Putinin aika ei todennäköisesti pääty näyttävään romahtamiseen. Se päättyy siihen, että hänen aikansa lakkaa kantamasta tarkoitusta, kirjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhanen.
- Putinin valta on kestänyt yli kaksikymmentä vuotta ja rakentunut lupaukselle suuruuden palauttamisesta. Sota Ukrainassa on kuitenkin tehnyt presidentistä rasitteen omalle maalleen. Venäläisten on ratkaistava, jatkaako maa Putinin eristäytymisen tiellä vai etsiikö se itselleen uuden suunnan selviytyäkseen.
- Jos Venäjä haluaisi säilyttää suurvaltakaavan sodan jälkeen, sen olisi kasvatettava sotatalouttaan pysyvästi ja tuotettava kyky kilpailla sekä Yhdysvaltojen että Kiinan kanssa. Se edellyttäisi taloudellista ja teknologista omavaraisuutta ja väestöpohjaa, jota Venäjällä ei ole.
Jokainen Venäjän valtakausi on alkanut lupauksella suuruudesta ja päättynyt väsymykseen. Tsaareilla tämä johti rapautumiseen ja vallankumoukseen, neuvostojohtajilla ideologisen projektin hiipumiseen ja lopulta romahdukseen.
Sama kaava on näkyvissä myös nyt. Putin nousi valtaan 1990-luvun sekasorron ja nöyryytyksen jälkeen tarjoamalla vakauden tarinan. Hän lupasi palauttaa järjestyksen ja itsearvostuksen, ja ensimmäisen vuosikymmenensä aikana tämä myös toteutui.
Energiatulot kasvoivat, keskiluokka nousi ja Venäjä näyttäytyi jälleen toimijana, ei hajonneen imperiumin varjona.
Tämä vaihe ei silti ollut Putinin projektin lopputulos. Hänen maailmankuvassaan Neuvostoliiton romahdus ei ollut taloudellinen tai hallinnollinen kriisi, vaan koko Venäjän historiallisen aseman kieltäminen.
Venäjän piti nousta uudelleen suurvallaksi, jonka asemaa ei määritä muiden hyväksyntä. Kun yhteiskunta ei avautunut eikä talous monipuolistunut, välineiksi valikoituivat valvonta, voima ja ulkoinen uhma.
Ulkopolitiikasta tuli sisäpolitiikan jatke, jonka tehtävänä oli suojata järjestelmää ja sen kantajaa. Ukrainan sota oli tämän kehityksen kulminaatio.
Sen tarkoituksena oli osoittaa, että Venäjä kykenee palauttamaan geopoliittisen asemansa ja sanelee omat rajansa. Sen piti vahvistaa Putinin henkilökohtaista roolia valtion takaajana.
Sen sijaan sota Ukrainassa on tehnyt hänestä rasitteen omalle maalleen.
Sodan vaikutukset ulottuvat syvälle valtion rakenteisiin. Venäjä on menettänyt pääsyn lännen teknologiaan ja markkinoihin, joiden varassa sen talouden modernisaatio olisi ollut mahdollinen.
Se on sitonut taloutensa entistä vahvemmin energiaan ja aseisiin.
Se on ajanut nuoria ja koulutettuja pois.
Se on tehnyt turvallisuudesta välineen sisäiseen hallintaan eikä yhteiskunnan suojelemiseen.
Venäjä ei ole romahtanut, mikä kertoo järjestelmän kyvystä siirtää kustannuksia yhteiskuntaan ja tukahduttaa vaihtoehdot. Tämä ei kuitenkaan kerro sen vahvuudesta, vaan joustosta, jolla se pitkittää omaa heikkenemistään.
Eliitti tietää tämän, vaikka se ei voi sanoa sitä ääneen. Sota ei ole tuottanut voittoa, vaan menetyksiä, joiden mittakaavaa ei voi enää peittää sankarikertomuksilla.
Ytimen tekee raskaammaksi se, että ulospääsyä ei löydy ilman vastuun myöntämistä.
Putin ei voi lopettaa sotaa, koska sodan lopettaminen edellyttäisi sen myöntämistä, että tavoitetta ei saavutettu. Tämä loisi tyhjiön, jonka jokainen vallasta riippuvainen pelkää.
Jos Venäjä haluaisi säilyttää suurvaltakaavan sodan jälkeen, sen olisi kasvatettava sotatalouttaan pysyvästi ja tuotettava kyky kilpailla sekä Yhdysvaltojen että Kiinan kanssa.
