Näyttelijä Satu Silvo kertoo uutuuskirjassa rinneonnettomuudesta, joka pysäytti kaiken.
Satu Silvo kertoo uutuuskirjassa elämänsä muuttaneesta rinneonnettomuudesta. Jenni Gästgivar
Satu Silvo, 63, kertoo tuoreessa elämäkerrassaan Saariselällä helmikuussa 1998 sattuneesta rinneonnettomuudesta, jossa häneltä oli lähteä henki. Silvon selviämistä on pidetty kirjan mukaan ihmeenä.
Annina Holmbergin kirjoittamassa Satu Silvon yhdeksän elämää -teoksessa (WSOY) kerrotaan, miten talviloman toiseksi viimeisenä päivänä rinteeseen lähtivät pienessä lumisateessa Silvo, Heikki Kinnunen ja heidän Paavo-poikansa. He nousivat hissillä ylös mäkeen ja rinnekone mönki kirjan mukaan vierellä.
Kursivoidut kohdat ovat suoria otteita kirjasta.
Paavo lumilautoineen hyppäsi ensimmäisenä kyydistä. Hänen ja minun välissä oli yksi tyhjä ankkuri. Kuljettaja ei nähnyt minun tulevan kumpareen takaa, vaan lähti ylittämään hissilinjaa. Kun olin irrottautumassa omasta ankkuristani, rinnekone tuli suoraan minua päin, mikä tuntui epätodelliselta. Mikä tuolta tulee, mikä toi on, ajattelin, vaikka tiesin, että se on rinnekone. Olin häthätää päässyt pois hissin kyydistä, kun kone alkoi vyöryä päälle.
Takan tullut Heikki Kinnunen ehti kirjan mukaan täpärästi väistämään.
Kaikki tapahtui nopeasti, mutta tuntui ikuisuudelta. Hirviö lähestyi. Tajusin, että minun olisi saatava yhteys kuljettajaan, näin oven ja ajattelin koputtaa siihen ja huutaa. Telaketjut kuitenkin imaisivat sukseni uumeniinsa ja kone vyöryi jalkojeni päälle. Yritin nostaa teloja, etten tukehtuisi – tunsin, kuinka keuhkot painuivat kasaan.
Rinnekone oli elämäkerran mukaan Silvon rinnan päällä, kun Heikki Kinnunen sai kiinnitettyä kuljettajan huomion.
– Muistan joka sekunnin. Kuinka kone tuli päälle. Kuinka Heikki huusi PERUUTA! PYSÄYTÄ NYT PERKELE, AKKA ON ALLA! Kuinka kuljettaja pysäytti, tuli katsomaan, näki että olin päätä vaille koneen alla ja painui peruuttamaan. Perkele. Siinä vaiheessa, kun keuhkot menivät kasaan enkä saanut enää happea, olin jo sulkemassa silmiä. Ajattelin, että tähän se nyt jäi. Että oli lyhyt tämä juttu, näin lyhyt koko elämä, kuvailee Silvo kirjassa.
Kirjassa kerrotaan, että hän sai kuitenkin henkeä, ja tajusi, että vasen jalka sojotti kummallisesti ja vatsanpohjaan valui jotain kuin hana olisi auki. Silvo kertoo kirjassa ymmärtäneensä, että hänen reisiluunsa oli poikki – hän alkoi lausua Isä meidän -rukousta.
Paavo, joka oli nähnyt kaiken läheltä, huusi kuljettajalle: »Perkele, sä tapoit mun äitini!» Sitten hän kiiruhti luokseni ja kysyi: »Äiti, kuoletko sä?» Vastasin, että rukoillaan, ettei mun tarvi kuolla. Pikkujätkän kauhu herätti minussa voimakkaan halun pysyä hengissä ja hänen äitinään. Kiitos Paavon, aloin kamppailla elämäni puolesta.
Paikalle saatiin elämäkerran mukaan moottorikelkka ja pulkka, johon Silvo rojautettiin ja vietiin varikkohalliin odottamaan ambulanssia ilman kivunlievitystä.
Satu Silvo joutui rankkaan onnettomuuteen vuonna 1998. Risto Kunnas
Tällainen rinnekone Saariselällä ajoi Silvon yli. Risto Kunnas
Satu Silvo tuotiin onnettomuuspaikalta rinteestä tällä ahkiolla. Risto Kunnas
Alhaalle päästyämme Heikki tuli viereeni pitämään minua kädestä. Näin Paavon kauempana kävelevän kuin levoton eläin, yksin, kenenkään lohduttamatta. Olin kauhuissani 10-vuotiaan takia ja sanoin Heikille, että hoida poika, kyllä mä pärjään. Ja joku tulikin ottamaan kädestäni. Koko sen karmean ajan, jonka odotin hoitoon pääsyä, minusta pidettiin kiinni. Pitäjät vaihtuivat, mutta ote ei kirvonnut kertaakaan, aina oli ihminen vierellä. Se esti menemästä shokkiin tai vaipumasta koomaan.
40 minuutin päästä tuli ambulanssi Ivalosta, ja sieltä Silvo kuljetettiin kirjan mukaan Rovaniemelle, jossa hänet kiidätettiin leikkaussaliin yhdeksäntuntiseen operaatioon. Sen aikana Silvolle laitettiin ydinluurauta katkenneen reisiluun sisään. Silvon lantio oli murtunut kolmesta kohdasta, ja kirurgi Ilkka Tulikouran mukaan jäi puolesta sentistä kiinni, että hänen selkärankansa olisi mennyt poikki. Kirjassa kerrotaan, että toinen operaatio tehtiin Helsingissä.
Kun tajusin, että olen hengissä, aloin itkeä. Itkin päivällä ja itkin yöllä, itkin silmäni turvoksiin ja pääni turraksi. Itkin, kunnes luokseni tuli lääkäripsykiatri, jonka kanssa sain puhuttua asiasta. Se oli ensimmäinen askel helpotuksen suuntaan. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, miten syvät henkiset traumat onnettomuus minuun jätti.
Silvo vietti kuukauden sairaalassa ja kolme kuukautta pyörätuolissa. Hän alkoi kuntouttaa itseään ja kertoo kirjassa, ettei kanna onnettomuudesta kaunaa kellekään, vaikka kokemus oli todella kova. Silvo kertoo kirjassa, että tapahtumien vaikutuksesta hän kiinnostui terveellisistä elämäntavoista sekä ruokavaliosta ja hoiti itseään esimerkiksi joogalla ja Method Putkisto -tekniikalla.
Satu Silvo toipui vuoden 1998 hengenvaarallisesta onnettomuudesta nopeasti. Tässä hän on vuonna 1999 Silvopleen avajaisissa. Risto Kunnas
Annina Holmbergin kirjoittama Satu Silvon yhdeksän elämää -teos (WSOY) ilmestyy 5. marraskuuta.