeisen kerran. Hän oli lausunut selkeällä äänellä paikalla olleiden sairaanhoitajan ja Mia-siskon kuullen: ”Äiti tulee”.
– Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Ne lohduttavat ja kannattelevat minua.
Sunnuntaina Marja-Riitta oli kahdestaan Helin kanssa huoneessa. Televisiossa laulettiin Juha Tapion Sitkeä sydän -kappale, jonka aikana Heli aukaisi vielä silmänsä. Juha Tapio oli yksi hänen suosikkiartisteistaan.
Heli kuoli varhain maanantaiaamuna läheistensä ympäröimänä. Pikkumies oli päiväkodissa.
Keinutuoli on paikka, missä Marja-Riitta mielellään hiljentyy muistelemaan tytärtään. Takana on leivinuuni ja sen tuhkaluukku, jonka edessä Heli pienenä toimi maalivahtina, kun veli löi sinne kiekkoja. Esko Tuovinen
Sauna, vesijumppa, kodin keinutuoli. Ne ovat paikat, jossa Marja-Riitta erityisesti hiljentyy muistelemaan tytärtään. Poskille valuu kyyneleitä, tai karpaloita, kuten hän itse kuvailee.
Viikoittain hän vierailee myös tyttärensä haudalla ja istahtaa lähellä olevan männyn juurelle juttelemaan niitä näitä.
– Miehenikin käy haudalla. Hänellä on varmaan lenkkikavereita, joille hän on päässyt puhumaan asiasta.
Tammikuussa Marja-Riitta osallistui seurakunnan järjestämään sururyhmään, jossa hän kuunteli, kuinka miehet puhuivat surustaan. Hän pystyi peilaamaan oman miehensä tapaa käsitellä suruaan. Yksi miehistä oli kertonut paenneensa metsätöihin puhumisen sijaan. Se kuulosti tutulta.
Läheiset kokoontuvat Helin haudalle hänen syntymäpäivänään ja äitienpäivänä. ”Syntymäpäivänä joimme täällä yhdessä kahvit”, Marja-Riitta Pennanen kertoo. Hän vierailee tyttärensä haudalla viikoittain. Esko Tuovinen
Marja-Riitta Pennanen harjoittelee itse uusia käyttäytymistapoja. Takana on kotona piilottelun ja ihmisten karttamisen jakso.
Miten asiasta tietävät tuttavat kohdataan? Saako hän näyttää kyyneleensä? Kun joku kysyi Helin kuulumisia, miten hän toimii, ettei menisi aivan lukkoon?
Jossain vaiheessa hän pohti sitäkin, näkevätkö lapsenlapset hänet normaalisti mummonaan vai ensisijaisesti lapsensa menettäneenä äitinä.
–Tuttavia kohdatessa tuli tilanteita, että joku muu oli jo kertonut Helin kuolemasta. Olisinhan minä voinut itsekin sen kertoa. En ole voinut itse sitä lähteä tekemään.
Äitiä oli kielletty puhumasta.
Oli pitkä ajanjakso, kun Marja-Riitta Pennanen vältteli ihmisiä ja piilotteli kotonaan. Esko Tuovinen
Nyt kukaan ei enää kiellä puhumista, ja sitä hänelle vakuuteltiin myös sururyhmässä. Marja-Riitta kokee saaneensa luvan puhu myös tyttäreltään. Hän oli nähnyt unen tyttärestään, joka vahvisti tunnetta.
– Nyt minulla on lupa puhua. Minulla on hyvä olo asian kanssa.
Niinpä Marja-Riitta päätti antaa aiheesta myös julkisen haastattelun.
– Haluan tehdä sen Helin muistolle.
Kuvausta varten tehty vierailu haudalla vahvisti tunnetta entisestään.
– Kun käyn haudalla tuntuu, että Heli on läsnä.
Entä, mitä miehesi ajattelee haastattelusta?
– Hän on antanut hyväksyntänsä.
Luuletko, että hän lukee jutun?
– Uskon, että hän lukee.