Se edellyttäisi taloudellista ja teknologista omavaraisuutta ja väestöpohjaa, jota Venäjällä ei ole. Avoin talous olisi välttämätön investoinneille, mutta sitä ei voi rakentaa pakotteiden ja eristäytymisen keskellä.
Venäjän edessä on strateginen umpikuja. Jos sotaa jatketaan, talous ja väestöpohja heikentyvät.
Jos sota lopetetaan, Putinin valtaperusta horjuu. Molemmat vaihtoehdot kuluttavat järjestelmää.
Siksi muutos ei olisi ideologinen, vaan hallinnollinen. Kysymys ei olisi länteen kääntymisestä, vaan siitä, miten valtio voisi jatkaa ilman että se syö itseään.
Tämä on Putinin ajan perusristiriita. Hänen jatkonsa tekee Venäjästä heikomman joka vuosi.
Venäjän historiassa vallanvaihdokset eivät ole syntyneet, kun maa on lyöty, vaan kun valta on tullut raskaaksi myös niille, jotka sitä kantavat.
Stalin kuoli voiton ja pelon varjossa, mutta hänen seuraajansa pyrkivät purkamaan terrorin painetta, koska järjestelmä ei olisi kestänyt sen jatkumista. Nikita Hruštšov ei ollut liberaali uudistaja, vaan järjestelmän rationaalinen korjaaja.
Samanlainen käänne voisi olla mahdollinen Putinin jälkeen. Se ei olisi demokraattinen avautuminen, vaan pyrkimys keventää raskainta painoa.
Jos eliitti näkee, että sodan jatkuminen kuluttaa Venäjää enemmän kuin sen rajaaminen, uuden suunnan etsiminen voisi alkaa. Se tapahtuisi hiljaa, vähitellen, sävyjen ja taukojen kautta, ei ilmoituksina.
Putinin jälkeinen Venäjä ei todennäköisesti ala kaduilla tai vaaliuurnilla. Se alkaisi neuvotteluhuoneissa, joissa sanat vaihdetaan vihjeisiin ja vihjeet tulkintoihin. Se alkaisi, kun pelko muuttuu laskennaksi.
Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Inka Soveri
Mahdollisia polkuja olisi ainakin kolme.
Ensimmäinen olisi jatkumon Venäjä. Se, jossa seuraaja jatkaa samaa linjaa, mutta pyrkii hallitsemaan sodan vaikutuksia. Tämä olisi pysähtyneisyyden Venäjä, jossa ei ole voittoa eikä rauhaa, vaan jatkuva varautumisen tila.
Toinen olisi Kiinan varjoon asettuva Venäjä. Riippuvuudesta tulisi alistussuhde. Suurvalta-asema säilyisi nimellisesti, mutta sen sisältö olisi ohentunut.
Kolmas olisi varovainen irtiotto sodan logiikasta. Ei länteen, ei demokratiaan, vaan hengitystilaan. Sellaiseen, jossa valtio pyrkii vähentämään haavoittuvuuttaan ja palauttamaan oman liikkumatilansa.
Lännen tehtävä ei ole päättää Venäjän tulevaisuudesta. Sen tehtävä on vaikuttaa reunaehtoihin.
Siksi Ukrainan tukeminen on välttämätöntä. Rauha, joka syntyy pakottamalla, olisi tauko, ei ratkaisu.
Siksi Euroopan on rakennettava omaa puolustuskykyään tavalla, joka ei riipu Yhdysvaltojen poliittisista sykleistä.
Venäjän heikkous ei vähennä sen kykyä aiheuttaa vahinkoa. Heikko valtio voi olla arvaamattomampi kuin vahva.
Lännen on varauduttava siihen, että muutos Venäjällä tapahtuu hiljaisesti ja hitaasti. Silloin on tunnistettava hetket, jolloin Venäjä ei yritä voittaa, vaan selviytyä.
Se hetki ei ole vielä täällä mutta on silti lähempänä kuin eilen.
Putinin aika ei todennäköisesti pääty näyttävään romahtamiseen. Se päättyy siihen, että hänen aikansa lakkaa kantamasta tarkoitusta. Valta ei aina kaadu silloin, kun se murtuu vaan silloin kun sitä ei enää tarvita.
Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija sekä Euroopan parlamentin jäsenen Mika Aaltolan erityisavustaja. Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia.