Näyttelijä Satu Silvosta ilmestyi elämäkerta, jollaista hänelle on ehdotettu monta kertaa. Nyt hän vihdoin suostui ja huomasi itsekin, että onpa sitä tosiaan sattunut ja tapahtunut.
Se on musta. Tuo mieleen tunnetuimman kantajansa, vampyyrikreivi Draculan. Sen punainen satiinivuori kätkee sisäänsä kaksi povitaskua. Toiseen voisi halutessaan sujauttaa pienen konjakkipullon, toiseen nenäliinoja, kyynelten varalta. Selkäpuolelle on kirjailtu kultaisin koukeroisin kirjaimin MARTTYYRI.
Esine on, kuten tekstikin kertoo, marttyyrinviitta. Yhtä näyttävä kuin omistajansa, näyttelijä Satu Silvo.
Viitta on 50-vuotislahja puolisolta Reidar Palmgrenilta. Hän teetätti sen Tampereen teatterin puvustamossa.
Viitta saa Sadun edelleen hymyilemään, vaikka sen tarina johtaa viidentoista vuoden päähän, aikaan, jolloin Sadusta ja Reidarista tuli pari. Kummallakin oli tuolloin takanaan kilometrejä ja valtava rakkaus, mutta ei vielä rohkeutta sanoa vaikeita asioita ääneen. Tuttua jokaisesta parisuhteesta: kun toinen kysyy, mikä hätänä, toinen vastaa, ei mikään.
Satu muistaa, miten mitättömän pienistä asioista kertyi kohtuuttomia möykkyjä. Kun Reidar ei päässytkään sovittuun tapaamiseen, Satu päätteli: se ei siis rakasta minua. Kaikki tämä purkautui marttyyrille ominaisena mökötyksenä.
”Mutta sitten rupesimme puhumaan ja hahmottamaan sitä, mistä marttyyriys tulee, miten se periytyy, millaista syyllistämistä siihen liittyy, ja miten sen alle voi piiloutua kuin viittaan”, Satu selittää.
Näistä keskusteluista poiki ajan kuluessa käänteentekevä havainto: arjen marttyyriys on suurta vallankäyttöä.
”Meillä on vastuu suhteessa toisiimme. Se tarkoittaa asioiden sanoittamista. Kaikissa ihmissuhteissa, niin parisuhteessa kuin työpaikoillakin”, Satu tiivistää.
Marttyyrinviitasta on hyvä aloittaa, koska hyvän tarinan ohella viitta on ollut myös työkalu. Yksi niistä monista, joilla Satu on koko elämänsä kouluttanut mieltään vuorovaikutustaitoihin, tulemaan juttuun itsensä ja muiden kanssa.
Ensin täytyy kuitenkin lähteä liikkeelle niistä lukuisista tilanteista, joissa marttyyriydelle olisi ollut tilausta. Joissa Satu olisi voinut päästellä viitta hulmuten koko rahan edestä.
Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Parikymmentä vuotta sitten Satu oli vähällä päästä hengestään, kun rinnekone jyräsi hänen ylitseen perhelomalla Saariselällä. Onnettomuudessa hänen lantionsa murtui useasta kohtaa. Kaksi vuotta sitten hänen elämäntyönsä, kasvisravintola Silvoplee meni konkurssiin. Ensin oli tehty lähes puolen miljoonan euron remontti taloon, joka päätettiinkin purkaa. Uudet tilat sulki korona. Valtionapua ei saanut, koska tiloja oli rakennettu juuri niinä kuukausina, joilta tuki laskettiin.
Nyt kaikki on koottu elämäkerraksi, jonka on kirjoittanut kirjailija, käsikirjoittaja ja Sadun ystävä Annina Holmberg. Kustantajat olivat ehdottaneet elämäkertaa aiemminkin. Tällä kertaa Satu suostui: antaa mennä.
Taakse jääneen elämän perusteella Sadun titteli voisi olla näyttelijän ohella myös luonnonvoima. Kirjastakin käy ilmi, että Satu on näyttävien sisääntulojen ihminen, on ollut jo pikkutytöstä.
Puoliso Reidar kiteyttää tämän kirjassa sanomalla: Sadulla on isot liikkeet, isot hiukset, isot rinnat, iso laukku, iso hymy, iso karisma.
Tytär Vilma ilmaisee saman hieman toisin: Äidillä on lempeä katse ja leveät liikkeet.
Satu tunnistaa itsekin, että aikaan on saatu.
”Juu, rouva on tehnyt näyttäviä liikkeitä, voi hyvänen aika.”
Kuopus nostaa päätään, vaatii, syyttää ja vertailee
Elämänsä tässä vaiheessa Satu ajattelee, että tekevä luonne on toisaalta säästänyt paljolta märehtimiseltä.
Nuorempana hän myöntää olleensa etevä joko vaatimaan itseltään liikaa tai toisaalta säälimään itseään.
”Ja kun jää vatvomaan asioita, aina sieltä nousee se ääni, joka julistaa: olet kelpaamaton.”
