Rannan suunnalta kantautuu reviiritaistelun ääniä.
Leena Majander-Reenpää ei ole mikään luontoihminen, mutta Kirkkonummen-kodissa luonto tulee syliin sisälläkin.
Järvelle antava lasikuisti tuo elävästi mieleen kotiaan 1800-luvun lopulla ikuistaneen Carl Larssonin kuuluisimman maalauksen. Täältäkin löytyy herraskainen tunnelma, loikoiluun houkutteleva sohva ja vaaleanpunaisten pelargonioiden ryhdikäs rivi. Kuluneen vuoden aikana Leenan on tarvinnut lepoa erityisen paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Salin puolella pötköttelee ikivanha Lenni, 19-vuotias kissa. Se havahtuu, kun emäntä kulkee ohi. Kyynärsauvan kopse antaa varmuutta lääkityksen haurastuttamille luille. Reisiin on asennettu tueksi titaanitangot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silti menossa on eräänlainen juhlavuosi. Leenan ensimmäisestä rintasyöpädiagnoosista on 20 vuotta. Ja tässä sitä yhä ollaan! Viime aikoina uskoa on kyllä koeteltu.
-Tukka lähti nyt kolmannen kerran, joten minua on turha tsempata sillä, että se kasvaa takaisin, hymähtää Leena – ja sanoo kyllä ymmärtävänsä, että hyvää ihmiset taisteluterveisillään tarkoittavat.
Sairaus ei parane, mutta elämänvoima hänessä oikein kuohuu. Välillä se pilkahtelee itseironisesti, välillä sotaisasti, kun ottaa niin paljon päähän.
Tähtihetkiä Leenan elämässä on riittänyt. Niitä ei ole ikävä, mutta tavallista arkea on. Sitä, että voisi nostaa konttaavan lapsenlapsen syliin. Tai noin vain poiketa Ateneumin kahvilaan ja Akateemiseen kirjakauppaan.
-Haaveet pitää mitoittaa oikein. Jos en tänään kykene, niin ehkä huomenna.
Mieliala heittelee, mutta joku juhlahetki päivään pitää aina rakentaa.
-Brittimonarkiaa horjuttaneella Wallis Simpsonilla oli tapana nauttia Lillet-drinkki joka päivä kello 17. Ehkä kehittelen jotakin tuon suuntaista.
Leenan motto on Aleksis Kiveltä: ”Elämä on iloleikki.”
TEESI 1: Eläköön naiseus ja naistenlehdet
Kuulun siihen sukupolveen, joka saa olla paljosta kiitollinen aikakauslehdille, erityisesti naistenlehdille. Ne pyrkivät jo 1960- ja 70-luvuilla pönkittämään naisten itsetuntoa ja avartamaan heidän maailmankuvaansa. Eihän meillä vielä tuolloin ollut internetiä, jonka syövereihin moni tänä päivänä hukkuu.
Naistenlehtien avulla kotiin tulvahti suuren maailman henki, ruoka- ja vaatekulttuurin murroksesta alkaen. Olin aivan haltioissani, kun Kari Lepistö voitti ensimmäisen, nuorille suunnittelijoille tarkoitetun Euromuoti-kisan Lontoossa 1968. Suomi pärjää!
Naistenlehdistä opin, kuka minkäkin sohvan tai vaasin on suunnitellut. Aloin katsella kaikkea ympärilläni uusin silmin. Poikaystäväni äidiltä sain hienoja saksalaisia lehtiä, kuten Schöner Wohnen.
Lukioluokilla tartuin ruotsalaiseen Feminaan, joka vietteli minut syvälle ruotsin kieleen ja pohjoismaiseen kulttuuriin. Ruotsin vahva naisliike oli paljon esillä. Valovoimaisia ja omaäänisiä naisia nousi esiin myös Suomessa. Erityisesti ihailin Lenita Airistoa, jonka kanssa suureksi ihmeekseni ja ilokseni myöhemmin ystävystyin.
