Brittiläinen palkittu historioitsija Laurence Rees kartoittaa teoksessaan Saksan kansallissosialistien nousua 1920-luvun politiikan sivuraiteilta 1930-luvun alun vaalivoittoon ja vuoden 1945 romahdukseen.
Reesiä motivoi kirjoittamaan filosofi Karl Jaspersin sanat: ”Se, mikä on tapahtunut, on varoitus. Sen unohtaminen on rikos. Se täytyy pitää jatkuvasti mielessä”. Siksi Reesin kirjassa on paljon viittauksia nykyaikaan.
Salaliitot
Kansallissosialistien menestyksen syitä ei voi ymmärtää ilman ensimmäistä maailmansotaa. Monet natsien levittämistä salaliittoteorioista liittyivät etenkin sodan lopputulokseen ja Versailles’n nöyryyttävään rauhansopimukseen.
Erittäin suosituksi salaliittoteoriaksi Saksan tappiolle nousi selkäänpuukotus. Sen mukaan armeija oli ollut lähellä voittoa, mutta juutalaisten ja sosialistien toiminnan takia Saksa joutui antautumaan.
Adolf Hitlerin aloittaessa poliittista uraansa hän hyödynsi monien saksalaisten näkemystä juutalaisista. Heidän katsottiin olleen hävityn sodan jälkeen syypäitä lähes kaikkeen ikävään, mitä maassa oli tapahtunut. Saksaa olivat piinanneet hallinnon luhistuminen, sosialistien vallankumousyritykset, ja ennen kaikkea tavallisten ihmisten talousvaikeudet.
Vettä myllyyn salaliittoteorioille kieltämättä toivat tammikuun 1919 tapahtumat Berliinissä. Kaksi juutalaistaustaista kommunistiaktivistia Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg organisoivat pääkaupungissa monta päivää kestäneen kapinan, joka tosin onnistuttiin tukahduttamaan. Molemmat johtohenkilöt teloitettiin.
Eliitin merkitys
Monet aristokraatit katsoivat Hitlerin olleen heitä alempana niin sosiaalisessa hierarkiassa kuin sivistykseltään, käytöstavoiltaan ja tyyliltään. Presidentti Paul von Hindenburgin tiedetään kutsuneen Hitleriä itävaltalaiseksi korpraaliksi.
Alentuvasta suhtautumisestaan huolimatta presidentti nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933. Hindenburgin ja hänen aatelisten ystäviensä ajatuksena oli, että tällä tavoin Hitleriä voitaisiin paremmin ohjailla.
Heti valtakunnankansleriksi noustuaan alkuvuodesta 1933 Hitler käsitti, etteivät kansallissosialistisen puolueen jäsenet yksin riittäisi pitämään häntä vallassa. Hän tarvitsi monien muidenkin valtaryhmittymien tukea, etenkin asevoimien ja oikeistolaisen poliittisen eliitin.
Ennen kaikkea valtakunnankanslerin täytyi pitää presidentti Hindenburg puolellaan. Siitä johtui Hitlerin puheissa ilmennyt tapa mainita presidentti aina myönteisessä valossa. Hindenburgin kuoltua vuonna 1934 presidentin ja valtakunnankanslerin virat yhdistettiin ja Hitleristä tuli virallisesti Führer, Johtaja.
Vain harvat diktaattorit pääsevät valtaan ja ennen kaikkea säilyttävät asemansa täysin omin avuin. Rees kumoaa käsityksen, että saksalaiset suuryritykset tukivat alusta saakka Hitlerin valtaannousua. Suurin osa isommista yrityksistä oli pitänyt parempana tukea keskustalaisia tai konservatiivisia puolueita.
Tilanne muuttui helmikuussa 1933, kun Hermann Göringin luona pidettiin kokous, jonne oli kutsuttu Saksan tärkeimpiä liikemiehiä. Tietenkin myös Hitler oli paikalla ja puheessaan hän vakuutti painokkaasti puolustavansa kapitalismia ja purkavansa demokratian.
Yksi syy tapaamiselle oli raha, kansallissosialistit tarvitsivat resursseja maaliskuussa 1933 pidettäviin vaaleihin, joiden Göring vakuutti olevan viimeiset pitkään aikaan. Tapaaminen kannatti, sillä sen jälkeen Hitlerin kansallissosialistiselle puolueelle suorastaan tulvi rahaa. Pelkästään teollisuusjätti IG Farben lahjoitti puolueelle nykyrahassa noin kaksi miljoonaa euroa.
Syy tuelle oli suurliikemiesten keskuudessa syntynyt selkeä järkeily. Poliittisessa ilmastossa oli selviä merkkejä, että kansallissosialistit olisivat pitkään vallankahvassa, joten taloudellisen eliitin täytyi päättää kantansa. Paikalla olleet yritysjohtajat ajattelivat tulevaisuutta, jossa Hitler lupasi vakautta ja suuria mahdollisuuksia hyville liiketoimille.
Sodan jälkeen takaisin työelämään
Saksan antauduttua toukokuussa 1945 esimerkiksi Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeellä kolmannes entisistä natseista oli erotettu työpaikoiltaan sodan jälkeen, mutta valtaosa heistä oli päässyt takaisin työelämään jo vuoden 1947 loppuun mennessä.
1950-luvun Länsi-Saksassa monen entisen natsin onnistui päästä helposti vaikutusvaltaisiin asemiin. Syynä oli, ettei moderni valtio olisi voinut mitenkään toimia, jos kaikki kansallissosialisteja tukeneet henkilöt olisi suljettu pois.
Lisäksi länsiliittoutuneiden ja neuvostodiktaattori Josif Stalinin suhteiden yhä pahempi rakoileminen merkitsi, että Länsi-Saksan vahvistaminen oli lännen oman poliittisen edun mukaista.
Uusi asenne näkyi myös suurliikemiesten kohtelussa. Monista rikoksista, kuten pakkotyövoiman käytöstä syytetty Ferdinand Porsche vapautettiin vuonna 1947. Samoin Alfried Krupp von Bohlen und Halbach, jonka valtava teollisuusyhtiö oli toimittanut natseille aseita, ja joka oli tuomittu 12 vuodeksi vankeuteen rikoksista ihmisyyttä vastaan, vapautettiin vuoden 1951 alussa.
Laurence Rees: Natsin mieli. Suomentanut Tähti Schmidt. 487 sivua. Kustannusosakeyhtiö Tammi.