Kun kanta kasvaa 20 vuotta vahvasti eikä mitään tautia tai ravintopulaa ole näköpiirissä, se on todellisuudessa suotuisalla suojelutasolla , kirjoittaa kirjoittaa Hannu S. Laine.
Karhu ja susi. Kuvituskuva. Kuva: Hannu Huttu
Suomessa jotkut jaksavat vieläkin hehkuttaa vanhaa virttä siitä, että susikanta meillä on edelleen uhanalainen. Näin hiljattain Helsingin Sanomissa WWF:n Petteri Tolvanen. Hän myös otti kantaa suotuisan suojelutason viitearvoon.
Luontodirektiivi määrittelee suotuisan suojelutason: taso on suotuisa, kun laji kykenee säilymään elinkelpoisena osana elinympäristöään.
Miten susi on Suomen luonnossa pärjännyt? Vuonna 2002 poronhoitoalueen eteläpuolella oli 11 susilaumaa sekä joitakin pareja ja yksinään kuljeskelijoita. Laumoista 10 oli itäisessä Suomessa ja yksi läntisessä. Vuonna 2025 itäisellä alueella oli 13 laumaa, kasvua 30 prosenttia. Läntisellä alueella oli 44 laumaa, kasvua 4 400 prosenttia. Susien kokonaismäärä oli kuusinkertaistunut.
Syy idän ja lännen erilaiseen kehitykseen on selvä. Itä-Suomessa on tiheä karhukanta. Sekä karhun että suden pääravintovara on hirvi. Kun hirvikannat ovat olleet tällä vuosituhannella niukat, fiksut sudet ovat siirtyneet länteen metsästämään Lounais-Suomen vahvoja pienten hirvieläinten kantoja.
Kun kanta kasvaa 20 vuotta vahvasti eikä mitään tautia tai ravintopulaa ole näköpiirissä, se on todellisuudessa suotuisalla suojelutasolla, sanovat teoreettiset viitearvot mitä tahansa.
Susikantaa ei voi ikuisesti kasvattaa menneiden vuosikymmenten vauhdilla. Kun susi on nyt siirretty luontodirektiivin liitteeseen V, olisi järjetöntä olla hidastamatta kannan kasvua tihentymäalueilla.
Lausunnolla oleva lakiluonnos suden siirtämisestä metsästettävien lajien listalle ja rajoitetun metsästyksen sallimisesta on todella hyvä esitys. Siirryttäisiin elämään luontodirektiiviin V liitteen mukaisesti: metsästys on pääsääntöisesti sallittu ja viranomaisten on huolehdittava siitä, että meillä on koko ajan luotettava tieto kannan tilasta. Siitä Luonnonvarakeskus pitää huolta toimeksiantonsa perusteella.
Järkevin tapa kannanhoidolliseen metsästykseen on kiintiömetsästys. Sudelle määritellään metsästysaika. Maa- ja metsätalousministeriön tehtäväksi säädettäisiin metsästysalueiden ja niiden vuotuisen metsästyskiintiöiden määrittely. Kiintiön täytyttyä metsästys alueella lopetettaisiin.
Metsästystä ei tulisi jättää vanhaan malliin poikkeuslupien varaan. Se johtaisi nykykäytännön mukaisen lupa- ja valituskarusellin jatkumiseen.
Kun metsästysajan ulkopuolellakin tulee tarpeita yksittäisten eläinten poistamiseen, tulee turvallisuus- ja vahinkoperusteisten poistolupien käytännön jatkua.
Hannu S. Laine
Hausjärvi