Kolmekymmentäviisi vuotta. Viisitoista albumia. Amorphisin numerot alkavat olla isoja.
Helsinkiläinen metalliyhtye on ehtinyt nähdä aikalaisbändien hajoavan ja musiikkibisneksen mullistuvan, trendien tulevan ja menevän. Samalla musiikkiteknologia on kehittynyt tasoille, jollaisia ei 1990-luvun alussa osattu edes toivoa, saati pelätä.
Amorphis on kohdannut useita miehistönvaihdoksia ja selvinnyt niistä. Yhtye on toiminut jo vuosia laajennetulla alkuperäiskokoonpanolla – neljä kuudesta muusikosta oli paikalla jo aikojen alussa. Se kertoo perustan lujuudesta.
Laulaja Tomi Joutsen, rumpali Jan Rechberger, kosketinsoittaja Santeri Kallio, basisti Olli-Pekka Laine sekä kitaristit Tomi Koivusaari ja Esa Holopainen ovat tehneet uuden levyn nimeltä Borderland. Uusi musiikki ei mullista käsityksiä Amorphisista, mutta ei myöskään noudata orjallisesti vanhoja askelmerkkejä.
Esa Holopainen kertoo, että ensimmäiseksi syntyivät sanat. Amorphisin hovilyyrikko Pekka Kainulainen lähetti ne luettavaksi ja inspiraationlähteeksi alkuvuodesta 2024. Sävellysten deadlineksi sovittiin saman vuoden syksy, ja sitten kukin tahollaan alkoi kirjoittaa musiikkia.
– Ei se vaikeammaksi ole mennyt, se vain vaatii enemmän aikaa ja keskittymistä. Tarvitsen vähän pidemmän luovan breikin, että pystyn syventymään säveltämiseen. Se on kokonaisvaltainen ja aikaa vievä sessio. Sellaisena haluan sen pitääkin, Holopainen kertoo omasta biisinteostaan.
Amorphisilla on puolellaan etu, joka saattaa olla yksi pitkän uran salaisuuksista: kun bändissä on monta biisintekijää, tyhjän nuottipaperin kammo ei estä etenemistä. Vaikka yksi ei saisi aikaiseksi mitään, muut saisivat, ja koska asetelma laskee suorituspaineita, kuivia kausia ei edes ole.
– Amorphisin levytuotannot eivät ole jääneet ikinä materiaalista kiinni. Ja koska me ollaan ulkoistettu levytettävien biisien valitseminen tuottajalle, sitäkään ongelmaa ei enää ole. Meillä on hyvä työilmapiiri. Tätä on kaikkien mielestä mukavaa tehdä.
Homma ei silti ole simppeliä. Kitaristi naurahtaa, että uuden Amorphis-musiikin tekeminen on aikamoinen rumba.
– Ensin Pekka tekee suomenkielistä lyriikkaa ja bändi säveltää musiikkia. Sitten tekstit käännetään englanniksi ja sovitetaan musiikkiin laulutuottajan kanssa. Lopulta albumin tuottaja kahlaa uuden materiaalin läpi ja valikoi sopivat biisit tuotantoon.
– En tiedä toista bändiä tai artistia, joka tekisi asiat näin hankalasti. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja paikkansa meidän prosessissa.
Kannakselta 2000-luvulle
Kun Koivusaari, Holopainen, Laine ja Rechberger alkoivat soittaa yhdessä, maailma oli toisenlainen. Neuvostoliitto oli olemassa, internet harvojen saatavilla ja c-kasetti yleinen ääniteformaatti eikä mikään indiekansan erikoisesine.
Amorphis syntyi vuonna 1990 suuren laman sarastaessa. Ison yleisön silmissä metallimusiikki oli muuttumassa epämuodikkaaksi, mutta alakulttuurien undergroundissa asiat olivat toisin. Death metalia soittanut yhtye sai levydiilin amerikkalaiselta Relapselta, koska Koivusaaren edellinen bändi Abhorrence oli kuulostanut niin hyvältä.
Amorphis äänitti ensialbuminsa The Karelian Isthmusin (1992) pohjoismaisen death metalin parhaiden perinteiden mukaisesti Tukholmassa, Thomas Skogsbergin Sunlight-studiolla. Entombed, Dismember ja kumppanit olivat tehneet käppäisestä kellariäänittämöstä skenen kehdon.
Tales from the Thousand Lakesillä (1994) Amorphis laajensi ilmaisuaan ottamalla mukaan progesta inspiroituneen kosketinsoittajan Kasper Mårtensonin, puhdasta laulua Koivusaaren örinän oheen tuoneen Ville Tuomen sekä Kalevala-aiheiset sanoitukset, joista tuli bändin tavaramerkki. Lopputulos oli vaikuttava. Tales oli uraauurtava teos, joka kehitti death metalia, inspiroi folk metalia ja raivasi Amorphisille paikan raskaan musiikin historiasta.
Näihin aikoihin cd nousi suosituimmaksi ääniteformaatiksi. Mutta vaikka vinyyli julistettiin kuolleeksi, Amorphisin varhaisista albumeista tehtiin myös lp-versiot, joiden ”rajoitetut painokset” olivat moninkertaisia tämän päivän vastaaviin verrattuna.
Toisen albuminsa jälkeen Amorphis teki ensimmäiset ulkomaankiertueensa, ja vieläpä hyvällä menestyksellä, mikä oli 1990-luvun puolivälissä poikkeuksellista suomalaiselle bändille. Siitä nyt puhumattakaan, että Tales from the Thousand Lakesiä myytiin maailmalla todella mukavasti.
Elegyllä (1996) johtotähtenä ei enää ollut death metal. Kolmas albumi esitteli progressiivisemman, melodisemman ja psykedeelisemmän Amorphisin. Tiukan linjan dödisdiggarit eivät arvostaneet liikettä, mutta bändi porskutti eteenpäin. Se rundasi Euroopassa, sai parempia keikkoja Suomesta ja esiintyi ensi kertaa Japanissa.
Kokoonpano oli muuttunut merkittävästi. Elegy esitteli laulaja Pasi Koskisen ja rumpali Pekka Kasarin. Koskettimia soitti Kim Rantala.
Tuonelan (1999) kohdalla yhtye pestasi koskettimiin Santeri Kallion, joka vaikuttaa bändissä yhä. Musiikki kehittyi edelleen: Amorphis siirtyi soittamaan synkkää ja kokeilevaa riffipohjaista rockia, jonka pääosassa olivat laulumelodiat ja mausteina itämaiset vivahteet. Am Universum (2001) syntyi samassa hengessä, mutta soi hiukan jazzvaikutteisempana. Nyt bassoa soitti Niclas Etelävuori, koska Laine oli jättänyt bändin vuonna 2000.
Tässä vaiheessa Amorphisin maailmanlaajuinen levymyynti lähenteli miljoonaa. Siitä ei kuitenkaan ollut lompakon täytteeksi, sillä levy-yhtiö ei tilittänyt bändille juuri mitään. Yhtyeen iloksi Relapse suostui päättämään levytyssopimuksen yhtä optioalbumia aiemmin.
Kun internet yleistyi ja tiedostoja opittiin jakamaan verkossa, musiikkia alettiin pitää yhteisenä omaisuutena. Seurasi äänitemyynnin romahdus, joka kriisiytti levybisneksen 2000-luvun alkuvuosina.
Amorphisin kaltaisella vakiintuneella nimellä ei kuitenkaan ollut vaikeuksia hankkia itselleen uutta julkaisijaa. EMI/Virginille tehty Far from the Sun (2003) oli laulaja Koskisen viimeinen Amorphis-albumi ja rumpali Rechbergerin paluu bändiin. Vaikka levy löysi kuulijansa, bändi piti sitä musiikillisesti puolivillaisena.
Jälkikäteen Far from the Sun näyttäytyy aikakauden loppuna.
Joutsenen aika
Esa Holopainen sanoo Far from the Sunin tekemisen ja Pasi Koskisen lähdön olleen Amorphisin uran epävarminta aikaa.
– Näin jälkikäteen ajatellen Far from the Sunin olisi voinut jättää tekemättä tai tehdä joskus toiste. Sen levyn äänittäminen oli ihan kivaa puuhastelua, mutta intohimo ja palo puuttuivat. Me ei mietitty, että kohta pannaan bändi luiskaan, mutta siitä puhuttiin, että ellei uutta laulajaa löydy, aletaan instrumentaalibändiksi ja soitellaan keskenämme. Onneksi löytyi Lohjan Joutsen, joka pelasti meidät suosta.
Tomi Joutsenesta, verrattain kokemattomasta lohjalaisesta, tuli saman tien näyttävä keulakuva ja olennainen osa bändin soundia. Uuden solistin ensimmäinen albumi Eclipse (2006) oli paluu Kalevala-tematiikkaan, josta Amorphis ei ollut tehnyt lauluja vuosiin.
Ysärin kulttuurinen ilmapiiri oli painanut metallibändien profiilit matalaksi, mutta 2000-luvulla sitä ongelmaa ei enää ollut. Suomalainen raskas rock oli osa maakuvaa, euroviisuvaltti ja arvostettu vientituote, joka noteerattiin jopa Amerikan presidentin puheissa. Amorphis oli luonut kansainvälistä uraa jo kauan ennen muita ja kuului suomimetallin suurimpiin.
Paavo Haavikon teksteihin perustunut Eclipse kertoi Kalevalan Kullervon tarinan. Seitsemäs albumi käynnisti myös tuotannon suhteen uuden aikakauden: Amorphis levytti nyt Nuclear Blastille, äänitti Helsingin Sonic Pump -studiolla ja työskenteli tuottaja Mikko Karmilan ja laulutuottaja Marco Hietalan kanssa. Tämä asetelma pysyi yllä aina 2010-luvun alkuun saakka.
Joutsenen myötä bändin yhteyteen oli löytänyt myös Pekka Kainulainen, joka ryhtyi kirjoittamaan sanoituksia. Ensimmäinen Amorphis-levy, jolla uusi lyyrikko oli mukana, oli vuoden 2007 Silent Waters.
Mainittu kertoi Lemminkäisestä ja Tuonelan joutsenesta, Skyforger (2009) taas Ilmarisesta ja The Beginning of Times (2011) Väinämöisestä.
– Tomi ja Pekka pyörittelevät tekstejä yhdessä, mutta ideat tulevat pääsääntöisesti Pekalta. Pekka inspiroituu omista unistaan, hän muistaa ne ja kirjoittaa niitä ylös. On erikoista, miten hyvin sanat ja musiikki mätsäävät yhteen, vaikka niitä tehtäisiin samaan aikaan toisesta tietämättä, Holopainen sanoo.
Amorphisin viimeisin varsinaisesti Kalevalaan perustunut levy on The Beginning of Times. Kuitenkin myös Borderlandin lyriikat ovat lähellä Lönnrotin muistiin kirjaamaa ja osin luomaa tarumaailmaa.
– Enää me ei lauleta tarinoita suoraan Kalevalasta, mutta Pekka on sanoittajana jalostanut sitä asiaa. Tekstit viittaavat muinaissuomeen, esivanhempiin ja muinaisiin uskontoihin. Niissä on edelleen se sama henki.
Borderlandin lyriikat käsittelevät elämän ja kuoleman tematiikkaa ja liikkuvat henkimaailmassa. Kansikuvassa on Tuonelan virta ja silta, jolla isä ja poika kohtaavat. Rajaseutua tarkoittava sana ”borderland” viittaa elämän rajallisuuteen, ei esimerkiksi Suomeen, jonka pitkä itäraja on maailmanpoliittisesti kiinnostava juttu.
– Me arvattiin, että tuo tulkinta tulee varmasti nousemaan esille. Nimellä ei ole tekemistä Suomen rajojen kanssa, Holopainen sanoo.
– Toisaalta tuntuu, että pitäisi sanoa asioita ääneen, olla niistä mieltä ja antaa supporttia, mutta meistä se ei ole Amorphisin musiikin tehtävä. Tämä on pikemminkin eskapismia. Me annetaan kuulijalle mahdollisuus astua tämän maailman kaoottisuudesta toiseen maailmaan etsimään rauhaa.
Pientä freesausta
Viime vuosikymmenellä musiikinkuluttamista alkoi hallita striimaaminen. Piraattien kanssa kamppailleille levy-yhtiöille se oli sauma pelastaa bisnes uudenlaisilla sopimuksilla, mutta bändeille ja artisteille spotifioituminen tarkoitti lähinnä tulojen hupenemista. Jos tämä kehitys vaivasi Amorphista, bändi ei antanut sen näkyä. Ehkä minimaaliset stream-rojaltit muistuttivat sitä Amerikan-yhtiön muinaisista nollatilityksistä.
Circle (2013) tehtiin eri tavalla kuin edelliset Joutsen-ajan levyt. Nyt Amorphis työskenteli Petrax-studiolla Peter Tägtgrenin kanssa, eivätkä Kainulaisen sanat enää kummunneet Kalevalasta. Tässä vaiheessa mittarissa oli jo niin paljon maileja, että rocktoimittaja Markus Laakso ryhtyi kirjoittamaan yhtyeen tarinaa kirjaksi. Virallinen historiikki Amorphis ilmestyi suomeksi vuonna 2015. Myöhemmin se julkaistiin englanniksi ja saksaksi.
Seuraavat albumit Under the Red Cloud (2015), Queen of Time (2018) ja Halo (2022) muodostavat eräänlaisen trilogian, jonka tuotti maineikas ruotsalainen metalliseppä Jens Bogren. Vuonna 2017 Amorphisin miehistö muuttui vielä kerran: Etelävuori erosi bändistä ja basistiksi palasi alkuperäisjäsen Laine. Kun levytyssopimus Nuclear Blastin kanssa päättyi, Halon julkaisi Atomic Fire Records.
Voi olla, että Borderland aloittaa uuden aikakauden Amorphisin tarinassa. Bändi nimittäin kokeilee jälleen jotakin uutta: levyn julkaisija on Reigning Phoenix ja tuottaja Jacob Hansen. Esa Holopaisen mukaan tuottajan vaihtamiseen oli erinäisiä syitä.
– Jens Bogren on nykyään innostuneempi Bogren Digitalin musasofta- ja plugariasioista kuin albumien tuottamisesta. Kyllä hän studiohommiakin tekee, mutta me oltiin tehty jo kolme levyä kimpassa. Tuli fiilis, että nyt voisi olla hyvä sauma freesata Amorphisin yleisilmettä ja hakea vähän jotakin uutta. Juttelin asiasta Jensin kanssa, ja hän kannusti kokeilemaan, kun siltä kerran tuntuu.
Uutta tuottajaa mietittäessä Jacob Hansenin nimi nousi esiin ensimmäisten joukossa. Hänet tunnetaan Volbeatin luottomiehenä.
– Michael Poulsen puhui Jacobista paljon hyvää ja sanoi, että kannattaa kokeilla. Itse innostuin siitä, että Hansen tuotti D.A.D:n uusimman levyn. Hän vetelee hyvin isolla pensselillä eli tuottaa sekä raskasta metallia, kevyempää musaa että kaupallisempaa tavaraa. Sellainen laaja-alaisuus on meille iso plussa. Ja kun eka Zoom-palaveri pidettiin, hyvä synergia löytyi nopeasti.
Jotakin uutta haettiin ja sitä myös saatiin: Holopainen kertoo Bogrenin ja Hansenin olevan erilaisia niin persooniltaan kuin työskentelytavoiltaan. Siinä missä Bogren saattaa puuttua hyvinkin pieniin yksityiskohtiin, Hansen antaa bändin soittaa ja tutkii vasta jälkeenpäin, jäikö ottoihin korjattavaa.
– Meillä oli toive jonkinlaisesta uudistumisesta, mutta ei se varsinainen pyrkimys ollut, Holopainen pyörittelee.
– Mulla esimerkiksi on biisintekijänä omat maneerini. Lähetin Hansenille aika monenlaisia biisejä. Kokonaisuuden hahmottaminen oli tuottajan vastuulla. Hän vei albumia haluamaansa suuntaan valitsemalla sille tietyt kappaleet.
Amorphisilla on oma musiikillinen luonteensa, josta usein kuullut luokittelut ”progressiivinen metalli” ja ”melodinen death metal” kattavat vain osan. Pitkän linjan bändin olemus ei ole ulkopuolisten muokattavissa, ja Borderlandille tehdyissä muutoksissa onkin kyse lähinnä kosmetiikasta tai hienosäädöstä. Albumin leimallisimpia piirteitä ovat melodisuus ja suoraviivaisuus.
– Meidän edellinen levy Halo sisälsi vähän kimurantimpaa musiikkia, minkä vastapainoksi haettiin nyt jotakin streitimpää. Yleisön odotuksia ei pysty miettimään, kun tekee musiikkia – tai pikemminkin kun sitä tulee. On myös väärä tulokulma säveltämiseen yrittää miellyttää muita. Voi ainoastaan toivoa, että kukaan ei pety, Holopainen sanoo.
Kun kuuntelee peräkkäin The Karelian Isthmusin ja Borderlandin, Amorphisin tien pituus on korvin havaittavissa. Mahtaako olla faneja, jotka ovat pysyneet kyydissä ihan alusta saakka?
– On niitä, Holopainen vakuuttaa.
– Suomessa on, Keski-Euroopasta löytyy ja Jenkeissäkin meitä moikkailevat samat tyypit, jotka olivat mestoilla jo meidän ekalla Amerikan-kiertueella. Kaikkein makeinta on, kun vanhat fanit tulevat keikoille lastensa kanssa. Onhan se uskomatonta, että me ollaan luotu musiikillamme joihinkin ihmisiin niin vahva suhde, että ne ovat diggailleet meitä yli 30 vuotta.
Hauskaa ajoa
Borderlandin julkaisua odotteleva Esa Holopainen kertoo olevansa iloinen, että kuumana kesänä 2025 ei tarvinnut tehdä mitään – kerrankin oli kunnon loma. Pian on aika lähteä treenikämpälle selvittämään, miten uudet biisit toimivat livenä, sillä edessä on paljon keikkoja.
Vaikka tämä kaikki on tehty toistakymmentä kertaa, kitaristi kiistää urautuneensa. Hän sanoo, että ei tehnyt edes Silver Lake -sooloprojektiaan päästäkseen irti Amorphisista – ne biisit eivät vain sopineet pääbändille.
Holopainen uskoo puhuvansa koko yhtyeen puolesta sanoessaan, että Amorphista on yhä hauskaa ajaa eteenpäin.
– Kun Amoilla on rundia rundin perään ilman palautumisjaksoa, tämä on kieltämättä kuluttavaa. Puolitoista kuukautta bussissa on aina haasteellinen ajatus, mutta siihen mukautuu viikossa. Jokaisessa vaiheessa on mukavat hetkensä. Aika biisien kirjoittamisesta studioon on aina yhtä motivoivaa ja innostavaa. Samaten tulevan kiertuetuotannon ja visuaalisuuden suunnitteleminen.
Ja niin vanha pyörä pyörii eteenpäin vanhoja uria sopivasti väistellen. Amorphis on tullut tähän päivään ilman kohuotsikoita, saavutuksistaan kohkaamatta, puhtaasti musiikin voimalla ja soundiaan kärsivällisesti kehitellen. Haaveita, onko niitä?
– Mä toivon jatkumoa ja loivaa nousua. Tällä hetkellä haaveilen lavatuotannon kasvattamisesta. Toisaalta olisin täysin tyytyväinen, vaikka me soitettaisiin pieniä keikkoja pienen taustarätin edessä. Niin kauan kuin me pystytään tekemään relevanttia musiikkia, joka koskettaa jengiä siten, että keikoille tulee ihmisiä, kaikki on hyvin.