Ripeäliikkeisessä naisessa on elämäkerran perusteella myös tämä toinen puoli, jota hän nimittää kuopukseksi. Viisilapsisen sisaruskatraan nuorimmainen, joka jättäytyy jonon hännille, katselee ja vertailee.
Satu ajattelee, että kuopus on jokin sellainen pohjasuru, joka meissä jokaisessa asuu, jota me kaikki yritämme piilotella.
”On ollut hetkiä, joina syytökset ovat olleet rajuja, hyytäviä ja jäätäviä huonommuuden tunteita”, hän sanoo.
Elämäkerrassa hän kuvaa sitä, millaisiin mittoihin itsesyytökset ovat saattaneet johtaa. Työssä näyttämöllä kuopus on saattanut kuiskailla korvaan: pilaat koko näytelmän. Kohta on koko teatteri konkurssissa.
Kymmeniä vuosia itsensä freelancerina elättänyt näyttelijä osaa tässä elämänvaiheessa jo vähän naurahdellakin itselleen.
”Voi kun sitä voisi vakuuttaa nuoria ihmisiä siitä, että viitatkaa kintaalla tämmösille hörönlöröille, mutta eihän sitä voi. Jokaisen on käytävä oma polkunsa.”
Sadun työvälineitä ovat päiväkirja ja kiitoskirjeet
Marttyyrinviitan ohella Satu on koko elämänsä etsinyt ja kehittänyt työkaluja, joilla hiljentää kuopuksen ääni ja tulla toisaalta juttuun ihmisten kanssa.
Edelleen hänessä on sitä raivotarta, joka pikkutyttönä heittäytyi kyläreissulla maahan rähisemään, mutta unohti kiukkunsa hetkessä, kun sai käteensä maukkaan ruisleivän.
Sittemmin meditoiminen on korvannut ruisleivän.
Yöllä, kun ei saa nukuttua, Satu on ottanut tavakseen kiittää mielessään läheisiään. Usein ihan pienistä asioista. Esimerkiksi haastattelua edeltäneenä yönä hän kiitti Reidaria siitä, että tämä oli hoitanut Sadun tyttären leikkauksesta toipuvaa koiraa. Saanut sen syömään lääkkeet.
”Nämä asiat on tietysti hyvä sanoa ihmisille ääneen, mutta sitä ei kannata tehdä keskellä yötä”, hän tokaisee.
”Sekin tuo energiaa, että kiittää mielessään.”
Pahimpina märehtimisen hetkinä Satu piti päiväkirjaa, jonka vasemmanpuoleisille sivuille hän keräsi ”kaiken paskan” eli hankalat tunteet, ajatukset ja asiat. Oikealle puolelle hän kirjoitti isoin kirjaimin MUUTU. Ja mietti sen jälkeen ankarasti, miten voisi ajatella toisin.
”On ihanaa, että on edes mahdollisuus reagoida toisin. En osaa vielä kaikkea, mutta huomaan, että keho ja mieli oppivat.”
Häntä itseään satuttaneille Satu on kirjoittanut kiitoskirjeitä. Sellaisia, joissa kiitetään oikeasti, ilman mitään muttia. Niitä hän ei koskaan lähetä, ne ovat vain osa prosessia.
”Sekään ei aina ole helppoa, mutta kun saa egonsa siirrettyä välillä pois tieltä, aukeaa ihan toinen maailma”, Satu sanoo.
Jotta ei kuulostaisi henkiolennolta, hän toteaa:
”Tässä maailmassa on elettävä ja tehtävä töitä. Miksikään pyhimykseksi en voi ruveta, mutta voin yrittää olla kiitollinen ja läsnä pienissä hetkissä.”
Avioliitto näyttelijä Heikki Kinnusen kanssa kesti 16 vuotta
Pitkään Satu empi elämäkertaan suostumista. Nyt kun teos on valmis, hän ajattelee, että se on palttoo, vähän samanlainen kuin se Grünsteinin sammaleenvihreä täyspitkä takki, jonka hän hiljattain löysi kirpputorilta.
”Tässä iässä on ollut hyvä laittaa asiat kontekstiin.”
Elämäänsä liipanneista ihmisistä hän puhuu lempeästi. Ei revi ketään kappaleiksi, vaikka syytä saattaisikin olla.
Keneltä hän on oppinut eniten? Kenen puoleen kääntyä, kun on vaikeaa? Vastaus on nopea. Reidarin, rakastetun, jonka kanssa yhteistä elämää on eletty viisitoista vuotta.
Toinen elämään eniten vaikuttaneista ihmissuhteista oli kuusitoista vuotta kestänyt avioliitto näyttelijä Heikki Kinnusen kanssa. Tässä liitossa Satu eli nuoren ihmisen isoja elämänvaiheita, sai kaksi lasta ja kasvoi eturivin näyttämötaiteilijaksi.
Suhteessa oli yön yli vyöryneitä keskusteluja taiteesta ja tulisia riitoja, mutta myös suloisia sovintoja ja paljon rakkautta.
Viimeisinä vuosina elämät erkanivat toisistaan, vaikka yhteiseloa yritettiin jatkaa uudella vihkivalallakin.