Esikuva-ainesta näin myös Armi Ratiassa, Kaija Aarikassa ja Ritva Puotilassa. Vaikutuin heidän rohkeudestaan, tyylistään ja bisnesvainustaan. Tajusin, että tuo kaikki on mahdollista. Tuota minäkin haluan.
Olin jo lapsuuskodissa omaksunut tasa-arvon tärkeyden. Varsinkin äitini, kansakoulunopettaja, oli vahva persoona, joka arvosti suorituksia. Pankinjohtaja-isä oli lempeämmin meidän tyttöjen puolella.
Kirjojen kustantajana tajusin varhain, kuinka paljon laadukkaita kulttuurijuttuja ilmestyy joka viikko nimenomaan naistenlehdissä. Näin on edelleen.
Nyt kun laitaoikeisto ja uuskonservatiivit näyttävät lisäävän suosiotaan, olen huolestunut naisten aseman ja oikeuksien kapenemisesta. Kaiken sen säilymisestä, mitä viime vuosikymmeninä on saatu aikaan myös median voimin.
TEESI 2: Ota vastuu lapsen lukuharrastuksesta
Tyhmistymiskehitys. Radiossa käytettiin tuota sanaa kylmän viileästi, kun puhuttiin lasten lukutaidon heikkenemisestä ja keskittymiskyvyn rapautumisesta.
Siirrän vastuuta vanhemmille ja isovanhemmille. Lukemaan kannustaminen on heidän elämäntehtävänsä. Jo vauvalle voi ja kannattaa alkaa lukea ääneen esimerkiksi Oili Tannisen ihanaa Hippua.
Päiväkodeissa tehdään kirjastovierailuja ja pidetään kirjapäiviä, mutta koti on se paikka, missä lukemisen ja monipuolisen tiedon käsittelyn malli omaksutaan.
Kun omat lapset olivat nuorempia, he inisivät, että on niin noloa mennä kaverien synttäreille ja aina viedä lahjaksi kirja. Niin meillä toimittiin.
Kirjalahjoja saamme ja jaamme perhepiirissä edelleen.
12-vuotias lapsenlapseni Olivia on kova urheilija, mutta hänet nimettiin hiljattain koulussaan myös Vuoden lukijaksi. Olin ensimmäinen ihminen, jolle hän nimityksestä soitti. Melkein pökerryin ilosta.
Toiseksi nuorin lapsenlapseni Lukas oppi lukemaan alle 4-vuotiaana. Yhtäkkiä hän vain tokaisi keksipaketin kyljestä: Jyväshyvä. Nyt hän lukee täyttä häkää Hesarin lasten uutisia, Apu junioria ja Aku Ankka junioria, joita hänelle ja muille lastenlapsille tilaan. Meillä on Lukaksen kanssa joka ilta puhelinsessio, jossa hän kertoo päiväkodin kuulumisten ohella havaintojaan uutisrintamalta. Olen tuosta kaikesta huvittunut ja liikuttunut.
Ilahdun aina, kun näen lasten ja nuorten kädessä puhelimen sijaan kirjan tai paperilehden. Toki olen ylpeä myös siitä, että nuorin tyttäremme Anni on Kotilieden videotuottajana ottanut haltuun tämän päivän kanavat ja tekniikat. Kovissa ammattilaispiireissä tullut jo palkituksikin.
TEESI 3: Kulttuuriala on aina riski
Uhosin aikanaan, että olen töissä niin pitkään kuin laki sallii. Terveys ei sallinut.
Minä elin työtä – stressasin liikakin, jolla saattaa olla vaikutusta syövän syntyyn. Silti koen, että sain kustantajana tehdä maailman kiinnostavinta työtä. Saattelin maailmaan yli 10 000 teosta.
Edelleen kustannusalalla on koko joukko hyviä tyyppejä, jotka olen palkannut. Siitäkin olen ylpeä. Noudatin rekrytointeja tehdessä ohjetta: jos vähänkin epäröit, älä palkkaa. Uskon, että se on hyvä neuvo edelleen.
Kustannusmaailma on muuttunut valtavasti. Suurten rinnalle on noussut joukko pieniä kustantamoja, jotka tsemppaavat koko alaa. Laatukirjallisuus on silti yhä ahtaammalla.
Nyt näyttää olevan nosteessa lempeä romantiikka ja historiallinen viihde. Äänikirjoissa on omat lainalaisuutensa. Toimiakseen tarinan pitää olla juonivetoinen. Tyyli saa vähemmän huomiota.
Vierastan rosvotrendiä. Tosielämän huumediilereistä ja palkkatappajista tehdään kirjoja. Siinä on iso moraalinen ongelma, koska kirjan myötä heistä tulee väistämättä sankareita. En väitä, että kaikki omatkaan kustannuspäätökset olisivat olleet yleviä. Joskus on pitänyt miettiä vain sitä mikä myy.
Kulttuuri on raaka ala. Kukaan ei voi kirjaa kirjoittaessaan tai taulua maalatessaan taata itselleen menestystä. Monelle taideaineita opiskelevalle nuorelle se voi tarkoittaa elämän suurinta pettymystä.
TEESI 4: Puolisoilla pitää olla yhteisiä ja omia menoja
Vuoteen en ole pystynyt ajamaan autoa. Joudun pyytämään mieheltäni Antilta enemmän apua kuin haluaisin. Kun yksi sairastaa, se heijastuu koko perheeseen.
Onneksi asumme maalla. Vanhassa piharakennuksessa Antilla on miesluola, jossa hän korjailee vanhoja Alfa Romeoita ja moottoripyöriä ajokuntoon.
Toisin kuin minä, Antti on hyvin urheilullinen. Hän harrastaa muun muassa trial-ajoa. Aiemmin hän oli innokas metsästäjä, mutta sen tilalle on tullut luontokuvaus, johon hän on saanut oppia Suomen parhailta.
Toivon, ettei sairauteni rajoita hänen menojaan kohtuuttomasti. Kuusi vuotta sitten, synkän diagnoosin saatuani, lähdin Antin mukaan luontokuvausmatkalle Botswanaan ja Namibiaan. Se oli mieletön elämys, vaikka pohjimmiltani olen enemmän sisäilijä kuin ulkoilija.
Okavango-joen suistossa koin unohtumattomia näkyjä, kun seurasin pienkoneen ikkunasta eläinlaumojen taivallusta. Vähän myöhemmin istuskelin läppäri sylissä ruokomajamme kuistilla ja muuan norsu lähestyi minua uteliaana. Se oli varsinainen Karen Blixen -momentum. Vetäydyin sydän pamppaillen majan suojiin.
Yöllä savannin yllä avautui ihmeellinen tähtitaivas. Koin vahvasti olevani ihmiskunnan alkulähteillä, pikku hiukkanen lajien kehittymisen historiassa.
Nyt mittakaava on toinen.
Onnistumisen iloa koin, kun pääsin viimein käymään Tammisaaren taidemuseossa, Chappessa. Suuresti virkistyin, kun kohtasin ystäväpariskunnan lempiravintolassani Bistro O matissa, Kirkkonummen keskustassa.
Nyt unelmoin siitä, että pääsisin Kansallisteatteriin katsomaan jonkun syksyn uutuuksista.
TEESI 5: Monikulttuurisuus on mahtava mauste
Minulla on jatkuva ihmisten jano.
Vieraammatkin ihmiset, jotka ovat kaivanneet vertaistukea, ovat ottaneet minuun jonkin verran yhteyttä. Jos olen kyennyt joitakin sairastuneita rohkaisemaan, niin hienoa. Paha kannattaa puhua ulos, mutta elämäntehtäväksi en ole mummokuiskaajan roolia ajatellut ottaa.
Olemme olleet Antin kanssa yhdessä 34 vuotta. Uusperheen syntymisessä oli mutkansa, kun kummallakin oli pieniä lapsia ja avioerot meneillään.
Omat haavansa on kaikilla, mutta tytöistä varttui sisaruksia. Pikkuhiljaa opimme senkin, miten perhejuhlat ja muu yhteydenpito hoidetaan rakentavasti.
Aikuistuttuaan tytöt ovat tuoneet tullessaan upeita poikia. Kahden suomalaisen vävyn lisäksi meillä on yksi vävy Etiopiasta ja toinen Belgiasta. Insinöörejä molemmat ja töissä Suomessa.
Tätä taustaa vasten olen hyvin kiinnostunut, mitä Suomessa päätetään ja puhutaan maahanmuutosta. Ihmisarvon vähättelyä en siedä ollenkaan. Senkään takia, että olen sairaalareissuillani tutustunut moniin ihaniin hoitajiin, joilla on kansainvälinen tausta.
Etiopialaisen vävyni Henokin äidinkieli on amhara ja työkieli englanti. Hiljattain hän läpäisi myös suomen kielen kokeen, joten pian Henok on Suomen kansalainen.
Hänen kauttaan olen tajunnut, miten länsimainen ja Eurooppa-keskeinen oma maailmankuvani on ollut. Onneksi side Etiopian kulttuuriin ja kieleen näyttää välittyvän myös lapsenlapsilleni.
Perheemme traditioihin kuuluu, että ydinporukka, kaikki 17 henkeä, tulevat tänne jonakin kesäisenä viikonloppuna yökylään, grillaamaan, uimaan ja pelaamaan. Minun vastuullani on järjestää tietokilpailu, jonka räätälöin niin, että pienetkin voivat pärjätä.
Kilpailuvietti on kaikilla kova.
TEESI 6: Miksi nykyään pukeudutaan niin rumasti?
Olin nuorena hyvin kriittinen ulkonäköni suhteen. Suussa oli hammasraudat ja silmälaseissa miinus kuutosen linssit. Niistä päästyäni oivalsin, että pukeutuminen on loistava itseilmaisun väline.
Varsinkin bisnespukeutumisessa on tapahtunut suuri muutos rennompaan suuntaan, jos vertaa niihin kultanappibleisereihin, joita itse aikanani suosin.
Koin, että minun pitää olla töissä asiallisen näköinen jo sen vuoksi, että professori Matti Klinge, sivistys- ja kulttuurihistorian Grand Old Man, saattoi poiketa milloin vain. Pukeutuminen viestii aina ihmisen kokonaispersoonasta.
Nykyinen urheilutrikoita suosiva tyyli on kyllä aika ristiriitainen. Ihmisten ilmoille tullaan asussa, joka sopii parhaiten yksityiseen tilaan.
Nyt minulla on ikioma vintage boutique yläkerrassa. Paljon laatuvaatteita, joilla ei ole kotioloissa käyttöä. Erityisen paljon minulla on hienoja kenkiä, joita ostelin Lontoon ja Frankfurtin messumatkoilta. Ikävä kyllä en voi niitä enää käyttää, eivätkä ne mahdu edes tyttärien jalkaan. Silti en osaa niistä luopuakaan.
Miesten puolella ihanteeni on edelleen Cary Grant. Ja sellaisen miehen – sivujakausta myöten – minä Antissa sain. Useimmiten näen hänet pihakamppeissa, mutta kun hän joskus vetäisee päälleen puvun, niin en voi muuta kuin henkäistä: ”Wau!”
Tärkein koruni on sormus, jonka sain Antilta, kun täytin 50. Siinä on sulatettu yhteen kolme vanhaa sormusta: opiskeluaikainen kihlasormukseni, ensimmäisen avioliittoni vihkisormus sekä Antin ensimmäisen liiton vihkisormus. Kiveksi kultaseppä Kulmala istutti ison vaaleansinisen akvamariinin.
Siinä korussa yhdistyy meidän elämänhistoria.
Kun kävin työmatkoilla New Yorkissa, minulla oli tapana poiketa Tiffanylla. Ajoin hissillä ylös ja kävelin portaita alas tutkien joka kerroksen. Samalla tavoitin ripauksen Aamiainen Tiffanylla -elokuvan kepeästä tunnelmasta ja Audrey Hepburnin ikonisesta tyylistä.
Nyt minut pitää vaikeina hetkinä pinnalla entisen työtoverini, akateemikko Hannu Mäkelän iskulause: ”Edessä ovat tulevat juhlat”.
Juttu on julkaistu Gloriassa 08/2024.