Menestyskirjailija Satu Rämö on jakanut vuotensa kahteen osaan. Toisen puoliskon hän kirjoittaa, toisella kiertää maailmaa markkinoimassa kirjojaan. Kuljimme Sadun kannoilla 12 tunnin ajan.
Raitiovaunupysäkillä ei juuri ole ihmisiä. Kello on kymmenen aamulla. Jossain tuolla kulman takana on talo, jonne Satu Rämö, 44, muutti väliaikaisesti syyskuun puolivälissä. Nyt kadunkulmassa kättään heilauttaa leiskuvanpunaiseen villakangastakkiin pukeutunut nainen. Siinä hän on, yksi Suomen myydyimmistä jännityskirjailijoista.
Satu on luvannut, että saamme seurata, millainen on ihan tavallinen maanantai hänen elämässään. Hän on tullut Suomeen markkinoidakseen uutta kirjaansa, Hildur-sarjan neljättä osaa. Perhe jäi Islantiin. Satu palaa sinne joulukuussa.
Pitkään eroon päädyttiin järkisyistä. Koti on Islannin Länsivuonoilla Ísafjörðurissa, jossa ei noin vain käväistä. Vaikka Helsingistä Reykjavikiin pääsisi lentäen muutamassa tunnissa, matka pääkaupungin lentokentältä kotiin saattaa viedä jopa vuorokauden. Joten puoliso Björgvin tekee nyt puolipäivätyötä ja huolehtii pariskunnan tyttäristä, Sagasta, 14, ja Sælasta, 9.
Edellisenä iltana Satu on palannut Göteborgin kirjamessuilta Ruotsista, ja tänään hän on herännyt aamukahdeksalta pikkukodissaan Helsingin Katajanokalla, keskustan kupeessa.
Lempiväri punainen
Aamiaiseksi Satu on napannut jääkaapista ohuita ruispaloja ja päällystänyt ne juustolla. Siihen nähden, ettei hän ole aamuihminen, hän on saanut jo paljon aikaan. Takana ovat sekä aamulenkki että salitreeni. On tärkeää pysyä terveenä ja pitää pyörät pyörimässä.
Kävelemme Uspenskin katedraalin ohi kohti keskustaa. Kädessään Sadulla on vaatekasseja, jotka pitää palauttaa stylisti Liisa Kokolle Kruununhakaan.
”Kesällä mietin, mitä ihmettä laitan päälle. Esiintymisiä ja juhlatilaisuuksia oli tiedossa koko syksyksi, eikä meidän kylässämme ole shoppailumahdollisuuksia.”
Satu pyysi avukseen Liisan, johon oli tutustunut Anna-lehden kansikuvauksissa viime vuonna. Liisa kokosi puvuston, jonka osia voi yhdistellä keskenään. Päävärinä on punainen, josta on tullut osa Sadun brändiä.
”Se on lempivärini. Lapsuudessani äitini käytti sitä paljon. Ensimmäisissä kirjailijakuvissa käytin mustaa, mutta huomasin pian, että punainen on enemmän minun värini.”
Kaikkialle Sadun mukana kulkee suuri käsilaukku, samaa punaista kuin takki. Laukku on ostettu Italiasta lentokentältä noin 200 eurolla. Se on Sadun mielestä paljon rahaa, mutta sopiva hinta pitkäikäisestä, käsintehdystä nahkalaukusta.
Varovasti rahan kanssa
Sadun lapsuudenkodissa rahaa oli niukasti. Jo 12-vuotiaana Satu päätti hoitaa raha-asiansa siten, että pystyy huolehtimaan itsestään. Elettiin 1990-luvun alun lamaa. Vanhemmilla oli yritys, joka meni konkurssiin. Sitten tuli ero. Isä muutti pois ja kaikki kolme lasta jäivät äidin luo asumaan.
Ylimääräistä rahaa ei ollut, vaikka äiti kävikin töissä. Perhe asui maalla, Forssassa. Satu alkoi tienata voidakseen ostaa vaatteita ja muita omia juttuja. Hän järjesti shetlanninponeilla talutusratsastuksia lapsille ja ahkeroi mansikkapellolla ja jäätelökioskilla.
Lukioaikana hän muutti omilleen ja kävi yötöissä lasivillatehtaalla.
”Tiesin, ettei ole ketään, joka pelastaisi minut rahahuolilta. Ja tiedän, millaista on, kun rahaa ei ole yhtään ja laskuja pitää maksaa. Siitä on tullut varovaisuus, jolla edelleen suhtaudun rahaan.”
Menestystä on tullut kahden vuoden ajan. Kolmea ensimmäistä Hildur-kirjaa on myyty yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta eri formaateissa. Sarjan käännösoikeudet on myyty seitsemääntoista maahan.
Kirjojen pohjalta on tehty myös näytelmä, ja keväällä alkanevat Islannissa televisiosarjan kuvaukset.
”Tämä voi loppua koska tahansa.”
Ennen Hilduria Satu oli kirjoittanut tietokirjoja –muun muassa neulekirjoja ja Islanti-oppaita – joita myytiin muutamia tuhansia. Lisäksi hän työskenteli viestintäyrittäjänä ja kouluttajana sekä veti ratsastusvaelluksia Islannissa. Ei hän vieläkään laita kaikkea kirjojen varaan, vaan jatkaa viestintähommia.
”En elä kuvitelmassa, että kun olen näin menestynyt kirjailija, niin nyt tässä lepäillään loppuelämä palmun alla. Menestys on hetkittäistä, eikä takeita ole mistään.”
Vatulointia ei suvaita
Matka jatkuu raitiovaunun keikkuvassa kyydissä kohti Kamppia ja markkinointipalaveria. Satu selailee puhelintaan ja näyttää kuvaa, jonka lapsi on juuri hänelle lähettänyt: kotiseudulle on satanut ensilumi!
Satu rakastaa kylmää ja pimeää, mutta nyt hän viettää harvinaisen lämmintä ja aurinkoista syyspäivää Helsingissä sen sijaan, että iloitsisi lumesta kotonaan lastensa kanssa. Miltä ikävä mahtaa tuntua?
Satu sivuuttaa kysymyksen ja kertoo, että tapaa perheensä pian syysloman merkeissä Kataloniassa. Tiedossa on viikon verran yhdessäoloa, ja se helpottaa ikävää.
Lasipalatsin kahvilassa odottelee jo Satu Sirkiä WSOY:n viestinnästä ja aamiainen numero kaksi. ”Team Satu” suunnittelee esiintymisiä kirjamessuilla. Naisilla on samanlainen nopea rytmi, ja puhe soljuu taukoamatta.
”Vatulointi tappaa luovuuden”, kirjailija sanoo.
Kahtia jaettu vuosi
Tunnin kuluttua Satu Rämö liihottaa punaisessa takissaan Kampin kauppakeskuksen ja Tennispalatsin ohi. Kukaan ei pysäytä häntä. Harmi, sillä kirjailija pitää kohtaamisista.
”On ihanaa, kun joku pysäyttää kaupungilla. Siitä tulee aina hyvä mieli.”
Lukijatapaamisia on onneksi luvassa illalla Lohjalla. Nyt ollaan meikkistudion ovella. Tiskin takana Satua odottaa Riia Koivisto, jonka Satu valitsee meikkaajaksi aina, kun se vain sopii Riian aikatauluihin. Tänään tehdään kevyt meikki iltapäivällä kuvattavia somevideoita varten.
”Jos on pakko, pystyn tekemään meikin itsekin. On minulla jotain BB-voidetta, ripsaria ja huulipunaa. Mutta mieluummin menen maskeeraajan luo. Siitä tulee varmempi olo”, Satu kertoo.
Meikkituolissa Satu maistelee Riian miehen tekemää salmiakkia. Puheenaiheet liikkuvat äänikirjoista ja somettamisesta kasvohoitoihin. Sadun iho vaikuttaa Riiasta hieman kuivalta, ja siksi hän suosittelee erästä hoitolaa.
Sadusta on ihana käydä kauneushoidoissa.
”Nautin jopa karvanpoistosta. On ihana vain olla. Jos jonain iltapäivänä on kaksi tuntia vapaata aikaa, etsin jostain jalkahoidon ja laitan varpaat kuntoon. En jaksa himassa kölliä.”
Tämä on se aika vuodesta, kun Sadun on mahdollista kohdata ihmisiä. Hän on jakanut työvuoden kahtia: toinen puoli menee kirjan kirjoittamiseen, toinen sen markkinointiin.
Kirjoituskaudella Satu sulkeutuu työhuoneeseensa.
”Silloin haluan vain olla kalsareissa kotona, juoda kahvia ja käydä punttiksella.”
Sille vastapainoa on tämä kausi, jolloin Satu tapaa samanmielisiä ihmisiä – heitä, jotka viihtyvät kirjojen parissa. Sitä hän kutsuu yksinäisyyden poistoksi.
”Jos aina olisi hiljaista ja rauhallista, en pystyisi kirjoittamaan mitään.”
Sijoittaminen on tylsää
Somevideon kuvauksissa WSOY:n pääkonttorin kirjastohuoneessa ei vatuloida. Ensimmäinen video valmistuu viisi minuuttia sen jälkeen, kun ”Team Satu” on astunut kynnyksen yli.
”Yhteistyö on helppoa, sillä Satu sitoutuu tiukasti tavoitteisiin. En muista, että olisin koskaan tavannut yhtä kunnianhimoista ja tavoiteorientoitunutta ihmistä”, Satu Sirkiä sanoo kaimastaan.
Toinen video tehdään slovakialaisille faneille. Hello Slovakian readers! Satu aloittaa puheen ja toinen Satu kuvaa kännykällä. Muutaman oton jälkeen sekin saadaan purkkiin. Lähdetään syömään.
Kreikkalaisen kahvilan paninia maistellessaan Satu kertoo, että vaikka päivällä olisi kuinka menoa, hän pyrkii istumaan alas ja syömään rauhassa.
Lapsuuden haave rahan liikkeiden ymmärtämisestä on toteutunut. Lukion jälkeen Satu kouluttautui ekonomiksi. Sijoittamisen hän aloitti viisitoista vuotta sitten.
”Aluksi sijoitin tosi pieniä summia. Nyt pystyn laittamaan enemmän.”
Hänellä on muutama indeksirahasto. Ne ovat siitä hyviä, ettei niitä tarvitse ajatella.
”Minua ei intohimoisesti kiinnosta sijoittaminen yhtään. Se on vähän samanlaista kuin vitamiinien syöminen. Tylsää, mutta tiedän, että siinä on jokin järki.”
Tulojen lisääntyminen ei ole muuttanut elämää.
”Meillä on sama auto kuin ennenkin ja sama pieni asunto. Varaudun siihen, että näillä rahoilla eletään pitkään. Vaikka kirjani eivät tuottaisi mitään muutaman vuoden päästä, minulla pitää olla rahaa, jolla maksan itselleni palkkaa, kun olen 55-vuotias. Siksi en jättäydy pelkästään kirjojen varaan.”
Sen verran arki on muuttunut, että kotona ollessaan Satu voi pitää vapaita viikonloppuja. Kesällä hänellä oli ensimmäinen oikea kolmen viikon kesäloma. Se tuntui oudolta.
Työnteon lopettamisesta Satu ei haaveile, toisin kuin hänen puolisonsa, jonka intohimo liittyy vapaa-aikaan eli kiipeilyharrastukseen.
”Olisi ihanaa, jos puolisoni voisi vain keskittyä niihin hurjiin lajeihin, joista lapsemmekin pitävät. Olisi kiva olla kotihiirenä ja kirjoittaa sillä aikaa, kun he pitävät hauskaa yhdessä.”
Aplodeja ja lisää tuoleja
Jos tätä juttua ei tehtäisi tänään, Satu lähtisi lukijatapaamiseen bussilla. Sen sijaan hyppäämme kuvaajan autoon. Mutta miksi Satu kulkisi julkisilla, kun hänellä olisi varaa vaikka miten hienoon vuokra-autoon?
”En kauheasti pidä ajamisesta. En saa siitä vapauden tunnetta, vaan minulle vapautta on, että joku vie minut määränpäähän. Siinä samalla voin vaikka juoda kahvia ja tehdä töitä tai lukea kirjaa. Bussilla matkustaminen on luksusta.”
Kahvia on tullut tosiaan tänäänkin juotua. Perillä Lohjan pääkirjaston takahuoneessa Satu siemaisee vielä kupillisen. Pullaa mutustellessaan hän juttelee kirjastonhoitaja Katri Kylmäkorven kanssa. Saliin mahtuu kuulemma 60 henkeä, mutta tuoleja kannetaan koko ajan lisää. Joka nurkka täytetään.
Suosio on ollut arvattavissa. Neljäs Hildur-sarjan kirja, Rakel, ei ole vielä edes ilmestynyt, ja silti Lohjalla on siihen neljäsataa varausta.
Kun Satu astelee saliin, hän saa valtaisat aplodit. Lavalla hän vastailee Katrin kysymyksiin kuin puhuisi kaverilleen. Hän saa yleisön hörähtelemään tuon tuosta. Hetken kaikki ovat mukana Sadun taikapiirissä keskustelemassa hänen luomastaan mielikuvitusmaailmasta.
Tarinankertojien sukua
Tilaisuuden jälkeen Satu istahtaa kirjaston lukusalin pöydän taakse jakamaan omistuskirjoituksia. Jonossa joku kommentoi kirjailijalle, että tuntuu siltä kuin tunnettaisiin, vaikka ei tunnetakaan. Sitä Satu kertoo kuulevansa usein.
Hän jaksaa vaihtaa jokaisen kanssa useamman ystävällisen sanasen. Ehkä puhelahjat ovat geeneissä. Sadun kaikki isovanhemmat ovat Karjalasta. Parikymppisenä hänellä oli tapana käydä mummonsa kanssa bussimatkoilla menetetyssä Karjalassa, laulaa evakkolauluja ja kuunnella mummojen tarinoita.
Nyt aikuisena hän on löytänyt kodin Islannista, joka on tarinankertojien luvattu maa. Lapsena Sadulla oli tapana leikkiä kotipihalla piilosta mielikuvitusystäviensä kanssa. Nykyään hän jakaa mielikuvitusystävänsä koko maailman kanssa.
Ja lisää tarinoita lienee tulossa. Alun perin Hildur-sarjasta piti tulla trilogia, mutta hahmot alkoivat elää omaa elämäänsä ja materiaalia kertyi. Nyt kun osia on neljä, Satu nimittää sarjaa ”islantilaiseksi trilogiaksi” – eli että ei se niin nuukaa ole.
”En haluaisi hylätä hahmoja vielä. Minusta tuntuu, että vielä ei ole niiden aika häipyä.”
Iltakahdeksalta Lohjan pääkirjasto hiljenee. Lähdemme ajelemaan Helsinkiin päin.
Aikero Islantiin on kolme tuntia. Siinä vaiheessa, kun Satu on kämpillään menossa nukkumaan, perhe syö illallista. Silloin voi ottaa videopuhelun ja viettää hetken perheaikaa. Karkottaa ikävää.
Lue myös Anna.fi: Menestyskirjailija Satu Rämö voi keskittyä uraansa, kun Björgvin-rakas huolehtii kodista – yhtä lausetta pari ei käytä koskaan
Satu Rämö, 44
Kirjailija ja viestintäalan yrittäjä on asunut Islannissa parikymmentä vuotta. Vuonna 2022 häneltä ilmestyi dekkari Hildur, joka oli myyntimenestys. Pääosassa on omalaatuinen islantilainen nainen, joka työskentelee poliisina. Hän saa parikseen suomalaisen Jakobin. Kirjasarjan neljäs osa, Rakel, on juuri ilmestynyt. Ensimmäisten kolmen osan pohjalta tehty näytelmä saa ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa marraskuussa 2024.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 24/2024.
Toimitus suosittelee
Kaupalliset yhteistyöt
Suosituimmat
Kaupalliset yhteistyöt