Elämäkerrassaan Satu kuvaa konkreettisesti sitä, miten toinen alkoi nautiskella vihermehuista, toiselle maistuivat läskisoosi ja olut. Toinen viihtyi joogasalilla, toinen istui pitkää iltaa ystäviensä kanssa.
Maailma koetteli ja monesta selvittiin, mutta kun lopulta ei enää selvitty, päätettiin, ettei käydä lokaamaan toista. Ja siitä on pidetty kiinni.
”Jo lasten vuoksi voi todeta, että kuusitoista vuotta Kinnusen kanssa kannatti”, Satu sanoo.
Jouko Turkan vaikutusta on vaikea typistää muutamaan lauseeseen
Jouko Turkasta on tänä syksynä julkaistu kaksikin elämäkertaa. Neroudestaan ja toisaalta kaoottisuudestaan tunnettu teatterintekijä aloitti näyttelijätyön professorina samana vuonna, kun 18-vuotias Satu pääsi kouluun ensiyrittämällä.
Kymmenvuotiaana esiintymislavalle nousseelle Sadulle teatterikoulu oli mullistava paikka. Hän otti siitä kaiken irti, mutta huomasi, että ilmassa oli paljon nuoruuteen liittyvää epävarmuutta ja kateuttakin. Häntä pidettiin Turkan lemmikkinä, mitä hän ei itse allekirjoita.
Ristiriitaisena persoonana Turkka oli Sadun mielestä parhaimmillaan nero, pahimmillaan pahaa tuhoa aikaan saanut despootti.
Turkka ei tyhjene parilla lauseella, ei parillakymmenelläkään.
”Nuori ihminen ei ymmärrä, milloin hänen rajansa ylitetään. Sen takia Me too -liike on ollut hyvä juttu. On hyvä, että on olemassa jonkinlaiset julkilausutut säännöt, joita opettajat, johtajat ja vastuussa olevat noudattavat”, Satu sanoo.
Elokuussa 63 täyttänyt Satu ajattelee, että parhaillaan saattaa olla menossa elämän paras vaihe.
Lue myös Kotiliesi.fi: Näyttelijä Satu Silvo koki itsensä pitkään ulkopuoliseksi vaikka loisti parrasvaloissa: ”Katsomossa naiset pitivät puolisoistaan kiinni, että älä katso enempää.”
Satu on mielellään kuusikymppinen, vaikka huomaa ikääntymisen kehossaan
”Tykkään olla kuusikymppinen. Elämä ennen estrogeeniä ja estrogeenin jälkeen on tosi kivaa.”
Vanheneminen ei tunnu pahalta. Satu kertoo parikymmentä vuotta vanhemmasta sukulaismiehestään, joka on ollut ikänsä kova rakentamaan.
”Hän sanallisti ikääntymisensä niin, että nyt on sellainen tilanne, että kaksi tuntia ja sitten tauko”, Satu sanoo.
”Tässä iässä ei voikaan vain kipaista joustavalla keholla liikenteessä, vaan pitää ottaa vähän enemmän asioita huomioon.”
Satu harjoittaa päivittäin kehoa avaavaa Method Putkisto -syvävenytysmenetelmää, kouluttautuu parhaillaan itsekin ohjaajaksi. Tuon tuosta hän pomppaa tuolista ylös näyttämään, miten keho joustaa, ymmärtää ja palautuu.
Vasemmassa olkapäässä on kuluma. Rinneturmasta jäi elimistöön pysyviä vaurioita.
”Silti omaan kehoonsa ja mieleensä voi vaikuttaa. Jos olkapää ei nouse samoin kuin ennen, elääkö sen kanssa hautaan asti vai opetteleeko tekemään asioita toisin?”
Satu näyttää, että jos keho ei kestä hyppyjä, voi nousta varpailleen. Jos ei pysty punnertamaan suorilla käsillä, voi punnertaa tavalla, johon keho ylettyy.
Näyttelijänä Satu on joutunut koko elämänsä tutkimaan itseään, etsimään raaka-aineita hahmoihinsa omasta itsestään.
Oman navan ympärillä pyöriminen on valtavan pitkästyttävää. Sen hän on huomannut.
”Elämä on tutkimusretki. Ei sillä ole väliä, mitä näen peilistä”, Satu sanoo.
Tärkeitä asioita ovat ihmiset, luovat hiljaiset hetket, siirtymät vaikkapa vuorokauden- tai vuodenajasta toiseen.
”Se on oleellista, millainen tunne kaikessa tekemisessä on päällä. Jos se on hyvä, peilissäkin näyttää kivemmalta.”
Juttu on julkaistu Annassa 45/2025.
Satu Silvo, 63
Työ: Näyttelijä, esiintynyt kymmenvuotiaasta asti teatterissa, elokuvissa ja televisiossa.
Koti: Omakotitalossa Helsingin Käpylässä.
Perhe: Puoliso kirjailija, näyttelijä Reidar Palmgren ja aikuiset lapset Vilma ja Paavo, jotka ovat kumpikin näyttelijöitä.
Ajankohtaista: Elämäkerta Satu Silvon yhdeksän elämää ilmestyy marraskuussa.
Sinua voi kiinnostaa myös:
