The Rocky Horror Show on uusiseelantilaisen Richard O’Brienin luoma näytelmä, jonka oli tarkoitus olla kunnianosoitus menneiden aikojen kakkaleffoille: niille luokattoman huonoille kauhuleffoille, jotka elivät tietoisuudessamme vielä vuosikymmenten päästä ensin halpisteatterien ja myöhemmin Mystery Science Theater 3000:n kaltaisten ohjelmien myötä.
Näytelmästä tuli yllättävä superhitti, joten sen pohjalta tehtiin myös elokuvaversio, joka lienee nykyään se tunnetuin versio tarinasta. Tim Curryn, Susan Sarandonin ja muun muassa rockmuusikko Meatloafin tähdittämä The Rocky Horror Picture Show on vuosien varrella kasvanut kulttiklassikoksi, jonka yleisön osallistumista kannustavat live-esitykset ovat ehdottomasti kokemisen arvoinen juttu. Vaikka jäyhänä suomalaisena miten ahdistaisikin aluksi hytkä Time Warpin tahtiin muiden mukana – mutta tämän ahdistuksen voittaminen on tietenkin osa elokuvan sanomaa.
Siinä sivussa elokuva – ja toki myös se alkuperäinen musikaali – on saanut ansaitusti arvostusta queer-klassikkona, sillä se oli varsinkin aikaisekseen hämmentävän avarakatseinen teos. Tarinassa Brad ja Janet, kaksi nuorta ja viatonta amerikkalaista, päätyy auton hajoamisen jälkeen syrjäiseen kartanoon, jossa heitä odottaa unohtumaton yö. Kartanoa asuttaa transseksuaaliselta Transylvanian planeetalta kotoisin oleva tohtori Frank-n-furter, joka yhdessä outojen kätyriensä kanssa avaa Bradin ja Janetin silmät uusille kauhuille, mutta myös uusille kokemuksille.
Pintapuolisesti hyvin karu ja roisi tarina sisältää kuitenkin myös suuren sydämen, sillä sen keskeisenä viestinä on, että olet okei juuri sellaisena kuin olet. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja uskalla olla, kuka oikeasti olet. Don’t dream it, be it. Elokuvan meno ja sen viesti ovat olleet monille LGBTQ-ihmisille tärkeä hetki matkalla oman identiteetin löytämiseen, niin minullekin. Ja koska se sattuu myös sisältämään levyllisen verran hillittömän hyviä biisejä, The Rocky Horror Picture Shown katsomisesta on tullut säännöllinen osa joka vuotista Halloween-elokuvamaratoniani.
Mutta tiesitkö, että siitä tehtiin myös videopeli?
Jos tarkkoja ollaan, The Rocky Horror Shown tehtiin parikin peliä. Ensimmäinen oli kasibittisille tietokoneille 80-luvulla julkaistu seikkailupeli, viimeinen taas muutaman vuoden ikäinen retropeli. Siinä välissä tehtiin se kiinnostavin teos: pienen englantilaisen studion luoma seikkailupeli, jota tähdittävät Richard O’Brien sekä myös Sir Christopher Lee.
Elokuvan tapahtumia noudattelevassa pelissä pelaaja ohjastaa joko Bradia tai Janetia tämän yrittäessä kerätä tohtori Frank-n-furterin kartanosta osia koneeseen, joka voi palauttaa kiveksi muunnetun pariskunnan puoliskon takaisin ihmiseksi. Aikaa operaatiolle on vain puoli tuntia, sillä sen jälkeen Frank-n-furterin kartano, joka on oikeasti avaruusalus, käynnistää moottorinsa ja lentää takaisin transseksuaaliseen Transylvaniaan. Ei helppo homma edes paperilla, eikä asiaa auta yhtään se, että pelaaminen on aivan karmeaa.
Lue myös: Nyt on hämärää – juuri varhaisjulkaistussa pelissä keräillään avaruusolioiden raajoja
Graafiset seikkailupelit olivat vuonna 1999 jo aivan täysin ratkaistu ongelma. Lucasfilm, Sierra On-line ja lukemattomat muut pelinkehittäjät olivat vuosien varrella hioneet viittä vaille täydellisiksi niin monta erilaista käyttöliittymää ja tapaa pelata, että genrestä kiinnostuneiden ei tarvinnut kuin valita suosikkinsa tusinan joukosta ja kopioida. Mutta ei, pelin kehittänyt On-Line Entertainment ei tyytynyt tavanomaiseen. He tekivät oman käyttöliittymänsä.
Tuloksena on niin kutsuttu point & click -seikkailupeli, jossa ei voi osoitella mitään. Peliä kun pelataan liikuttamalla Bradia tai Janetia nuolinäppäimillä. Hiirtä taas käytetään klikkailuun; vasen klikkaus yrittää käyttää edessä olevaa esinettä, oikea klikkaus taas käyttää inventaariosta valittua esinettä. Niin – ja se esine valitaan inventaariosta U- ja I-näppäinten avulla. Oikeasti, onko tämä käyttöliittymä jonkun käsitys huonosta vitsistä?
Lisämausteena pelin puzzlet ovat sitä kuuluisaa hallusieni-osastoa. Esineitä löytyy milloin mistäkin ilman sen suurempaa vihjettä siitä, että esinettä voi noukkia mukaansa tai edes käyttää. Niinpä pelaajan täytyy kulkea jokainen huoneen millimetri läpi hiirtä naksutellen esineiden toivossa. Jos lähellä ei ole mitään käytettävää tai poimittavaa, tuloksena on turhan pitkä animaatio, jossa Brad tai Janet kohauttaa olkapäitään. Ja ne puzzlet, ne puzzlet!
Yksi tärkeä paikka on suuri pakastin, joka sisältää Meatloafin esittämän Eddie-rokkarin. Pakastimen ovi taas avataan menemällä kellariin, avaamalla siellä oleva jääkaapin ovi, löytämällä se kahden pikselin kokoinen alue, jossa pystyy käyttämään jääkaapin termostaattia, ja säätämällä se oikeaan asentoon. Tämän jälkeen muuten täysin käyttökelvoton kokisautomaatti aukeaa kartanon toisella puolella ja paljastaa sisäänkäynnin pakastimeen. Ja tämä oli niitä pelin loogisimpia ongelmia!
The Rocky Interactive Horror Show on pelinä karmea. Ei siitä pääse mihinkään. Mutta se ei ole täysin arvoton tekele, sillä väittäisin, että se pelillinen puoli on jopa toissijainen. The Rocky Interactive Horror Show kun on ensisijaisesti faneille tehty kuriositeetti. Peli alkaa Science Fiction/Double Feature-biisin (karmealla) versiolla. Richard O’Brien paukahtaa vähän väliä ruudulle herjaamaan pelaajaa tai kommentoimaan pelin tapahtumia teatterissa istuvan häirikön roolissa. Ja tietenkin pelaaja pääsee itse myös tanssimaan Time Warp -biisin tahtiin jälleen hyvin hämärässä minipelissä.
Mutta on todettava, että myös tältä kannalta tarkasteltuna The Rocky Interactive Horror Show jättää paljon toivomisen varaa. Okei, Richard O’Brienin mukanaolo on hieno juttu, samoin kuin Sir Christopher Leenkin. En olisi osannut arvata, että tarvitsin ehdottomasti elämässäni Sir Christopherin selittämässä akateemisella äänellä, miten Time Warp -tanssin askeleet menevät, mutta nyt kun olen kokenut sen, en pärjää enää ilman.
Mutta pelin julkaisijalla ei ollut lisenssiä esimerkiksi siihen kuuluisaan elokuvaan, joten Tim Curryä, Little Nelliä, Patricia Quinnia, Susan Sarandonia tai Barry Bostwickiä ei pelissä nähdä. Ja tietenkään peliä varten ei myöskään lisenssoitu esimerkiksi elokuvan soundtrackilta tuttuja versioita niistä biiseistä, mutta ei myöskään mistään Richard O’Brienin liveversiosta. Niinpä pelaajan on tyytyminen midiversioihin, jotka eivät tietenkään kuulosta läheskään yhtä hyvältä.
En väitä olevani maailman suurin The Rocky Horror Show -fani, mutta en toisaalta myöskään kiistä sitä, että se on yksi suosikkielokuvistani, tai sitä, että sillä on ollut hyvin tärkeä rooli omalla matkallani, koska se pisti aikanaan minut tarkastelemaan kriittisesti sitä, miksi elokuva sai minut tuntemaan oloni niin epämukavaksi ja sitä kautta tajuamaan ja hyväksymään asioita itsestäni. Tämä mielessä olen tavallaan kiistatta osa pelin kohdeyleisöä, joten voin sanoa, että fanin perspektiivistä The Rocky Interactive Horror Show on ihan kiva kuriositeetti, joka sai minut lähinnä kaipaamaan lisää, sekä myös siirtämään vuotuisen The Rocky Horror Picture Show -uudelleenkatseluni tälle illalle.
Vaikka peliä en ehkä suosittelisikaan kuin innokkaimmille harrastajille, elokuva sen sijaan saa varauksettomat suositukseni. Katsokaa ihmeessä. Vähimmillään se tarjoaa puolitoista tuntia viihdettä ja biisejä, jotka jäävät vuosikymmeniksi korvaan. Ja monille se avaa oven kohti parempaa huomista.
Miikka Lehtonen